Välillä voisi puhua päivähoidon laadusta

Kaverini vuodatti turhautumistaan Facebookissa. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen parissa ja sanoi olevansa kyllästynyt vellovaan päivähoitokeskusteluun. “Voitaisiin päästä aitoon keskusteluun päivähoidon laadun kehittämisestä. Se laatu ei taatusti nouse ennen kuin henkilökunnan palkat, työolot ja arvostus nousevat”, hän kirjoitti.

Varhaiskasvatuksen laatu – tärkeä ja ajankohtainen asia. Todellakin keskustelun arvoinen. Miksi alan ammattilaisesta sitten tuntuu, että asia aina ohitetaan?

Ongelmana on, että heti, kun joku mainitsee sanan päivähoito, aletaan puhua monesta asiasta päällekkäin. Yksi puhuu naisten asemasta työelämässä, toinen perheiden valinnanvapaudesta, kolmas lasten edusta, neljäs kustannuksista, viides äitiydestä. Pian onkin jo käynnissä täysi mellakka, jossa kaikki ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: kaikki on äitien syytä, koska äidit valitsevat aina väärin.

Vaikka voi perustellusti olla montaa mieltä siitä, onko lapsia parempi hoitaa kotona vai päiväkodissa, minkä ikäisenä päiväkoti on soveliasta aloittaa ja kuuluuko lapsesta huolehtiminen pääasiassa äidille, yksi fakta on ja pysyy: valtaosa suomalaislapsista viettää ainakin osan lapsuudestaan varhaiskasvatuksen piirissä. Siksi sen laadusta täytyy puhua.

Kaverini on mielestäni aivan oikeassa nostaessaan esiin varhaiskasvatuksen henkilöstön palkat ja työolot. Alan ammattilaiset ovat ilmaisseet syvän huolensa hallituksen kaavailemasta ryhmäkokojen kasvattamisesta. Isommat ryhmät tarkoittavat käytännössä vähemmän huomiota, syliä ja käsipareja per lapsi. Ne tarkoittavat enemmän kiirettä ja väsymystä työntekijöille.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen puolipäiväiseksi kotona olevien vanhempien lapsille tarkoittaa enemmän epäsäännöllisyyttä päiväkodin arkeen kaikille lapsille, ei ainoastaan niille puolipäivähoidossa oleville.

Minusta on tärkeää kysyä, tälläkö tavalla hallitus haluaa kohdella pieniä ihmisiä, joiden varassa lepää maamme tulevaisuus. Vaikka hallituspuolueissa kuinka ideologisesti pidettäisiin kotiäitiyttä tavoiteltavana, se ei oikeuta sorsimaan kaikkia niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat töissä.

Olisi hienoa, jos näistä kriisitunnelmista voitaisiin siirtyä pohtimaan, miten varhaiskasvatuksesta voisi tehdä vielä nykyistäkin parempaa ja miten sitä voisi kehittää vastaamaan entistä paremmin perheiden tarpeisiin.

Miten päiväkotien johtamistapoja voisi kehittää? Olen kuullut ehdotettavan esimerkiksi teatterimaailmasta tuttua mallia, jossa yksi johtaja vastaa hallinnosta ja toinen sisältöjen kehittämisestä. Tämä on mielestäni harkinnan arvoinen ajatus.

Miten päiväkotien tilat kannattaisi suunnitella, jotta ne joustavat lapsi-ikäluokkien koon mukaan ja muuntuvat vaikka kouluksi tai nuorisotilaksi? Miten suurista päiväkodeista saadaan tehtyä viihtyisiä ja mittakaavaltaan pienille lapsille sopivia?

Mitä julkisia palveluja kannattaisi tuoda päiväkotien yhteyteen? Helsingissä kokeillaan nyt neuvolapalveluja päiväkodissa. Voisiko samoissa tiloissa toimia myös esimerkiksi vanhainkoti tai kirjasto?

Moni näistä asioista on onneksi sellaisia, joista ei päätetä eduskunnassa vaan kunnissa. Tämä kannattaa pitää mielessä ensi keväänä, kun kuntiin valitaan uusia päättäjiä. Jos hallituksen varhaiskasvatuslinja ei miellytä, vaihtoehtoja kyllä on.

Pieniin ihmisiin kannattaa panostaa, sillä kun lapsilla on asiat hyvin, myös vanhempien on helpompaa olla tuottavia yhteiskunnan tukipilareita – millä tavalla he sitten rooliaan yhteiskunnassa haluavatkaan toteuttaa.

Päivähoidon leikkaukset heikentävät työllistymismahdollisuuksia

“Mullon vain kaksi kättä!” huusi monituhatpäinen ihmismassa eilen Helsingin keskustassa. Valtavaksi paisunut mielenosoitus näytti konkreettisesti, että varhaiskasvatuksen laatu on asia, jonka todella moni ottaa tosissaan.

Eikä ihme, sillä hallituksen suunnittelemat päivähoidon heikennykset eli ryhmäkokojen kasvattaminen sekä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen koskettaisivat toteutuessaan tavalla tai toisella valtaosaa Suomen lapsiperheistä.

Ajatus ryhmäkokojen kasvattamisesta osoittaa todellista perehtymättömyyttä päivähoidon arkeen. Ainakin Helsingissä monen päiväkodin seinät pullistelevat jo nyt lapsimäärästä. Valtioneuvoston avokonttorista käsin katsottuna lapset saattavat olla pelkkiä laskennallisia yksiköitä, mutta kun oikeasti lähdetään pyyhkimään peppuja ja pukemaan kuravaatteita, sillä on vissi merkitys, kuinka monta muksua hoitajaa kohden on.

Lasten hyvinvoinnin lisäksi suunnitelluilla päivähoidon leikkauksilla on negatiivisia vaikutuksia myös lasten vanhempien työllistymismahdollisuuksiin. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamissuunnitelma haiskahtaa pahasti siltä, että nyt on tehty aika pitkälle metsään meneviä perusoletuksia työsuhteiden laadusta ja perheiden kokoonpanosta.

Kas kun tämän päivän Suomessa kaikki työsuhteet eivät ole mallia vakituisella sopimuksella kahdeksasta neljään. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna jo neljännes (26 %) palkansaajista oli muunlaisessa kuin kokopäiväisessä jatkuvassa työsuhteessa, ja kaikista työllisistä 7 % työskentelee yksinyrittäjinä.

Kun työttömän lapsilta poistetaan oikeus kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen, miten toimitaan niissä tilanteissa, kun vanhempi tekee pätkätöitä? Loppuuko kokopäivähoito aina siinä kohtaa, kun vanhempi on kahden pätkän välissä työttömänä? Esimerkiksi opettajillahan on nykyisin hyvin yleistä, että työsuhde katkeaa kesän ajaksi.

Toki lapset voivat olla kotona kesällä, mutta entäs, kun vanhemman pitäisi päästä taas syksyllä töihin? Ainakin Helsingissä on kokopäiväisen päivähoitopaikan saaminen todella kiven alla, ja pahimmassa tapauksessa lapsi joutuu vaihtamaan päiväkotia paikan saadakseen.

Tämän päivän Suomessa myöskään kaikki perheet eivät ole mallia isä, äiti ja 1,8 lasta. Miten toimitaan uusperheiden kohdalla, kun lapset asuvat vuoroviikoin kahdessa kodissa? Jos vanhemmista se, jonka luona lapsi on kirjoilla, on työttömänä tai vanhempainvapaalla, meneekö lapselta hoitopaikka? Mitä tekee silloin se työssäkäyvä vanhempi? Lopettaa työnteon? Tapaa lastaan vain viikonloppuisin?

Entäpä yksinhuoltajat? Jos työtön yksinhuoltaja olisi saamassa työpaikan, haluaako hallitus todella, että työpaikka jää vastaanottamatta päivähoitopaikan puuttumisen vuoksi?

Kun sosiaali- ja terveyspalveluista leikataan, se yleensä aiheuttaa lisäkustannuksia muualla. Niin paljon kuin viime vuosina onkin saarnattu kestävyysvajeesta, hallitus on ilmeisesti varautunut maksamaan sen lisälaskun, kun yhä useampi perheellinen jää kotiin työttömyysturvan varaan. Puhumattakaan siitä lisälaskusta, joka syntyy, kun sekä lapset, vanhemmat että hoitajat uupuvat päivähoitopompotteluun.

Toivon todella, että vaikka hallitus pitäisi linjansa tässä asiassa, kotikaupungissani Helsingissä toimitaan Emma Karin ja Sanna Vesikansan ehdotuksen mukaisesti ja jätetään typerät leikkaukset tekemättä.