Kilpailukyky, sopiva selitys kaikelle

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on muutamia käteviä fraaseja, joilla voi perustella lähes mitä tahansa. Yksi niistä on kilpailukyky.

Välillä puhutaan kansantalouden kilpailukyvystä, välillä vientiteollisuuden ja välillä yritysten. Kansainvälisissä mittauksissa Suomen kilpailukykyä ylistetään, mutta elinkeinoelämän edustajat pitävät näitä mittauksia hölynpölynä. Vientiteollisuus vaatii, ettei “uusia kustannusrasitteita aseteta”, jotta kilpailukyky säilyisi.

Miten käsitys kilpailukyvystä voi olla näin ristiriitainen?

Wikipedia määrittelee termin näin: “Kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden, kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa.”

Taloussanomien Taloussanakirja puolestaan erottelee toisistaan hintakilpailukyvyn ja reaalisen kilpailukyvyn.

“Hintakilpailukyvyllä tarkoitetaan kustannustekijöistä lähtevää kilpailukykyä. Jos tuotannon kustannukset nousevat tuottavuuskehitystä nopeammin, hintakilpailukyky heikkenee.”

“Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan markkinointiin ja yrityksen yleiseen tietotaitoon liittyvää kilpailukykykyä, mikä lopulta mahdollistaa jalostusarvon nostamisen, korkeamman myyntihinnan ja paremmat palkat.”

Kun suomalainen teollisuus puhuu kilpailukyvystä, useimmiten aiheena on juuri hintakilpailukyky. Työ- ja elinkeinoministeriön teettämässä puutuoteteollisuutta käsittelevässä tutkimuksessa analysoidaan mielenkiintoisesti sitä, miten puutuoteteollisuudessa keskityttiin pitkään kehittämään tehokkuutta, mutta tuotteiden jalostusarvon kasvattaminen tai arvoketjun hallinta jäivät sivuraiteelle.

Kun tuotteilla on matala jalostusarvo, ja loppuasiakkaaseen ei ole kontaktia, jää vähän muita vaihtoehtoja kuin kilpailla hinnalla. Tästä on pohjimmiltaan kyse, kun teollisuuden edustajat penäävät palkkojen ja verojen alentamista kilpailukyvyn nimissä.

Suomen vahvuus maailmanmarkkinoilla ei kuitenkaan ole halpa tuotannollinen työvoima. Sen sijaan meillä on edulliset ja korkeasti koulutetut asiantuntijat. On paradoksaalista, että teollisuutta suorastaan kannustetaan matalan jalostusarvon halpatuotantoon kaikenlaisilla tukimekanismeilla, vaikka suomalaisten yritysten kilpailukykytekijöiden pitäisi olla ihan muualla kuin hinnassa.

Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Ville-Pekka Sorsa totesi Helsingin Sanomien jutussa: “…vaikka kykyä näyttäisi olevan, kilpailuun ei kuitenkaan lähdetä. Suomi on kuin kilpajuoksija, joka tekee tosi paljon pr-työtä ja harjoittelee valtavasti, mutta siinä vaiheessa kun kisa alkaa, ei mennä edes radalle.”

Hyvä esimerkki Sorsan mainitsemasta toiminnasta on cleantech, jonka parissa itse työskentelen. Mahdollisuuksia olisi: 2.000 miljardin euron maailmanmarkkinat, Suomessakin 26 miljardin euron bisnes. Eri arvioiden mukaan 30-50.000 uuden työpaikan potentiaali muutamassa vuodessa. Kyse on korkean jalostusarvon tuotteista ja palveluista.

Pr-työtä cleantechin ympärillä tehdään Suomessa oikein ahkerasti, mutta kun olisi aika tukea keskeistä kasvualaa politiikan keinoin, tulee seinä vastaan. Tukia myönnetään mieluummin vanhakantaiselle teollisuudelle, jotta nämä yritykset saisivat kuluttaa energiaa ja saastuttaa vähän halvemmalla – ja kilpailla hinnalla.

Voisi tehdä toisinkin – esimerkiksi myöntää teollisuudelle tukea energiatehokkuuden, päästövähennysten ja uusiutuvan energian investointeihin. Sillä tavoin tuettaisiin cleantechin kasvua, mutta myös perinteisen teollisuuden reaalisen kilpailukyvyn kehittymistä. Ettei tarvitsisi pelkällä hinnalla kisata.

Suomi ei ole halpatuotantomaa. Sen sijaan meillä on kaikki edellytykset olla innovoinnin ja teollisen edelläkävijyyden supermaa. Mitäs jos alettaisiin panostaa siihen?