Suomi tarvitsee tulevaisuuteen katsovaa elinkeinopolitiikkaa

Puhe Vihreiden puoluekokouksessa 17.6.2017

Rakkaat ystävät,

Suomessa on tällä hallituskaudella puhuttu paljon kilpailukyvystä. Hallituksen puheissa se liittyy työn tuntihintaan, joka on näissä puheissa aina liian korkea. Se liittyy perinteiseen aikaan ja paikkaan sidottuun työhön. Kuukausipalkkaan. Siihen, että leimataan kellokortti.

Minulle tulee näitä puheita kuunnellessa aina sellainen olo, että minä en taida olla edes olemassa tälle hallitukselle. Kun minulla ei ole sitä kellokorttia. Ketään ei kiinnosta, teenkö minä 6 minuuttia enemmän vai vähemmän töitä viikossa, kunhan hoidan sen, minkä lupaan. Tätä se työ on nykyään aika monelle – semmoista, ettei se mahdu oikein mihinkään perinteisiin raameihin.

Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa esiteltiin hanketta, jolla pyritään saamaan kansainvälisten yritysten Pohjoismaiden-pääkonttoreita pääkaupunkiseudulle. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, mikä yrityksiä Suomeen vetää. Se on nimittäin koulutettu työvoima sekä hyvä innovaatioekosysteemi, johon kuuluu sekä akateemisia instituutioita että startup-yrityksiä. Tänne perustetaan tyypillisesti juuri tutkimus-, kehitys- ja suunnittelutoimintoja.

Tiedättekö, mikä on yksi meidän nopeimmin kasvavista vientialoista? ICT-palvelut. Tiesittekö, että ICT-palvelut työllistävät Suomessa nykyään enemmän kuin paperiteollisuus? Entä tiesittekö, että yhdestä palveluvientieurosta jää Suomeen 80–90 senttiä, kun tavaraviennissä vastaava summa on jopa alle 50 senttiä?

Ystävät, on korkea aika päivittää elinkeinopolitiikan pohjaoletukset tälle vuosituhannelle.

Meillä Vihreillä on erityisen hyvät edellytykset ymmärtää työn ja työmarkkinoiden muutosta ja tehdä tulevaisuuteen suuntaavaa elinkeinopolitiikkaa. Me emme kuulu perinteisiin eturyhmiin.

Minusta on tärkeää, että Vihreät tarjoavat tulevaisuuteen suuntaavan vaihtoehdon perinteiselle elinkeino- ja työllisyyspolitiikalle. Me voimme olla se puolue, josta pk-yrittäjät, freelancerit, startup-yrittäjät, pätkätyöläiset, osa-aikayrittäjät ja innovatiiviseen kehitystyöhon panostavat yritykset löytävät puolustajan. Me voimme olla se puolue, joka rakentaa pohjaa tulevaisuuden menestystekijöille sen sijaan, että puolustaa vanhoja rakenteita.

Kilpailukykysumutus

Helsingin Sanomat uutisoi tänään kyselystä, jossa suomalaisilta oli kysytty valmiutta työehtojen huononnuksiin. Jutun otsikon mukaan enemmistö suomalaisista olisi valmiita luopumaan vuodeksi palkankorotuksista, jos se auttaisi luomaan lisää työpaikkoja.

Kyselyn taustalla on työmarkkinajärjestöjen niinsanottu kilpailukykysopimus (Mihin muuten katosi aiempi nimi yhteiskuntasopimus?), jossa sovittiin keinoista, joilla suomalaista vientiteollisuutta avitetaan vauhtiin.

Hesarin juttu ja kyselyn kysymyksenasettelu jatkavat samalla retorisella linjalla, jota on toisteltu eri tahojen toimesta koko viime syksy ja tämä kevät: teollisuuden kilpailukykyä pitää parantaa, jotta saadaan lisää työpaikkoja. Mutta ovatko keinot ja ääneen lausutut tavoitteet linjassa keskenään?

Kun kilpailukykysopimuksen keskeisiä ehtoja katsoo, näyttää varsin selvältä, ettei sopimuksen päätavoite suinkaan ole työpaikkojen lisääminen. Kun työaikaa pidennetään ja työnantajien kustannuksia vähennetään, lopputulos on se, että työnantajat voivat teettää samalla työntekijämäärällä enemmän töitä halvemmalla.

Työpaikkojen lisääntymisen ehdoton edellytys on kysynnän lisääntyminen – hyväntahtoisinkaan työnantaja ei palkkaa lisää tekijöitä, jos tuotteille ja palveluille ei ole ostajia. Palkansaajien ostovoiman heikentämisellä puolestaan on juuri päinvastainen vaikutus, samoin työajan lisäämisellä.

Kun ihmiset tekevät pidempää työpäivää ja käteen jää vähemmän rahaa, se heikentää ennen kaikkea kotimaisten palvelujen kysyntää. Ketkäs Suomessa olivatkaan niitä suurimpia työnantajia? Teollisuusko? No ei, vaan palvelualat.

Vuonna 2013 teollisuuden palveluksessa oli 15 % suomalaisista palkansaajista, kun taas palvelualoilla työskenteli osapuilleen 23 % (luku ei sisällä sosiaali- ja terveyspalveluja). Teollisuuden työpaikat ovat huvenneet tasaisesti – vuodesta 2007 vuoteen 2014 ne ovat vähentyneet lähes neljänneksellä (23 %). Samalla aikavälillä myös palvelualojen työpaikat ovat vähentyneet, mutta vain vajaat kolme prosenttia. (Lähde: Tilastokeskus)

Nyt pitäisi enää ymmärtää, mistä menneisyyden hiilikuopasta kumpuaa tämä ajattelu, että vientiteollisuudella on yksin työllistämisen avaimet kourassaan.

Ymmärrän vientiteollisuuden hankalan tilanteen ja sympatiseeraan sitä ihan täysillä. Maailmanmarkkinat ovat epävakaat, kilpailu raakaa ja pahimmat kilpailijat pelaavat ihan eri säännöillä. Sitä en kuitenkaan mitenkään päin ymmärrä, millä tavalla tätä tilannetta helpottaa, jos suomalainen lastentarhanopettaja luopuu lomarahoistaan.

Suomessa on lähes 250 000 työtöntä, ja avoimia työpaikkoja on huomattavasti vähemmän. Se on vakava ongelma, joka pitää ratkaista. Aivan varmasti työnantajien taakan helpottaminen auttaa omalta osaltaan – ainakin poistamaan esteitä niissä tilanteissa, joissa työtä kyllä olisi tehtäväksi, mutta työllistäminen ei tällä hetkellä syystä tai toisesta kannata.

Mutta silti ennen kaikkea työnantajat tarvitsevat kysyntää tuotteilleen ja palveluilleen. Ja juuri kotimarkkinoiden kysyntää “kilpailukykysopimus” on nyt heikentämässä. Mitä vähemmän rahaa suomalaisilla on käytettävissään, sitä heikommin menee kaupoilla, ravintoloilla, hotelleilla, laskettelukeskuksilla, kampaamoilla, kuntosaleilla – sekä myös näille tavaroita ja raaka-aineita toimittavilla teollisuusyrityksillä, kuljetusyrityksillä ja maanviljelijöillä. Ja sitä vähemmän arvonlisäverotuloja kilahtaa valtion kassan.

Suomi ei enää “seiso puujaloilla”, eikä nykypäivän ongelmia voi korjata menneisyyden ratkaisuilla.

Vientiteollisuus tarvitsee apua, se on selvä. Mutta vientiteollisuus on vain yksi osa Suomen taloutta. Yksi koko sopii kaikille -ajattelu ei toimi tässä tilanteessa. “Kilpailukyvyn” nimissä ei saa rapauttaa sitä osaa taloudestamme, joka on paljon suurempi ja paljon enemmän työllistävä. Kotimaisen kysynnän elvyttämisen pitäisi olla juuri nyt prioriteettilistan kärkisijoilla.

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 13.2.2016

Ystävät,

Ensi viikolla tulee eduskunnan käsittelyyn kansalaisaloite nollatuntisopimusten kieltämisestä. Aloitteen tavoitteena on kieltää työsopimukset, joissa ei ole määritelty työntekijälle viikoittaista työtuntimäärää.

Asiasta käytävässä keskustelussa ovat vastakkain Olli Opiskelija, joka ei pysty arvioimaan, mihin tulot riittävät, ja joutuu lintsaamaan luennoilta, koska tarjotuista työtunneista ei uskalla kieltäytyä, ja Päivi Pienyrittäjä, joka tarvitsee silloin tällöin satunnaisesti apua toimistolla, eikä uskalla palkata ketään vakituisemmin.

Vaikean tästä keskustelusta tekee se, että sekä Ollin että Päivin näkökulma on tärkeä ja oikea.

On täysin perusteltua vaatia, ettei kenenkään pidä joutua elämään jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. On perusteltua vaatia, ettei nollatuntisopimuksia saa käyttää irtisanomis-, koeaika- ja lomautuslainsäädännön kiertämiseen. On perusteltua vaatia, ettei ketään saa roikottaa löysässä hirressä ilman työvuoroja ja vailla mahdollisuutta työttömysturvaan.

Toisaalta on myös täysin perusteltua vaatia, että työnantajilla täytyy olla mahdollisuus joustavuuteen. On monia aloja, joilla työvoiman tarve vaihtelee. On paljon pieniä työnantajia, joilla ei ole mahdollisuutta palkata työntekijöitä kiinteällä viikkotuntimäärällä. On myös monia työntekijöitä, joille tämä väljä ja joustava malli sopii hyvin.

Vihreiden suuri etu tässä keskustelussa on, että emme kuulu vanhoihin työntekijöiden ja työnantajien etupiireihin. Meillä on mahdollisuus tarkastella työelämää juuri niin monimuotoisena kuin se on, pitää niin Ollin kuin Päivinkin puolia.

Nollatuntisopimuksiin liittyy aitoja ja vakavia ongelmia. Moni näistä pätee kuitenkin yhtä lailla kaikkiin osa-aikaisiin työsopimuksiin. Osa ongelmista puolestaan liittyy siihen, että kaikki työnantajat eivät valitettavasti noudata nykyisiäkään lakeja ja työehtosopimuksia.

Tärkeintä on tasata tilannetta työntekijöiden- ja työnantajien välillä: jos työnantaja ei sitoudu tiettyyn minimityömäärään, ei työntekijääkään voi vaatia sitoutumaan yhteen työnantajaan. Myös työttömyysturvaan liittyvät ongelmat pitää ja voi ratkaista.

Ei kuitenkaan heitetä lasta pesuveden mukana ja kielletä kokonaan tätä työllistämisen muotoa, josta moni myös hyötyy. Nykypäivän työelämässä tarvitaan lisää joustavuutta, ei lisää jäykkyyttä – mutta joustoja ei saa repiä kenenkään selkänahasta. Pidetään sekä Ollista että Päivistä huolta, sillä molempia tarvitaan.

 

Miksi uusia työn muotoja estetään?

Tekniikka & Talous uutisoi joulunpyhinä: “Byrokraatti-Suomi tyrmää kahdeksan maailman kymmenestä arvokkaimmasta startupista”. Jutun listaus on ehkä hiukan kaukaa haettu – esimerkiksi avaruusmatkailusta tuskin olisi ihan ensimmäisenä kansantaloutemme pelastajaksi, oli byrokratiaa tai ei – mutta peruspointti on hyvä ja tärkeä.

Jutussakin mainittu Uber on Suomessa otettu vastaan syrjäseutujen taksipalvelujen tuhoajana. Kas, kun taksimonopolin purkaminen tarkoittaisi virallisen epistolan mukaan sitä, ettei kukaan enää haluaisi tarjota taksipalveluja Karigasniemellä tai Tuupovaaran Öllölässä. Puhumattakaan nyt sitten laadusta – kuka sitä sitten valvoisi – ja turvallisuudesta – kyllä ovat epäilyttäviä ne Uber-kuskit. Verojakaan eivät maksa, eivätkä sotumaksuja.

Airbnb puolestaan tuhoaa hotellialan. Eivätkä ne Airbnb-asuntojen tarjoajat varmasti maksa veroja nekään.

Kun virallinen Suomi pohtii erilaisia ohjelmia ja rahoituskanavia, joiden tarkoituksena on edistää yrittäjyyttä, jotenkin keskustelusta useimmiten unohtuu yksi tuikitärkeä seikka: meillä on varsin vaikeaa kehittää uudenlaisia ansainta- ja työllistämismalleja. Kuten T&T:n jutussakin todettiin, Suomi on hankala paikka kokeiluille.

Airbnbtä ja Uberia voisi – ja kannattaisi – tarkastella myös siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat ihmisille uudenlaisia mahdollisuuksia a) ansaita rahaa ja b) käyttää tehokkaammin omistamiaan resursseja. Ei ole kansantalouden kannalta järkevää pitää autoja seisomassa 90 prosenttia ajasta tai asuntoja tyhjillään.

Järkevää ei ole sekään, että toimettomat nuoret jannut ajavat korttelirallia, kun voisivat sen sijaan kyyditä ihmisiä maksua vastaan. Muunlaista kesä- tai iltatyömahdollisuutta monelle heistä ei näinä aikoina edes löydy – etenkään pikkupaikkakunnilla.

Meidän on kerta kaikkiaan pystyttävä päästämään irti ajatuksesta, että kokopäiväinen, vakituinen työsuhde on ainoa oikea tapa ansaita elantonsa. On avattava silmät sille tosiasialle, että maailmassa on vaikka kuinka paljon vaihtoehtoisia tapoja ansaita, ja toimivassa yhteiskunnassa niille luodaan tasaveroiset edellytykset.

Sen sijaan, että kauhistellaan Uber-kuskien ja Airbnb-isäntien verottomia ansioita, pitäisi kiireen vilkkaa miettiä tapoja, joilla nämä tienestit saadaan mahdollisimman helposti ja kätevästi osaksi virallista taloutta. Kun yksi tarjoaa ja toinen ostaa tai vuokraa tiloja, tavaroita tai palveluja mobiilisovelluksessa, ei pitäisi olla mitään ydinfysiikkaa tarjota näille osapuolille helppoa tapaa hoitaa viralliset maksut.

On paljon yrityksiä, joilla olisi tarvetta teettää jonkin verran töitä, ja on paljon ihmisiä, joilla olisi halua tehdä jonkin verran töitä – esimerkiksi opintojen ohella, vajaakuntoisena tai vauvanhoidon lomassa. Nykyisellään nämä tarpeet valitettavan harvoin kohtaavat.

Barack Obama palkkasi startup-maailman huipputekijöitä panemaan USA:n julkishallinnon IT-infraa kuntoon. Kenties Sipilän kannattaisi ottaa startupyrittäjiä ja mobiilipalvelujen käyttäjiä konsultoimaan, mitä nykypäivän työn maailma tarvitsee toimiakseen.

Työn tulevaisuus?

HSTV:ssä keskusteltiin eilen illalla työn tulevaisuudesta. Erityisesti puheena oli keikkataloudeksi ja alustakapitalismiksi nimitetty ilmiö, jossa yritys toimii markkinapaikkana työlle sen sijaan, että toimisi työnantajana.

Keskustelussa oli monta jännittävää piirrettä. Ensinnäkin tietysti se, ettei mukana keskustelemassa ollut ainuttakaan keikkatyön tekijää tai teettäjää. Asiasta filosofoivat tutkijat, filosofi sekä ay-juristi. Vähän kuin maahanmuuttajaillassa olisi pelkästään Suomessa syntyneitä, tai tasa-arvoisesta avioliittolaista keskustelisivat pelkät heterot.

Jännittävää oli myös se, että aiheesta puhuttiin kuin olisi jollakin tapaa uusi ilmiö, että perinteisen palkkatyön tekijät korvataan freelancereilla. Eivät Airbnb, Uber tai Wolt tätä toimintamallia suinkaan ole keksineet. HSTV:n omistajalle Sanoma-yhtiölle on toki edullista, että huomiota viedään mahdollisimman paljon poispäin siitä tosiasiasta, että juuri kyseisen yhtiön kaltaiset toimijat ovat tehneet freekkujen kyykyttämisestä suoranaisen taiteenlajin jo ennen kuin nykystartupien perustajat olivat vaippaiässä.

Kolmas jännittävä piirre keskustelussa oli, että keikkatyötä käsiteltiin marginaali-ilmiönä. Mukana ollut SAK:n lakimies todella totesi sanantarkasti näin: “Silpputyö on marginaalista”. Melkoinen väite, kun Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna yli 25 % palkansaajista oli jatkuvassa osa-aikatyössä tai määräaikaisessa työsuhteessa, ja yksinyrittäjiä oli seitsemän prosenttia työllisistä.

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa 34 % ja osuus työllisistä noussut samassa ajassa 1,6 prosenttiyksiköllä.

Neljäs keskustelun erikoisuus oli, että työstä puhuttiin pääosin siitä näkökulmasta, että vakituinen työsuhde ja 40 viikkotuntia ovat jonkinlainen ideaali, johon kaikkien tulee pyrkiä. On toki ymmärrettävää, että SAK:n edustaja näkee asian tällä tavalla, koska se edustaa toimialoja, joilla työtunteja lasketaan – ja joilla työtuntien hintaa pyritään aktiivisesti työnantajaosapuolen toimesta laskemaan.

Tämä ei kuitenkaan ole suomalaisen työelämän koko kuva. Karkeasti ottaen puolet työllisistä työskentelee tehtävissä – muun muassa johtajina, asiantuntijoina, maanviljelijöinä – joissa teollisuuden tarpeisiin kehitetty kahdeksan tunnin työpäivä on aikansa elänyt keino sekä työn rytmittämiseen että sen tuottavuuden mittaamiseen.

Perustulokin mainittiin. Saman tien, kun pari keskustelijaa oli todennut sen olevan ihan hyvä juttu sikäli, jos se tekee kaiken työn vastaanottamisesta kannattavaa, ay-juristi murahti, että kyllä työstä maksetun palkan pitää riittää elämiseen. Ja siinä onnistuttiinkin taitavasti sekoittamaan kaksi täysin eri keskustelunaihetta.

Yksi asia on se, että jos ihminen työskentelee kokopäivätyössä, siitä maksettavan palkan pitää ilman muuta riittää elämiseen. Kokonaan toinen asia on se, että kokopäiväistä palkkatyötä on tarjolla yhä harvemmille, ja myös muiden ihmisten pitää elättää itsensä jollakin tavalla. Perustulo auttaisi muun muassa kaikkia niitä freelancereita ja pätkätyöläisiä, joiden työkeikkojen väliin jää tulottomia kausia, ja jotka eivät näinä kausina voi saada työttömyyskorvausta. Se auttaisi myös niitä työttömiä, jotka nykysysteemissä eivät pysty ottamaan keikkatyötä vastaan, koska se merkitsisi pitkää katkoa työttömyysturvaan.

Olisi hienoa, jos työelämän tulevaisuudesta keskusteltaessa voitaisiin alkajaisiksi tunnustaa tosiasiat ja todeta nykytilanne. Määräaikaisuudet, keikkatyö ja työtehtävien ulkoistaminen freelancereille ovat olleet työelämän peruskauraa niin kauan, kuin tilastoja on laadittu, eli lähes parinkymmenen vuoden ajan.

Silti edelleen tänäkin päivänä sosiaaliturvasta puhutaan ainoastaan vakituisessa työsuhteessa olevien näkökulmasta. Silti edelleenkin kolmikantaneuvotteluihin osallistuvat ainoastaan työnantajien ja palkansaajien edustajat. Ja silti edelleenkin “silpputyöstä” puhutaan kuin se olisi jokin marginaali-ilmiö, joka kyllä poistuu hetikohta, kun vain sääntelyä ja sanktioita lisätään.

Näin freelancerina, joka on valinnut tämän työmarkkina-aseman ihan omasta halustaan, toivon, että kaltaiseni edes kutsutaan mukaan keskusteluun. Siitä olen nimittäin kyllä samaa mieltä, että tämä työn muoto on mitä suurimmassa määrin työelämän tulevaisuutta. Meillä kokemusasiantuntijoilla on paljon sanottavaa siitä, miten siitä työn tulevaisuudesta voisi muokata mahdollisimman oikeudenmukaisen mahdollisimman monille.

Työelämä ei ole entisensä

Minulta on monessa vaalipaneelissa kysytty, miksi olen valinnut puolueekseni juuri Vihreät. Yksi keskeinen syy on suhde työhön. Vihreillä ei ole perinteisten oikeisto-vasemmistopuolueiden tapaan menneisyyden painolastia joko työnantaja- tai palkansaajablokeista.

Tässä ajassa tarvitaan uudenlaista suhtautumista työhön, koska työelämä on muuttunut perustavanlaatuisesti. Myös lainsäädännön täytyy muuttua vastaamaan nykypäivän tarpeita.

Nykylainsäädännön lähtökohta on mustavalkoinen: ollaan joko palkkatyössä tai yrittäjiä. Palkansaajilla on sosiaaliturva, yrittäjillä ei. Taustaoletus on, että palkansaaja on työsuhteessa aina heikompi osapuoli, joka tarvitsee erityissuojelua. Yrittäjällä puolestaan on mahdollisuus tulouttaa työnsä tuloksena syntyneet voitot pienemmällä verorasituksella, mitä tasapainotetaan yhteiskunnan tuen puuttumisella.

Kuten kaikki pätkätyöläiset ja itsensä työllistäjät tietävät, tuo taustaoletus on pahasti puutteellinen. On syntynyt työsuhteiden muotoja, joissa vanhat säännöt eivät päde, eikä työntekijällä ole myöskään mahdollisuutta kunnon sosiaaliturvaan. Toisaalta moni yrittäjäksi luokiteltu voi vain uneksia niistä matalasti verotetuista voitoista, joilla pitäisi kompensoida sosiaaliturvan puuttuminen.

Sekä työnantaja- että palkansaajablokkien retoriikassa eletään kuitenkin edelleen tukevasti teollisuuden aikakaudella. Ajankohtaisen kakkosen haastattelemat “huippujohtajat” peräänkuuluttivat pienempiä palkkoja ja pidempiä työpäiviä. Palkansaajien leirissä puolestaan vaalikampanja kulkee nimellä Operaatio Vakiduuni.

Mistä työelämän muutos kertoo? Ennen kaikkea se kertoo siitä, että markkinat muuttuvat niin kovaa vauhtia, etteivät perinteisen työelämän jäykähköt rakenteet pysy perässä. Yritysten on kyettävä sopeutumaan rajuihinkin kysynnän vaihteluihin ja tarvittaessa omaksumaan uusia liiketoiminta-alueita ja karsimaan vanhoja hyvinkin nopeassa tahdissa.

Koska perinteinen työsuhde on ehdoiltaan jäykkä sekä kallis ja hankala lopettaa, yrityksissä on reagoitu siirtämällä työtä mahdollisimman paljon pois perinteisten työsuhteiden piiristä. Työtä teetetään freelancereilla, nollatuntisopimuksilla ja vuokratyöntekijöillä.

Perinteisen palkansaajablokin reaktio – pyrkimys rajata jouston mahdollisuuksia – osoittaa ymmärryksen puutetta nykytilanteesta. Työsuhteiden ehtojen tiukentaminen entisestään vähentää etenkin pienten työnantajien halukkuutta työllistää. Pienyrittäjillä ei ole varaa mennä käräjille tai maksaa korvauksia sopimusrikkomuksista, ja joustamattomuus yhdistettynä äkkinäisiin suhdannevaihteluihin voi olla kohtalokasta.

Myöskään työnantajablokin vaatimukset työolojen kurjistamisesta eivät ole tätä päivää. Työnantajaretoriikasta paistaa läpi käsitys työntekijöistä persoonattomina resursseina – viis jaksamisesta tai motivaatiosta. On hyvä muistaa, että Suomessa huomattava osa työstä tehdään nykyisin muualla kuin tehtaissa. Toimistotyössä työpäivän pidentäminen ei automaattisesti lisää tuottavuutta, ja joissakin ammateissa kuten vaikkapa hoiva-alalla se lisää ennemminkin tapaturmariskiä. Työntekijöiden jaksamista se heikentää taatusti.

Ratkaisu löytyy – tässäkin asiassa – välimaastosta. Nykypäivän rajuissa muutoksissa tarvitaan ihan oikeasti työelämän joustoja. Muussa kuin kokopäiväisessä vakituisessa työsuhteessa tehty työ lisääntyy aivan taatusti. Jäykempien työehtojen sijaan tarvitaankin kunnollisia turvaverkkoja, jotka kannattelevat kaikenlaisia työn tekijöitä. Perustulo on yksi toimiva ratkaisu, ansiosidonnaisen työttömyysturvan remontti toinen.

On aika lopettaa mustavalkoinen työmarkkinoiden tarkastelu. Yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista työtä – oli tekijänä sitten kokopäiväinen, osa-aikainen, pätkätyöläinen, nollatuntilainen, vuokratyöntekijä, freelancer tai startup-yrittäjä.