Työn tulevaisuus?

HSTV:ssä keskusteltiin eilen illalla työn tulevaisuudesta. Erityisesti puheena oli keikkataloudeksi ja alustakapitalismiksi nimitetty ilmiö, jossa yritys toimii markkinapaikkana työlle sen sijaan, että toimisi työnantajana.

Keskustelussa oli monta jännittävää piirrettä. Ensinnäkin tietysti se, ettei mukana keskustelemassa ollut ainuttakaan keikkatyön tekijää tai teettäjää. Asiasta filosofoivat tutkijat, filosofi sekä ay-juristi. Vähän kuin maahanmuuttajaillassa olisi pelkästään Suomessa syntyneitä, tai tasa-arvoisesta avioliittolaista keskustelisivat pelkät heterot.

Jännittävää oli myös se, että aiheesta puhuttiin kuin olisi jollakin tapaa uusi ilmiö, että perinteisen palkkatyön tekijät korvataan freelancereilla. Eivät Airbnb, Uber tai Wolt tätä toimintamallia suinkaan ole keksineet. HSTV:n omistajalle Sanoma-yhtiölle on toki edullista, että huomiota viedään mahdollisimman paljon poispäin siitä tosiasiasta, että juuri kyseisen yhtiön kaltaiset toimijat ovat tehneet freekkujen kyykyttämisestä suoranaisen taiteenlajin jo ennen kuin nykystartupien perustajat olivat vaippaiässä.

Kolmas jännittävä piirre keskustelussa oli, että keikkatyötä käsiteltiin marginaali-ilmiönä. Mukana ollut SAK:n lakimies todella totesi sanantarkasti näin: “Silpputyö on marginaalista”. Melkoinen väite, kun Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna yli 25 % palkansaajista oli jatkuvassa osa-aikatyössä tai määräaikaisessa työsuhteessa, ja yksinyrittäjiä oli seitsemän prosenttia työllisistä.

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa 34 % ja osuus työllisistä noussut samassa ajassa 1,6 prosenttiyksiköllä.

Neljäs keskustelun erikoisuus oli, että työstä puhuttiin pääosin siitä näkökulmasta, että vakituinen työsuhde ja 40 viikkotuntia ovat jonkinlainen ideaali, johon kaikkien tulee pyrkiä. On toki ymmärrettävää, että SAK:n edustaja näkee asian tällä tavalla, koska se edustaa toimialoja, joilla työtunteja lasketaan – ja joilla työtuntien hintaa pyritään aktiivisesti työnantajaosapuolen toimesta laskemaan.

Tämä ei kuitenkaan ole suomalaisen työelämän koko kuva. Karkeasti ottaen puolet työllisistä työskentelee tehtävissä – muun muassa johtajina, asiantuntijoina, maanviljelijöinä – joissa teollisuuden tarpeisiin kehitetty kahdeksan tunnin työpäivä on aikansa elänyt keino sekä työn rytmittämiseen että sen tuottavuuden mittaamiseen.

Perustulokin mainittiin. Saman tien, kun pari keskustelijaa oli todennut sen olevan ihan hyvä juttu sikäli, jos se tekee kaiken työn vastaanottamisesta kannattavaa, ay-juristi murahti, että kyllä työstä maksetun palkan pitää riittää elämiseen. Ja siinä onnistuttiinkin taitavasti sekoittamaan kaksi täysin eri keskustelunaihetta.

Yksi asia on se, että jos ihminen työskentelee kokopäivätyössä, siitä maksettavan palkan pitää ilman muuta riittää elämiseen. Kokonaan toinen asia on se, että kokopäiväistä palkkatyötä on tarjolla yhä harvemmille, ja myös muiden ihmisten pitää elättää itsensä jollakin tavalla. Perustulo auttaisi muun muassa kaikkia niitä freelancereita ja pätkätyöläisiä, joiden työkeikkojen väliin jää tulottomia kausia, ja jotka eivät näinä kausina voi saada työttömyyskorvausta. Se auttaisi myös niitä työttömiä, jotka nykysysteemissä eivät pysty ottamaan keikkatyötä vastaan, koska se merkitsisi pitkää katkoa työttömyysturvaan.

Olisi hienoa, jos työelämän tulevaisuudesta keskusteltaessa voitaisiin alkajaisiksi tunnustaa tosiasiat ja todeta nykytilanne. Määräaikaisuudet, keikkatyö ja työtehtävien ulkoistaminen freelancereille ovat olleet työelämän peruskauraa niin kauan, kuin tilastoja on laadittu, eli lähes parinkymmenen vuoden ajan.

Silti edelleen tänäkin päivänä sosiaaliturvasta puhutaan ainoastaan vakituisessa työsuhteessa olevien näkökulmasta. Silti edelleenkin kolmikantaneuvotteluihin osallistuvat ainoastaan työnantajien ja palkansaajien edustajat. Ja silti edelleenkin “silpputyöstä” puhutaan kuin se olisi jokin marginaali-ilmiö, joka kyllä poistuu hetikohta, kun vain sääntelyä ja sanktioita lisätään.

Näin freelancerina, joka on valinnut tämän työmarkkina-aseman ihan omasta halustaan, toivon, että kaltaiseni edes kutsutaan mukaan keskusteluun. Siitä olen nimittäin kyllä samaa mieltä, että tämä työn muoto on mitä suurimmassa määrin työelämän tulevaisuutta. Meillä kokemusasiantuntijoilla on paljon sanottavaa siitä, miten siitä työn tulevaisuudesta voisi muokata mahdollisimman oikeudenmukaisen mahdollisimman monille.

Työelämä ei ole entisensä

Minulta on monessa vaalipaneelissa kysytty, miksi olen valinnut puolueekseni juuri Vihreät. Yksi keskeinen syy on suhde työhön. Vihreillä ei ole perinteisten oikeisto-vasemmistopuolueiden tapaan menneisyyden painolastia joko työnantaja- tai palkansaajablokeista.

Tässä ajassa tarvitaan uudenlaista suhtautumista työhön, koska työelämä on muuttunut perustavanlaatuisesti. Myös lainsäädännön täytyy muuttua vastaamaan nykypäivän tarpeita.

Nykylainsäädännön lähtökohta on mustavalkoinen: ollaan joko palkkatyössä tai yrittäjiä. Palkansaajilla on sosiaaliturva, yrittäjillä ei. Taustaoletus on, että palkansaaja on työsuhteessa aina heikompi osapuoli, joka tarvitsee erityissuojelua. Yrittäjällä puolestaan on mahdollisuus tulouttaa työnsä tuloksena syntyneet voitot pienemmällä verorasituksella, mitä tasapainotetaan yhteiskunnan tuen puuttumisella.

Kuten kaikki pätkätyöläiset ja itsensä työllistäjät tietävät, tuo taustaoletus on pahasti puutteellinen. On syntynyt työsuhteiden muotoja, joissa vanhat säännöt eivät päde, eikä työntekijällä ole myöskään mahdollisuutta kunnon sosiaaliturvaan. Toisaalta moni yrittäjäksi luokiteltu voi vain uneksia niistä matalasti verotetuista voitoista, joilla pitäisi kompensoida sosiaaliturvan puuttuminen.

Sekä työnantaja- että palkansaajablokkien retoriikassa eletään kuitenkin edelleen tukevasti teollisuuden aikakaudella. Ajankohtaisen kakkosen haastattelemat “huippujohtajat” peräänkuuluttivat pienempiä palkkoja ja pidempiä työpäiviä. Palkansaajien leirissä puolestaan vaalikampanja kulkee nimellä Operaatio Vakiduuni.

Mistä työelämän muutos kertoo? Ennen kaikkea se kertoo siitä, että markkinat muuttuvat niin kovaa vauhtia, etteivät perinteisen työelämän jäykähköt rakenteet pysy perässä. Yritysten on kyettävä sopeutumaan rajuihinkin kysynnän vaihteluihin ja tarvittaessa omaksumaan uusia liiketoiminta-alueita ja karsimaan vanhoja hyvinkin nopeassa tahdissa.

Koska perinteinen työsuhde on ehdoiltaan jäykkä sekä kallis ja hankala lopettaa, yrityksissä on reagoitu siirtämällä työtä mahdollisimman paljon pois perinteisten työsuhteiden piiristä. Työtä teetetään freelancereilla, nollatuntisopimuksilla ja vuokratyöntekijöillä.

Perinteisen palkansaajablokin reaktio – pyrkimys rajata jouston mahdollisuuksia – osoittaa ymmärryksen puutetta nykytilanteesta. Työsuhteiden ehtojen tiukentaminen entisestään vähentää etenkin pienten työnantajien halukkuutta työllistää. Pienyrittäjillä ei ole varaa mennä käräjille tai maksaa korvauksia sopimusrikkomuksista, ja joustamattomuus yhdistettynä äkkinäisiin suhdannevaihteluihin voi olla kohtalokasta.

Myöskään työnantajablokin vaatimukset työolojen kurjistamisesta eivät ole tätä päivää. Työnantajaretoriikasta paistaa läpi käsitys työntekijöistä persoonattomina resursseina – viis jaksamisesta tai motivaatiosta. On hyvä muistaa, että Suomessa huomattava osa työstä tehdään nykyisin muualla kuin tehtaissa. Toimistotyössä työpäivän pidentäminen ei automaattisesti lisää tuottavuutta, ja joissakin ammateissa kuten vaikkapa hoiva-alalla se lisää ennemminkin tapaturmariskiä. Työntekijöiden jaksamista se heikentää taatusti.

Ratkaisu löytyy – tässäkin asiassa – välimaastosta. Nykypäivän rajuissa muutoksissa tarvitaan ihan oikeasti työelämän joustoja. Muussa kuin kokopäiväisessä vakituisessa työsuhteessa tehty työ lisääntyy aivan taatusti. Jäykempien työehtojen sijaan tarvitaankin kunnollisia turvaverkkoja, jotka kannattelevat kaikenlaisia työn tekijöitä. Perustulo on yksi toimiva ratkaisu, ansiosidonnaisen työttömyysturvan remontti toinen.

On aika lopettaa mustavalkoinen työmarkkinoiden tarkastelu. Yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista työtä – oli tekijänä sitten kokopäiväinen, osa-aikainen, pätkätyöläinen, nollatuntilainen, vuokratyöntekijä, freelancer tai startup-yrittäjä.

Uskalla sanoa

Afabla

Olin viime viikolla todella mielenkiintoisessa tilaisuudessa. Pause by Office Nomad -aamukahvitilaisuudessa keskusteltiin aivotutkija Kiti Müllerin johdolla työelämästä.

Puhuttiin paljon siitä, mikä nykypäivän työelämässä mättää: liian vähän aikaa ajatella, liikaa tylsiä kokouksia, esimiehet ovat paikalla ruumiineen mutta eivät ajatuksineen, taloudellinen epävarmuus kuristaa ja tappaa luovuuden, kallispalkkaiset johtajat vaativat lisää työtä pienemmällä palkalla kaikilta paitsi itseltään ja kavereiltaan.

“Milloin ihan tavalliset työntekijät uskaltavat nousta ylös ja sanoa, ettei näin voi jatkua?” Kiti Müller kyseli.

Seurasi mielenkiintoinen keskustelu uskaltamisesta. Psykologi Ilona Rauhala puhui vaikuttamisosaamisesta ja määritteli sen suunnilleen näin: ihminen uskaltaa sanoa näkemyksensä myös niille ääliöille, jotka eivät anna siihen lupaa.

Hyvin kiteytetty. Ja monelle ihmiselle äärimmäisen vaikeaa toteuttaa. Moni jotenkin jää juuri odottamaan sitä lupaa, jota ei koskaan tule.

Se nyt on kuitenkin niin, etteivät asiat muutu, jos niitä ei muuta. Työelämäkään ei muutu paremmaksi, jos emme vaadi parempaa. Siksi jokaiselta tarvitaan hitunen arkipäivän siviilirohkeutta.

Uskalla sanoa.  Jos jokin on pielessä, sano…

View original post 271 more words