Onko paikallinen sopiminen utopiaa?

Sipilän hallitus kaavailee paikallisen sopimisen laajentamista, jotta pk-yritysten olisi helpompi työllistää enemmän ihmisiä. Ensivilkaisulla kaunis ajatus, mutta onko se realistinen?

Ihan alkajaisiksi mietin hallituksen todellisia motivaattoreita. Entisenä työnantajayrittäjänä ja nykyisenä yksinyrittäjänä suhtaudun aina epäilevästi, kun oikeistopuolue ilmoittaa ajavansa jotakin uudistusta pk-yritysten edun nimissä.Tuoreessa muistissa on muun muassa yhteisöveron alennus, jota perusteltiin pienten kasvuyritysten aseman parantamisella, vaikka juuri pienten kasvuyritysten toimintaan sillä oli korkeintaan marginaalinen vaikutus.

Paljon enemmän merkitystä pk- ja etenkin kasvuyrityksille olisi sillä, jos veroja ei tarvitsisi maksaa ennakkoon vaan toteutuneen tuloksen mukaan ja silloinkin ainoastaan yrityksestä ulos voitonjakona maksettavasta osuudesta.

Mutta takaisin paikalliseen sopimiseen. Kuten linkittämässäni Hesarin jutussa todetaan, nykyjärjestelmäkin tarjoaa mahdollisuuksia paikalliseen sopimiseen, mutta on niin monimutkainen, että harva pientyönantaja uskaltaa lähteä kokeilemaan.

Nykysysteemin suurin vika on, että se on niin monimutkainen ja täynnä tulkinnanvaraa, että se palvelee aina sitä osapuolta, jolla on varaa parempaan juristiin.

Suurten työnantajien tapauksessa liikkumavaraa on paljon, koska työnantajilla on varaa oikeudenkäyntikuluihin ja korvausmaksuihin. Pienten työnantajien tapauksessa liikkumavaraa on tasan sen verran kuin työnantajan kassa tai oikeusturvavakuutus antavat myöten – usein ei juuri lainkaan. Liittoon kuuluvalla työntekijällä puolestaan on liiton runsaat resurssit käytettävissään.

Jos paikallista sopimista aidosti haluttaisiin edistää, pitäisi ihan ensimmäiseksi perata läpi koko työsopimuslaki ja tehdä siitä huomattavasti nykyistä täsmällisempi. Mitä vähemmän tulkinnanvaraa, sitä parempi oikeusturva kaikilla osapuolilla. Tämä auttaisi etenkin niitä noin 25 000 yritystä, joiden toimialoilla ei ole työehtosopimuksia.

Otetaan esimerkki ensimmäisen luvun kolmannesta pykälästä: “Työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi.” Olisi kiva tietää, mitä nämä perustellut syyt voivat olla. Nyt se jää viime kädessä tuomioistuimen päätettäväksi. Vastaavia “perustelluista syistä” -tyyppisiä kohtia on laki pullollaan.

Yksi pahimmista kohdista on seitsemännen luvun toinen pykälä, jossa säädetään henkilöön liittyvistä irtisanomisperusteista. “Asialliset ja painavat” irtisanomisperusteet määritellään mahdollisimman ympäripyöreästi, mutta sen sijaan on määritelty hyvinkin tarkasti, mitkä eivät ole sopivia irtisanomisperusteita. Irtisanomisperusteet eivät sinänsä kuulu paikallisen sopimisen piiriin, mutta antanevat käsityksen lain epämääräisyydestä.

Varsinaisesti hallituksen tähtäimessä vaikuttavat kuitenkin olevan työehtosopimukset, joiden sitovuuden vähentämiseen on koko syksyn ajan yritetty keksiä keinoja. Pk-yrityksille, jotka eivät kuulu työnantajaliittoon, mutta joutuvat noudattamaan alansa työehtosopimusta, tämä saattaa olla hyvä uutinen. Tai sitten ei.

Jos lakiin ainoastaan kirjataan mahdollisuuksia olla noudattamatta työehtosopimuksia “perustelluista syistä”, se ei auta pieniä työnantajia yhtään enempää kuin nykyinenkään laki.

Toisaalta, kuten edempänä totesin, pienten työnantajien auttaminen ei välttämättä olekaan hallituksen perimmäinen tarkoitus. Tässäkään yhteydessä ei ole ääneen sanottu sitä, että kyllä tällaisesta uudistuksesta hyötyisivät suuresti myös suuret työnantajat. Pienten edun puolustaminen vain on pr-mielessä kannattavampaa.

Työelämä ei ole entisensä

Minulta on monessa vaalipaneelissa kysytty, miksi olen valinnut puolueekseni juuri Vihreät. Yksi keskeinen syy on suhde työhön. Vihreillä ei ole perinteisten oikeisto-vasemmistopuolueiden tapaan menneisyyden painolastia joko työnantaja- tai palkansaajablokeista.

Tässä ajassa tarvitaan uudenlaista suhtautumista työhön, koska työelämä on muuttunut perustavanlaatuisesti. Myös lainsäädännön täytyy muuttua vastaamaan nykypäivän tarpeita.

Nykylainsäädännön lähtökohta on mustavalkoinen: ollaan joko palkkatyössä tai yrittäjiä. Palkansaajilla on sosiaaliturva, yrittäjillä ei. Taustaoletus on, että palkansaaja on työsuhteessa aina heikompi osapuoli, joka tarvitsee erityissuojelua. Yrittäjällä puolestaan on mahdollisuus tulouttaa työnsä tuloksena syntyneet voitot pienemmällä verorasituksella, mitä tasapainotetaan yhteiskunnan tuen puuttumisella.

Kuten kaikki pätkätyöläiset ja itsensä työllistäjät tietävät, tuo taustaoletus on pahasti puutteellinen. On syntynyt työsuhteiden muotoja, joissa vanhat säännöt eivät päde, eikä työntekijällä ole myöskään mahdollisuutta kunnon sosiaaliturvaan. Toisaalta moni yrittäjäksi luokiteltu voi vain uneksia niistä matalasti verotetuista voitoista, joilla pitäisi kompensoida sosiaaliturvan puuttuminen.

Sekä työnantaja- että palkansaajablokkien retoriikassa eletään kuitenkin edelleen tukevasti teollisuuden aikakaudella. Ajankohtaisen kakkosen haastattelemat “huippujohtajat” peräänkuuluttivat pienempiä palkkoja ja pidempiä työpäiviä. Palkansaajien leirissä puolestaan vaalikampanja kulkee nimellä Operaatio Vakiduuni.

Mistä työelämän muutos kertoo? Ennen kaikkea se kertoo siitä, että markkinat muuttuvat niin kovaa vauhtia, etteivät perinteisen työelämän jäykähköt rakenteet pysy perässä. Yritysten on kyettävä sopeutumaan rajuihinkin kysynnän vaihteluihin ja tarvittaessa omaksumaan uusia liiketoiminta-alueita ja karsimaan vanhoja hyvinkin nopeassa tahdissa.

Koska perinteinen työsuhde on ehdoiltaan jäykkä sekä kallis ja hankala lopettaa, yrityksissä on reagoitu siirtämällä työtä mahdollisimman paljon pois perinteisten työsuhteiden piiristä. Työtä teetetään freelancereilla, nollatuntisopimuksilla ja vuokratyöntekijöillä.

Perinteisen palkansaajablokin reaktio – pyrkimys rajata jouston mahdollisuuksia – osoittaa ymmärryksen puutetta nykytilanteesta. Työsuhteiden ehtojen tiukentaminen entisestään vähentää etenkin pienten työnantajien halukkuutta työllistää. Pienyrittäjillä ei ole varaa mennä käräjille tai maksaa korvauksia sopimusrikkomuksista, ja joustamattomuus yhdistettynä äkkinäisiin suhdannevaihteluihin voi olla kohtalokasta.

Myöskään työnantajablokin vaatimukset työolojen kurjistamisesta eivät ole tätä päivää. Työnantajaretoriikasta paistaa läpi käsitys työntekijöistä persoonattomina resursseina – viis jaksamisesta tai motivaatiosta. On hyvä muistaa, että Suomessa huomattava osa työstä tehdään nykyisin muualla kuin tehtaissa. Toimistotyössä työpäivän pidentäminen ei automaattisesti lisää tuottavuutta, ja joissakin ammateissa kuten vaikkapa hoiva-alalla se lisää ennemminkin tapaturmariskiä. Työntekijöiden jaksamista se heikentää taatusti.

Ratkaisu löytyy – tässäkin asiassa – välimaastosta. Nykypäivän rajuissa muutoksissa tarvitaan ihan oikeasti työelämän joustoja. Muussa kuin kokopäiväisessä vakituisessa työsuhteessa tehty työ lisääntyy aivan taatusti. Jäykempien työehtojen sijaan tarvitaankin kunnollisia turvaverkkoja, jotka kannattelevat kaikenlaisia työn tekijöitä. Perustulo on yksi toimiva ratkaisu, ansiosidonnaisen työttömyysturvan remontti toinen.

On aika lopettaa mustavalkoinen työmarkkinoiden tarkastelu. Yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista työtä – oli tekijänä sitten kokopäiväinen, osa-aikainen, pätkätyöläinen, nollatuntilainen, vuokratyöntekijä, freelancer tai startup-yrittäjä.