Pari vastausta pyöräilystä

TätipyöräilijäSain postia blogini lukijalta, joka esitti pari pyöräilyyn liittyvää kysymystä. Tapanani on vastata lukijakysymyksiin täällä blogissa, jotta myös muut lukijat näkevät vastaukset.

Ensimmäinen kysymys koski rengasrikkoja. Kysyjän käsityksen mukaan talvikaudella polkupyörien renkaita hajoaa paljon johtuen terävästä hiekoitussepelistä, ja hän tiedusteli, miksi sepeliä käytetään.

Pyöräilijöiden keskustelupalstoilla tosiaan näkee paljon harmittelua sepelin puhkomista renkaista. Helsingissä pyritään edistämään talvipyöräilyä, ja viime talvena toteutettiin kokeiluhanke, jossa testattiin erilaisia tapoja pyöräteiden talvikunnossapitoon. Hankeraportin mukaan talvipyöräilyä haittaavat erityisesti ajoradan ja vieressä kulkevan pyörätien aurauksen yhteensovittaminen, talvihoidon tason vaihtelu kesken reitin, lumivallit ja kasat, sekä  liukastumisia ja rengasvaurioita aiheuttava sepeli.

Pyöräilijöiltä tuli kokeilusta positiivista palautetta, ja talvipyöräilyn määrä kasvoi selvästi kokeilureiteillä. Pyöräilijät myös olivat selvityksen perusteella valmiita käyttämään talvisin nimettyjä pääväyliä, jos niiden käyttö ei edellytä liian pitkää kiertomatkaa. Erityisesti harjausta ja sepelittömyyttä kehuttiin. Helsinki onkin ilmoittanut laajentavansa kokeilualuetta.

Valitettavasti kuitenkaan ainakaan vielä ei ole odotettavissa harjasuolauksen käyttöönottoa kaikilla pyöräteillä, sillä viime talven kokeilun perusteella sen kustannukset ovat puolitoistakertaiset perinteiseen hiekoitukseen verrattuna. Eli ihan suorana vastauksena kysymykseen: sepeliä käytetään, koska se on halpaa.

Hyvään suuntaan ollaan kuitenkin selvästi menossa. Toivottavasti sekä pyörä- että kävelyteiden talvikunnossapitoa kehitetään jatkossakin, jotta kaupunki on myös hankalammin liikkuville kaupunkilaisille talvisinkin mahdollisimman esteetön.

Toinen kysymys liittyi polkupyörien hintoihin. Kysyjä pohti, voisivatko polkupyörät olla uusi suomalainen hittituote, kun matkapuhelinten valmistus on siirtynyt muualle. Hän tiedusteli myös mielipidettäni polkupyörien 24 prosentin arvonlisäverosta.

Polkupyörien kuten useimpien muidenkin asioiden suhteen mielipiteeni on, että laadusta kannattaa maksaa. Etenkin, jos pyöräilee paljon, kunnon ajopeliin kannattaa satsata, koska se kestää käytössä ja on myös turvallisempi kuin halpa vempula. Jos kaipaa edullista vaihtoehtoa, käytettyjä pyöriä on runsaasti saatavilla – esimerkiksi poliisi ja kierrätyskeskukset myyvät keväisin käytettyjä pyöriä.

Suomessahan on itse asiassa useita polkupyörämerkkejä, joista osa valmistaa fillarit kotimaassa ja osa kokoaa ulkomailla tuotetuista osista. Malleja löytyy sekä perinteiseen että hifimpään makuun. Miksei suomalaisista fillareista voisikin tulla kansainvälisiä hittituotteita – ja kyllä tietääkseni ainakin osa kotimaisista pyöräfirmoista markkinoikin tuotteitaan ahkerasti myös ulkomaille.

Nokian 90-luvun kännyköiden volyymeihin on vielä matkaa, mutta kansantalouden kannalta onkin parempi, että meillä on useita hyvinvoivia toimialoja ja yrityksiä kuin että kaikki on yhden firman varassa.

Arvonlisäveron suhteen en ole ihan varma, tarkoittiko kysyjä, että polkupyörien alvia voisi alentaa menekin edistämiseksi. Jos kyse oli tästä, en kovasti innostu ideasta. Alennettuja alv-kantoja on kokeiltu Suomessa eri toimialoilla, ja kokemukset näistä osoittavat, että alennettu alv-kanta on kallis ja tehoton ohjauskeino.

Täti pyöräilee

Tätipyöräilijä

Pyöräilystä puhutaan usein, kuin se olisi lycrat päällä kiitävien himofillaristien yksinoikeus. Tosiasiassa kuitenkin liikenteessä liikkuu monenlaista menijää kahdella pyörällä, ja liikkuisi vielä enemmänkin, jos pyöräilyolosuhteet olisivat nykyistä paremmat.

Liikenteen asiantuntijat puhuvat 8/80-säännöstä – pyöräilyolosuhteiden tulisi olla sellaiset, että 8- ja 80-vuotiaat voivat fillaroida sujuvasti ja turvallisesti.

Kirjoitin viime keväänä tätipyöräilijän manifestin, jossa kerron, mitä tällainen semiaktiivinen tavallisella naistenpyörällä hame ja jakku päällä sotkeva fillaristi kaipaa kaupungin pyöräilyinfralta. Haluan olla mukana kehittämässä kaupunkia, jossa kaikeninkäisten kaupunkilaisten arjen liikkumiset voi hoitaa sujuvasti ja ympäristöystävällisesti.

Oletko sinäkin tätipyöräilijä – tai kannatatko kaupungin kehittämistä paremmaksi pyöräileville tädeille, koululaisille, papparaisille, turisteille ja prässihousuisille virkamiehille? Tunnusta väriä ja tule noutamaan minulta tätipyöräilijä-pinssi. Täältä näet, missä minut tapaa vaaleja edeltävillä viikoilla.

Missä haluaisit lapsesi pyöräilevän?

TätipyöräilijäPerheemme vanhin lapsi on yhdeksänvuotias. Kesäkeleillä hän pyöräilee päivittäin kouluun. Parin kilometrin koulumatka on onneksi koko pituudeltaan turvallista pyörätietä, ja kadunylityksiä on vähän.

Kolmen vuoden kuluttua poika tulee siihen ikään, ettei saa enää pyöräillä jalkakäytävällä. Silloin tullaankin tärkeän kysymyksen äärelle: missä lapsen on turvallista pyöräillä.

Kun puhutaan pyöräilystä ja pyörätieverkoston kehittämisestä, puhutaan usein työmatkapyöräilevien aikuisten näkökulmasta. Tälle joukolle esimerkiksi Hesarin pyöräkaistat ovat hyvä parannus. 12-vuotiasta varhaismurkkua en kuitenkaan päästäisi seikkailemaan vilkkaasti liikennöidyn kadun kapealle kaistaleelle, joka vieläpä päivittäin on jakeluautojen tukkima.

Ja tässä onkin käveltävän ja pyöräiltävän kaupungin tärkeä perusajatus, joka usein keskustelusta unohtuu: kaupunkia pitää kehittää sellaiseksi, että kaikenikäiset kaupunkilaiset voivat liikkua mahdollisimman turvallisesti ja itsenäisesti. Kyse ei ole autoilun rajoittamisesta, vaan kaikkien kaupunkilaisten liikkumisen mahdollisuuksien parantamisesta.

Pyöräväylien suunnittelussa tunnetaan 8/80-periaate – hyvä väylä on sellainen, jolla 8-vuotias ja 80-vuotias voivat liikkua turvallisesti. Tätä periaatetta toivon Helsinkiin rutkasti lisää.

Kun kaupunki on lapsille turvallinen paikka liikkua, he myös oppivat liikkumaan. Jos joka paikkaan pitää kulkea autolla vanhempien kyydissä, se on se liikkumisen tapa, joka periytyy myös aikuisuuteen. Jos taas voi kävellä, potkulautailla, skeitata tai pyöräillä kouluun ja harrastuksiin, arkiliikkumisesta tulee elämäntapa.

Haluan omien lasteni kasvavan kaupungissa, jossa itsenäinen liikkuminen on itsestäänselvyys.

Koulumatka osaksi arkiliikuntaa

TätipyöräilijäLuin tänä aamuna Facebookista erään helsinkiläisen isän harmittelua, kun hänen lapsensa koulun pihalla pyörätelineet ovat hautautuneet villiintyneen pusikon alle. Tämä ei ole harvinainen tilanne, perheemme vanhimman lapsen koulun pihalla esimerkiksi kaksipuolinen pyöräteline on juntattu seinää vasten siten, että vain puolet telineen pyöräpaikoista on käytössä.

Monissa kouluissa Helsingissä lasten pyöräilyä myös pyritään rajoittamaan erilaisilla suosituksilla tai suorilla kielloilla – huolimatta siitä, että kieltäminen ei ole edes laillista.

Kummallista toimintaa, kun samaan aikaan ollaan kovasti huolissaan lasten liikunnan puutteesta. Koulumatkan kulkeminen omaa lihasvoimaa käyttäen kävelemällä, pyöräilemällä tai vaikka potkulaudalla voisi olla olennainen osa lasten päivittäistä liikunta-annosta. Helsingissä lasten koulumatkat ovat pääsääntöisesti sen verran lyhyitä, että pienikin lapsi jaksaa ne kulkea.

Pyöräilykieltoja perustellaan lasten turvallisuudella. Etenkään eka- ja tokaluokkalaisia ei pidetä kykenevinä polkemaan koulumatkaansa.

Mikä sitten aiheuttaa turvattomuutta koulumatkalla? Ensinnäkin liikennejärjestelyt koulujen lähistöllä ovat harmittavan usein sellaiset, ettei pienten kulkijoiden turvallisuutta ole millään tavalla mietitty saatikka priorisoitu. Tämä puolestaan johtaa siihen, että vanhemmat tuovat lapsensa kouluun autolla. Ja autoralli nyt ei ainakaan paranna pienten kulkijoiden turvallisuutta.

Itselläni ja perheelläni on paljon hyviä kokemuksia lasten itsenäisestä liikkumisesta. Omassa lapsuudessani oli ihan normaalia, että alakouluikäiset pyöräilivät itsenäisesti ristiin rastiin niin koulumatkoja kuin kavereiden luo ja ihan muuten vain.

Perheemme vanhin lapsi oppi tokaluokkalaisena pyöräilemään vajaan kolmen kilometrin koulumatkansa. Alku oli hankala, koska koulun rehtori oli pelotellut lapset tiukoilla pyöräilykielloilla, eikä lapsi meinannut uskaltaa uhmata rehtorin sanaa. Nyt kolmasluokkalaisena hän pyöräilee kouluun niin mielellään, että jos aamulla on kaatosade, häntä pitää vähän puhua ympäri, että josko tänään menisit ratikalla.

Keskimmäinen lapsemme, nyt tokaluokkalainen, pyöräili kesälomalla hyvällä menestyksellä itsenäisesti ja kavereiden kanssa noin kilometrin matkaa leikkipuistoon.

Miksi pyöräily onnistui minulta ja onnistuu lapsiltamme? Ensinnäkin, asuin lapsena ja asumme nyt tiiviin pyörätieverkon ulottuvilla. Toki nykyisillä asuinsijoillamme Helsingin Arabiassa on pyöräteiden suunnittelussa ja kunnossa vielä aika paljon parantamista, mutta lapset pääsevät kuitenkin kulkemaan turvallisesti.

Toisekseen, pyöräily on ollut kiinteä osa lasten arkea pienestä pitäen – niin minulla kuin lapsillani. Kun lasten kanssa pyöräilee paljon ja opastaa samalla liikennesääntöjä ja muun liikenteen huomioimista, he oppivat. Sama kävelyn kanssa.

Toki lasten välillä on yksilöllisiä eroja, ja joku ei ihan oikeasti ole vielä ekaluokkalaisena valmis liikkumaan itsenäisesti. Mutta sen arvioiminen on vanhempien, ei koulun asia.

Säännöllinen arkiliikunta on hyvä tapa ylläpitää terveyttä. Se on myös tapa, joka on hyvä oppia jo lapsena. Siksi on tärkeää, että koulut kannustavat lapsia kulkemaan koulumatkansa omin jaloin.

Tarvitaan asennemuutosta  – sen sijaan, että koulut yrittävät estää pyöräilyn, niiden pitäisi vaatia kaupungilta turvallisia liikennejärjestelyjä ja riittävästi pyöräpaikkoja sekä vedota vanhempiin, ettei kouluun tultaisi autolla.

Tätipyöräilijän manifesti

TätipyöräilijäOlen tyypillinen tätipyöräilijä. Sotken menemään vanhalla naistenpyörällä hame päällä ja korkokengät jalassa. En tykkää ajaa kovaa, koska silloin tulisi hiki. Minulla on usein mukana 1–3 poukkoilevaa alakoululaista. Pyöräilen paljon, mutta lähinnä asiointimatkoja kaupungissa. Minua et bongaa Tour de Helsingistä lycrat niskassa.

Olen kokenut itseni vähän ulkopuoliseksi pyöräilyn edistämistä koskevasta keskustelusta, koska en ole virtaviivaisen vinttikoiramainen, hiilikuituisella cyclocrossilla kiitävä menijä, joka polkee 20 kilometrin työmatkansa myös 20 asteen pakkasella.

Sain kuitenkin jonkinlaisen herätyksen kahden tutun pyöräilyaktivistin puheista. He kun pohdiskelivat, että kaupungin pyöräilyinfraa pitäisi kehittää juuri minun kaltaisteni tätien ehdoilla. Kaupungin tulisi olla turvallinen ja mukava pyöräily-ympäristö koululaisille, papparaisille, tädeille, turisteille ja prässihousuissa fillaroiville virkamiehille.

Mitä kaltaiseni täti sitten kaipaa kaupungin pyöräilyolosuhteilta? No, kaikkein eniten kaipaisin sitä, että Sturenkadun mäet lakkaisivat olemasta, koska paras reittini keskustaan kulkee sitä kautta, ja niissä mäissä tulee HIKI. Mutta jos keskitytään siihen, mikä on mahdollista, niin tädin toivelista tulee tässä:

1. Pyöräteitä
Koska ajan hiljakseen ja olen vähän sunnuntaipyöräilijä, en uskalla ajaa ajoradalla vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla. Kattava pyörätieverkko on olennainen edellytys sille, että valitsen kulkutavakseni pyörän. Parhaita ovat selkeästi kävelytiestä erillään olevat pyöräväylät – mutta kuitenkin niin, että pystyn pitämään silmällä kävelytiellä koheltavaa ekaluokkalaista.

2. Selkeitä opasteita
Helsingissä kaupunki on valitettavasti täynnä epäselvästi merkittyjä pyöräväyliä. Ei ole epätavallista, että pyörätien merkki löytyy ainoastaan korttelin yhdestä päästä. Merkintätavatkin vaihtelevat – yhdessä paikassa on liikennemerkki, toisessa katumaalaukset ja kolmannessa punainen sora. Sekavat merkinnät aiheuttavat vaaratilanteita, kun pyöräilijät ja kävelijät palloilevat väärissä paikoissa.

3. Sujuvia liikennejärjestelyjä
Vaikka Helsingissä kävely ja pyöräily ovat teoriassa ensisijaisia kulkutapoja, käytännössä tämä ei aina näy. Esimerkiksi risteykset ja liikennevalojen rytmitykset on suunniteltu sujuvan autoilun, ei sujuvan pyöräilyn tai kävelyn näkökulmasta. Fillaristi voi yhden kadun ylittääkseen joutua odottamaan jopa kolmissa eri tahtiin vaihtuvissa valoissa. Siinä on sitten naurussa pitelemistä, kun jää jumiin liikenteenjakajalle, johon ei edes tavallinen pyörä mahdu, kuormapyörästä tai peräkärrystä nyt puhumattakaan.

4. Loogisia kulkureittejä
Pyöräilijä saa usein olla varsinainen salapoliisi selvittääkseen, missä yhtäkkiä katkennut pyörätie jatkuu. Kaupunki on täynnä pyöräväyliä, jotka alkavat ei mistään, päättyvät ei mihinkään ja siirtyvät odottamatta kadun toiselle puolelle. Lukuisia ovat myös järjestelyt, joissa autoilijat pääsevät posottamaan suoraan, kun taas pyörätie tekee pitkän mutkan. Erityistä harmitusta itselleni aiheuttaa se, että reittisuunnittelussa ei useinkaan huomioida sitä, että pyöräilijäkin saattaa haluta kääntyä risteävälle kadulle.

5. Ehjiä päällysteitä
Juttelin juuri tuttavan kanssa, joka oli lentänyt naamalleen asvalttiin Hakaniemen sillalla. Ihmekös tuo, kun tien pinta on siellä kuin perunapeltoa. Kaikenlaisten katutöiden seurauksena pyörätiestä saattaa olla kolmannes ajokelvottomana, kun kuoppa on peitetty häthätää, ja paikkauskohdan reunoilla on törröttävä sauma. Noppa- ja mukulakivistä en viitsi alkaa edes puhumaan, koska verenpaineeni nousee liikaa.

6. Hyvin suunniteltuja poikkeusjärjestelyjä
Elävässä kaupungissa on koko ajan jossakin rakennus- tai remonttityömaa. Siksi pitäisi olla myös selkeät pelisäännöt liikennejärjestelyille näiden yhteydessä. Aivan liian usein kohtaa tilanteita, joissa kävelijät ja pyöräilijät sullotaan kapealle kaistaleelle taistelemaan elintilasta. Pasilan aseman seutu on yksi karmaiseva esimerkki, Kalasataman metroaseman lähistö toinen. Niiden kautta kulkee todella suuren ihmismäärän päivittäinen asiointimatka, joten on aivan selvää, että reittien ja opasteiden tulee olla kunnossa.

7. Järkevää jakeluliikenteen ohjausta
Väistä pakettiautoa -peli on jokaiselle pyöräilijälle tuttu. Pyörätiet kaikkialla kaupungissa ovat täynnä pysäköityjä pakuja. Mistä tulee tämä ajattelutapa, että autojen ajorata on pyhä, ja sille ei saa pysähtyä, mutta pyörä- tai kävelytien saa koska tahansa tukkia? Koska Helsingissä ei ole suunniteltu jakeluautoille järkeviä maanalaisia reittejä, pitäisi jakeluliikenteelle sopia selkeät pelisäännöt. Voisiko esimerkiksi liikkeiden lastausajot hoitaa ruuhka-aikojen ulkopuolella?

8. Kunnollisia pyöräparkkeja
Kunnollinen pyöräteline on sellainen, johon pyörän saa rungostaan lukolla kiinni. Ne vanhanaikaiset härvelit, johon tökätään etupyörä, voi myydä romuraudaksi. Kunnollisia pyörätelineitä pitäisi olla paljon sellaisissa paikoissa, joihin tullaan paljon pyörällä. Esimerkiksi koulujen pihoilla on tyypillisesti iso parkkipaikka opettajien autoille ja muutama hassu pyöräteline satojen oppilaiden pyörille. Varsin kummallinen tilanne, kun lapsia pitäisi kannustaa liikkumaan enemmän.

9. Järkeä päähän pyöräilijöille
Kaupunkipyöräily on ajautunut viidakkomaiseen tilaan. Jos tieliikennelakiin kaavaillut muutokset menevät läpi, moni asia selkiytyy mukavasti. Mutta lisäksi tarvitaan malttia, muiden huomioimista ja järkeviä tilannenopeuksia. Kaikille pitäisi olla selvää, ettei Kauppatorin reunalle tulla turistilauman keskelle vetämään triathlon-harjoituksia. Myös suuntamerkkien näyttämisen, kohteliaan kellon soittamisen sekä pimeällä valojen käyttämisen soisi kuuluvan jokaisen pyöräilijän arsenaaliin.

10. Kaikki pyöräilemään!
Pyöräileminen on mielestäni kiva tapa liikkua kaupungissa, ja lisäksi tietenkin oman lihasvoiman käyttö paikasta toiseen siirtymisessä on myös terveellistä. Toivonkin, että kaikenikäiset ja -kokoiset uskaltautuvat ottamaan kaupunkia haltuun fillarin selässä. Mitä enemmän kaupungissa pyöräillään, sitä turvallisempaa siitä tulee kaikille.