Saako feministi sanoa rumasti?

Osallistuin pitkään Twitter-keskusteluun, jonka aloittaja oli huolissaan feminismin imagosta. Hän arveli, että tasa-arvoaatetta olisi helpompi myydä massoille, jos yleinen mielikuva ei olisi, että kiukkuiset feministit ajavat vain naisten etua.

Aika monen feminismiä ja yhdenvertaisuutta koskevan nettikeskustelun veteraanina voin todeta, että keskustelu säilyi jopa hämmästyttävän asiallisena provosoivasta aloituksesta huolimatta. Aloittaja kuitenkin koki tulleensa jyrätyksi ja veti loppupäätelmän, että keskustelu osoitti juuri täsmälleen todeksi hänen lähtöhypoteesinsa.

Jäin pohtimaan keskusteluasetelmaa, joka omasta näkökulmastani oli suunnilleen se, että etuoikeutettuun ryhmään kuuluva opastaa vähemmän etuoikeutettuja, että heistä pidettäisiin enemmän, jos olisivat kivempia.

Tällainen diskurssi on toistunut maailman sivu – erinäisten sorrettujen ryhmien edustajille on vakuuteltu, että kunhan käyttäydytte nätisti, saatte murusia pöydästämme. Kuitenkin esimerkiksi juuri sukupuolten tasa-arvokehitys lähti etenemään vasta siinä vaiheessa, kun naiset lakkasivat olemasta kilttejä ja kivoja ja ryhtyivät vihaisiksi.

Etuoikeuksien menettäminen nimittäin tekee kipeää ja voi tuntua suorastaan sorrolta. Siksi niistä harvemmin luovutaan muuten kuin pakon edessä. On tarvittu lukemattomien kiukkuisten ihmisten verta, hikeä, kyyneleitä ja ei niin kivaa käytöstä, että tasa-arvo on saatu edes sille tasolle, jolla se nykyään on.

On perusteellinen virheanalyysi ajatella, että feminismin pyrkimyksenä on suosion saavuttaminen. Ei se ole. Tavoitteena on syrjinnän lopettaminen ja yhdenvertaisuus. Me tätä tavoitetta kohti pyrkivät tiedostamme, ettei se todennäköisesti tee meistä suosittuja. Hyvin todennäköisesti saamme vähintään hankalan ihmisen leiman. Monet joutuvat kestämään myös solvauksia, vihapostia ja uhkauksia.

Elämme edelleen maailmassa, jossa vaatii aika paljon pokkaa huomauttaa vaikkapa esihenkilölleen tai kollegalleen seksistisestä käytöksestä. Elämme edelleen maailmassa, jossa ihmisiä arvotetaan sukupuolen, ihonvärin, kulttuuritaustan tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Elämme edelleen maailmassa, jossa aivan liian moni joutuu taistelemaan oikeudestaan elää ja rakastaa sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä mukaisesti. Elämme edelleen maailmassa, jossa pojat on poikia ja tyttöjen kuuluu olla nättejä ja kilttejä.

Näiden asioiden muuttaminen vaatii ravistelua. Ja toisaalta, tässä maailmassa eläminen on aivan saakelin turhauttavaa.

Jos eläisit vaikkapa kuukauden sellaisen ihmisen nahoissa, joka kohtaa jatkuvasti seksuaalista ahdistelua, alaspäin puhumista ja vähättelyä, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit ovat vihaisia.

Jos arkipäivääsi kuuluisi kiinteänä osana se, että ylhäältä päin annetaan isällisiä neuvoja, joita et tarvitse etkä ole pyytänyt, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit käyttävät sellaisia sanoja kuin setämies ja miesselittäminen.

Epäasiallinen kielenkäyttö on aina huono homma, ei siinä mitään. Vihapuhetta ei pidä hyväksyä kenenkään taholta. Kannattaisi kuitenkin imagoasioiden sijaan keskittää tarmonsa ennemminkin niiden epätasa-arvoisten rakenteiden purkamiseen ja pyrkiä kasvattamaan tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan. Silloin voisi imagon sijaan maailma muuttua paremmaksi.

Pahoja ne kiltit tytöt

Tämän päivän Hesarissa on iso juttukokonaisuus lukioiden sukupuolittumisesta. Niinsanotut huippulukiot täyttyvät tytöistä, kun taas pojat päätyvät niihin lukioihin, joissa on alemmat keskiarvorajat.

Ylioppilaista tyttöjä on hieman yli puolet (57 prosenttia), samoin kuin yliopistotutkinnon suorittaneista (59 prosenttia).

Hesarin juttuihin haastateltujen asiantuntijoiden mukaan se, että joissakin yksittäisissä “huippulukioissa” on tyttöjä jopa 70 prosenttia, on vakava ongelma.

Samaan aikaan meille suomalaisille on ylpeydenaihe, kun pörssiyhtiöidemme hallituspaikoilla on 23 prosenttia naisia. Se on Keskuskauppakamarin mukaan paljon, ja missään tapauksessa ei tarvita mitään toimenpiteitä määrän lisäämiseksi.

Vakavaan huippulukioiden tyttöongelmaan puolestaan esitetään ratkaisuksi peruskoulun päättöarvioinnin muutosta, koska nykyinen tyyli suosii tyttöjä, jotka ovat “kilttejä ja koulumyönteisiä”.

Kiteytettynä ongelma siis ilmeisesti on, että yhteiskunnastamme löytyy vielä osa-alue, jolla ei pärjää olemalla hyvä jätkä ja tuntemalla muita hyviä jätkiä. Onhan se nyt kauheaa, jos tytöt menestyvät koulussa siksi, että viitsivät panostaa opintoihinsa enemmän ja käyttäytyä fiksummin kuin pojat.

Vakavasti ottaen totta kai on tärkeää miettiä, miksi pojat menestyvät peruskoulussa tyttöjä heikommin. Jos jotakin sukupuolesta johtuvaa vinoumaa on, siihen pitää puuttua.

Yhtä tärkeää olisi kuitenkin miettiä myös, miksi tytöt menestyvät koulussa paremmin, mutta yhteiskunnassa huonommin. Miksi alle kymmenen prosenttiyksikön ero tyttöjen hyväksi ylioppilaaksipääsytilastoissa on kansallisen kriisin paikka, mutta 54 prosenttiyksikön ero miesten hyväksi suurten yritysten johtopaikoilla on kansallinen ylpeydenaihe?

Onko niin, että poikien ja miesten menestymistä yksinkertaisesti pidetään Suomessa tärkeämpänä? Insinöörien maa ei toimi ilman kansallista Juha-kiintiötä? Pyhä kirkko kaatuu ja pörssi romahtaa, jos tapahtuu Hesarin juttua lainaten “opettaja-, lääkäri- ja psykologikunnan naisvaltaistuminen”?

Toki, jos sata vuotta odotellaan ja tyttöjen hitaasti lisääntyvä “ylivalta” akateemisissa opinnoissa jatkaa kasvuaan samaan tahtiin, voi tuo pörssiyhtiöiden hallintokin sukupuolittua toiseen suuntaan. Minä taidan valitettavasti kuolla ennen kuin niin pääsee tapahtumaan. Tyttärenikin on vähintään vanhainkodissa.

Ihan juuri nyt voisimme kuitenkin nähdä lukiotilanteessa myös positiivisen puolen. Se, että tytöiltämme löytyy kunnianhimoa, yhteistyötaitoa ja kykyä työskennellä määrätietoisesti, on Suomelle mieletön mahdollisuus. Mikä superresurssi oppilaitoksissamme kasvaakaan!

 

Kiintiönaisia

Olin eilen todella mielenkiintoisessa seminaarissa. Aiheena oli naiset pörssiyhtiöiden hallituksissa, ja keskustelu kävi kiivaana, tarvitaanko Suomessa sukupuolikiintiöitä hallituksiin vai ei.

Aihe on ajankohtainen paitsi huomisen naistenpäivän vuoksi myös siksi, että Saksan liittopäivät hyväksyi eilen lain yritysten sukupuolikiintiöistä. Vuodesta 2016 alkaen Saksassa suuryritysten hallintoneuvostojen paikoista vähintään 30 prosenttia on mentävä naisille. Se on erittäin kunnianhimoinen luku, kun nykytilanne on 18,4 prosenttia.

Monimuotoisuuden lisäämisessä yritysten johtopaikoille on selvää liiketaloudellista järkeä. Näin totesi muun muassa konsulttiyhtiö McKinsey tutkittuaan pörssiyhtiöiden taloudellisia tuloksia ja johtoryhmien kokoonpanoa. Pörssiyhtiöiden on pystyttävä kilpailemaan globaaleilla markkinoilla, ja siihen on huomattavasti paremmat mahdollisuudet, jos johtoryhmästä ja hallituksesta löytyy moniäänisyyttä, monipuolista ideointikykyä ja kykyä kyseenalaistaa.

Samanikäiset, samasta koulusta valmistuneet, samaa sukupuolta olevat johtajat päätyvät herkemmin taputtelemaan toisiaan selkään kunnon keskustelun sijaan, ja sillä voi olla bisneksen kannalta tuhoisia seurauksia.

Miltä tilanne näyttää Suomessa?

Suomen pörssiyhtiöiden hallituksissa on 23 prosenttia naisia. Luku on Euroopan korkein. Eilisessä seminaarissa puhuneen Elinkeinoelämän keskusliiton edustajan mielestä meidän on syytä olla tyytyväisiä. Itse jäin miettimään, onko se riittävä syy tyytyväisyyteen, että muilla tilanne on vielä huonompi. 23 prosenttia ei ole mikään korkea lukema. Eikä lukema ole pariin vuoteen kasvanut – suurimmissa pörssiyhtiöissä naishallitusjäsenten määrä on jopa hieman vähentynyt.

Keskuskauppakamarin selvityksen mukaan edelleen löytyy 11 pörssiyhtiötä, joiden hallituksissa on pelkästään miehiä. 56 yhtiön hallituksissa on vain yksi naisjäsen. 67 yhtiötä – enemmän kuin puolet Helsingin pörssiin listatuista yhtiöistä.

Sukupuolikiintiöiden vastustajien yksi pääargumentti on, että itsesääntely toimii. Ja onhan kehitystä toki tapahtunut – vuonna 2008 vielä puolella pörssiyhtiöistä oli pelkkiä miehiä hallituksessaan, kun nyt näitä mieslinnakkeita on enää alle 10 prosenttia.

Mutta onko kehitys tulosta itsesääntelystä? Paras tilanne on valtio-omisteisten pörssiyhtiöiden hallituksissa. Ja kas kummaa, vuonna 2009 kauppa- ja teollisuusministeriö asetti tavoitteeksi, että kolmen vuoden kuluessa valtionyhtiöiden hallituksissa on oltava naisia vähintään 40 prosenttia.

Eilisessä seminaarissa puhuttiin paljon myös siitä, mistä miesvaltaisuus johtuu. Yksi selitys on naisten vähäinen osuus yhtiöiden johtopaikoilla ylipäätään. Pörssiyhtiöiden johtoryhmissä naisia on 19,2 prosenttia ja liiketoimintojen johdossa vain 8,9 prosenttia. Näiltä paikoilta hallituksiin useimmiten noustaan.

Miksi naisia sitten ei valita johtopaikoille? Syitä on monia: epätasaisesti jakautuvat perhevapaat, kasvatus, yleiset asenteet. Seminaarissa puhunut hallitusammattilainen Merja Strengell huomautti, että uran alussa naiset joutuvat osoittamaan osaamisensa, kun miehillä riittää useammin odotus siitä, että yksilö on kehityskelpoinen. Strengell peräänkuulutti johtoryhmä- ja hallituspaikkoja täytettäessä samaa asennetta naisia kohtaan: annetaan mahdollisuus näyttää.

Itse arvelen, että koulutuksella on varsin suuri merkitys. Kas kun 50 suurimman pörssiyhtiön toimitusjohtajista puolet on koulutukseltaan diplomi-insinöörejä. Olen työskennellyt koko urani ajan teknologiayritysten parissa, ja siellä suunnalla usko insinööriosaamisen kaikkivoipaisuuteen on varsin voimakasta. Naisia on teknologia-alojen opiskelijoista edelleen huomattavan pieni osa. Ei siis ihme, ettei naisia valita johtotehtäviin, jos johtotehtäviin kelpaa vain insinööri.

Nyt päästään jälleen monimuotoisuuskysymykseen. Usein kuulee tuskiteltavan, että suomalaisyritykset keskittyvät liikaa teknologiaan, ja sellaiset bisneksen kannalta olennaiset asiat kuin markkinointi, myynti ja asiakkaiden ymmärtäminen jäävät niin sanotusti lapsipuolen asemaan. No, onko tuo nyt ihme, kun lukuja tarkastelee?

Suomalaisiin yrityksiin tarvitaan johtopaikoille muutakin kuin insinööriosaamista, muitakin kuin viisikymppisiä, muitakin kuin miehiä, muitakin kuin suomalaisia. Ei tästä muuten mitään tule, emme pärjää kilpailussa.

Toistaiseksi monimuotoisuuskehitys pörssiyhtiöiden hallituksissa ja johtopaikoilla on ollut toivottoman hidasta, eikä sitäkään vähää olisi tapahtunut ilman kunnon patistelua. Siksi kannatan sukupuolikiintiöitä. Välillä tarvitaan kunnon tuuppaus takalistoon, että alkaa tapahtua.

Mutta onko naisille noloa joutua hallitukseen tai johtoryhmään “kiintiönaiseksi”? Kuten Merja Strengell totesi: jos ei halua kiintiönaiseksi, voi ihan hyvin kieltäytyä tarjouksesta.

Hankala ämmä

Afabla

Jonkin aikaa sitten sain kuulla olevani pirttihirmu. Ei sanoja sitä tosissaan tarkoittanut, vaan se oli sellainen vitsivitsi ja läppä läpändeeros. Minua vain ei naurattanut.

Jokainen nainen, jolla on hiukankaan omaa tahtoa ja luonnetta, saa tottua nuoresta iästä asti kuulemaan olevansa hankala ämmä, bitch, pallinmurskaaja, tiukkapillu – ”lempinimien” kirjo on laaja. Pahimmillaan nimitykset voivat olla ihan kamalia. Eräs läheiseni on muun muassa saanut kuulla olevansa ”nainen, joka saa spermankin happanemaan”. Että sellainen läpändeeros, nauratti varmaan ihan kyynelet silmissä.

Naisilla on erilaisia tapoja selviytyä siitä, että meidän ei ”kuuluisi” olla määrätietoisia. Jotkut oppivat passiivisaggressiivisiksi vallankäyttäjiksi, jotka hunajaisesti hymyillen manipuloivat ihmisiä. Toiset oppivat viis veisaamaan nimittelystä siitäkin huolimatta, että se tuntuu kurjalta. Jotkut alkavat itse käyttää ämmä-terminologiaa vähän samaan tapaan kuin tummaihoiset kutsuvat toisiaan neekereiksi.

Itsekin toisinaan nimitän itseäni kiukkuiseksi tamperelaiseksi akaksi. Vaikka oikeasti kyllä olen mielestäni pikemminkin sisukas kuin erityisen kiukkuinen.

Harva kuitenkaan arjessa jaksaa kyseenalaistaa nimittelyä. Kun sitten leimautuu taas hankalaksi…

View original post 211 more words