Välillä voisi puhua päivähoidon laadusta

Kaverini vuodatti turhautumistaan Facebookissa. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen parissa ja sanoi olevansa kyllästynyt vellovaan päivähoitokeskusteluun. “Voitaisiin päästä aitoon keskusteluun päivähoidon laadun kehittämisestä. Se laatu ei taatusti nouse ennen kuin henkilökunnan palkat, työolot ja arvostus nousevat”, hän kirjoitti.

Varhaiskasvatuksen laatu – tärkeä ja ajankohtainen asia. Todellakin keskustelun arvoinen. Miksi alan ammattilaisesta sitten tuntuu, että asia aina ohitetaan?

Ongelmana on, että heti, kun joku mainitsee sanan päivähoito, aletaan puhua monesta asiasta päällekkäin. Yksi puhuu naisten asemasta työelämässä, toinen perheiden valinnanvapaudesta, kolmas lasten edusta, neljäs kustannuksista, viides äitiydestä. Pian onkin jo käynnissä täysi mellakka, jossa kaikki ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: kaikki on äitien syytä, koska äidit valitsevat aina väärin.

Vaikka voi perustellusti olla montaa mieltä siitä, onko lapsia parempi hoitaa kotona vai päiväkodissa, minkä ikäisenä päiväkoti on soveliasta aloittaa ja kuuluuko lapsesta huolehtiminen pääasiassa äidille, yksi fakta on ja pysyy: valtaosa suomalaislapsista viettää ainakin osan lapsuudestaan varhaiskasvatuksen piirissä. Siksi sen laadusta täytyy puhua.

Kaverini on mielestäni aivan oikeassa nostaessaan esiin varhaiskasvatuksen henkilöstön palkat ja työolot. Alan ammattilaiset ovat ilmaisseet syvän huolensa hallituksen kaavailemasta ryhmäkokojen kasvattamisesta. Isommat ryhmät tarkoittavat käytännössä vähemmän huomiota, syliä ja käsipareja per lapsi. Ne tarkoittavat enemmän kiirettä ja väsymystä työntekijöille.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen puolipäiväiseksi kotona olevien vanhempien lapsille tarkoittaa enemmän epäsäännöllisyyttä päiväkodin arkeen kaikille lapsille, ei ainoastaan niille puolipäivähoidossa oleville.

Minusta on tärkeää kysyä, tälläkö tavalla hallitus haluaa kohdella pieniä ihmisiä, joiden varassa lepää maamme tulevaisuus. Vaikka hallituspuolueissa kuinka ideologisesti pidettäisiin kotiäitiyttä tavoiteltavana, se ei oikeuta sorsimaan kaikkia niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat töissä.

Olisi hienoa, jos näistä kriisitunnelmista voitaisiin siirtyä pohtimaan, miten varhaiskasvatuksesta voisi tehdä vielä nykyistäkin parempaa ja miten sitä voisi kehittää vastaamaan entistä paremmin perheiden tarpeisiin.

Miten päiväkotien johtamistapoja voisi kehittää? Olen kuullut ehdotettavan esimerkiksi teatterimaailmasta tuttua mallia, jossa yksi johtaja vastaa hallinnosta ja toinen sisältöjen kehittämisestä. Tämä on mielestäni harkinnan arvoinen ajatus.

Miten päiväkotien tilat kannattaisi suunnitella, jotta ne joustavat lapsi-ikäluokkien koon mukaan ja muuntuvat vaikka kouluksi tai nuorisotilaksi? Miten suurista päiväkodeista saadaan tehtyä viihtyisiä ja mittakaavaltaan pienille lapsille sopivia?

Mitä julkisia palveluja kannattaisi tuoda päiväkotien yhteyteen? Helsingissä kokeillaan nyt neuvolapalveluja päiväkodissa. Voisiko samoissa tiloissa toimia myös esimerkiksi vanhainkoti tai kirjasto?

Moni näistä asioista on onneksi sellaisia, joista ei päätetä eduskunnassa vaan kunnissa. Tämä kannattaa pitää mielessä ensi keväänä, kun kuntiin valitaan uusia päättäjiä. Jos hallituksen varhaiskasvatuslinja ei miellytä, vaihtoehtoja kyllä on.

Pieniin ihmisiin kannattaa panostaa, sillä kun lapsilla on asiat hyvin, myös vanhempien on helpompaa olla tuottavia yhteiskunnan tukipilareita – millä tavalla he sitten rooliaan yhteiskunnassa haluavatkaan toteuttaa.

Ylpeänä töissä

Sain kutsun “Töissä 18.9. ja ylpeä siitä” -tapahtumaan Facebookissa. Toki teen töitä myös tänään ja toki koen ylpeyttä työstäni. Vierastan kuitenkin tuohon tapahtumaan sisältyvää vihjausta siitä, että tänään lakkoon ja mielenilmauksiin osallistuvat eivät olisi ylpeitä työstään.

Esimerkiksi tyttäreni päiväkodin hoitajat ja lastentarhanopettajat ovat taatusti ylpeitä työstään, jota tekevät suurella sydämellä ja ammattitaidolla. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että heillä alkaa tulla mitta täyteen, kun hallituksen leikkauskirves osuu heidän työhönsä joka puolelta – siinä kun leikataan jostakin, joka on jo valmiiksi äärimmilleen kiristetty.

Tuen varhaiskasvatuksen ammattilaisia tänään hoitamalla tytärtäni kotona, jotta he pääsevät käyttämään perustuslaillista oikeuttaan osoittaa mieltään. Laadukas, motivoituneiden ammattilaisten toteuttama päivähoito on taannut minulle mahdollisuuden tehdä töitä ja työllistää muita, ja siitä haluan tottavie pitää kiinni.

Muutenkin olen sitä mieltä, että on meidän kaikkien etu, että arkemme sujuvuuteen ja turvallisuuteen vaikuttavat ihmiset saavat tehdä työtään riittävällä palkalla ja reiluin ehdoin. Pelkällä työylpeydellä kun on paha maksaa laskuja.

Yrittäjänä minun on helppo tuntea solidaarisuutta ja myötätuntoa niitä kohtaan, joista tuntuu, että joku raja pitää olla sillä, millaisilla ehdoilla ja millaisella palkalla työtä tehdään. Ammottavat aukot yrittäjän sosiaaliturvassa eivät sillä katoa, että muiden työehtoja heikennetään.

On kuitenkin aivan selvää, että työhön liittyvä lainsäädäntö ja neuvottelumekanismit kaipaavat uudistamista. Hengästyttävään tahtiin muuttuva toimintaympäristö edellyttää kaikilta osapuolilta joustavuutta, joka ei nykyjärjestelmässä ole mahdollista. Toisaalta lain suojan ja sosiaaliturvan ulkopuolelle jää koko ajan kasvava joukko työtä tekeviä.

Yksi leikkuukirves sopii kaikille -ajattelu sopii huonosti nykypäivän monimutkaiseen työelämään, jossa kilpailukyvyn ja kustannustehokkuuden puutteet johtuvat eri aloilla aivan eri syistä.

Vientiteollisuuden kohdalla kustannuspaineita aiheuttaa kysynnän heikkeneminen, kun taas julkisessa terveydenhuollossa kysyntä vain kasvaa väestön ikääntyessä. Ravintola-alalla puolestaan työn ja palkkauksen ehdot rajoittavat mahdollisuutta tarjota palveluja. Miten ihmeessä sama lääke voisi tepsiä kaikkiin näihin ongelmiin?

Mustavalkoiset maailmanselitykset ja näennäishelpot patenttiratkaisut eivät nyt riitä, vaan kunkin alan ongelmia pitää ratkoa alan erityispiirteet huomioiden. Siitä ei toki saa aikaan yhtä näyttävää poliittista teatteria kuin “yhteiskuntasopimuksesta”, mutta sellaistahan se on, työelämä – pitkäjänteistä puurtamista.

Ihan tavallinen mutsi

Olen mielestäni aika tavallinen äiti. Kuskaan aamuisin muksuja tarhaan silmät puolitangossa. Riitelen viisivuotiaani kanssa pukeutumisesta (“ei kultaseni, et voi laittaa kesäsandaaleja pulkkamäkeen”). Keitän viikon aikana litrakaupalla kaakaota. Nautin lukuisista päivittäisistä haleista. Patistelen poikiani riisumaan nopeammin, pukemaan nopeammin, meluamaan vähemmän, tömistämään vähemmän, syömään ruokansa, HITTO VIEKÖÖN tömistämään vähemmän. Saan liikutuskohtauksia kummallisissa paikoissa, kun ne tyypit vaan ovat niin suloisia.

Yhteiskunnan mielestä perheeni ei ole tavallinen. Me nimittäin olemme uusperhe. Aikuisia on kaksi, lapsia kolme – kaksi minun tekosiani, yksi miehen. Muksulaumaamme kasvattaa yhteensä kuusi aikuista: minä, mieheni, meidän molempien ex-puolisot sekä heidän nykyiset kumppaninsa.

Kun lasteni isä varaa pojallemme lääkäriajan, vastaanotolta soitetaan minulle. Sillä eihän nyt voi mitenkään olla, että a) lapsen vanhemmat asuvat eri osoitteissa ja b) että joku muu kuin äiti hoitaisi lapsen asioita.

Kun teen tyttäreni esikouluhakemusta, kaupunkia kiinnostaa tietää samassa osoitteessa asuvan puolison nimi ja henkilötunnus. Lapsen toisen biologisen vanhemman tiedot kysytään vähän niin kuin sivuhuomiona. Sillä eihän nyt voi olla, että vanhempi, joka ei ole kirjoilla samassa osoitteessa lapsen kanssa, olisi jotenkin kiinnostunut jälkikasvunsa asioista.

Esikouluhakemuksesta puheen ollen, päiväkodin johtaja ilmoittaa, ettei tyttäreni todennäköisesti saa esikoulupaikkaa päiväkodista, jossa on ollut hoidossa alle yksivuotiaasta. Hän kun asuu virallisesti eri oppilaaksiottoalueella. Käytännössä hän kyllä asuu joka toinen viikko kyseisen päiväkodin vieressä, mutta kaupunkia se ei kiinnosta.

Varsinainen friikkilauma tämä meidän perheemme. Paitsi, että ei ole. Koululaisille tehdyn kyselyn perusteella Helsingissä joka kahdeksas peruskoululainen asuu vuoroviikkoperheessä. Virallisia tilastoja ei ole, koska yhteiskunnan mielestä lapsella on yksi koti ja se siitä.

Taas pitää vetäistä esiin Ruotsi-kortti. Ruotsissa nimittäin lainsäädäntö on sen verran ajan tasalla, että lapsi voi olla kirjoilla molempien huoltajiensa luona. Lapsilisätkin voi jakaa tasan huoltajien kesken.

Aika yksinkertaisia asioita, jotka eivät aiheuta suuria kustannuksia veronmaksajille. Perheiden arjelle näillä yksinkertaisilla asioilla on kuitenkin suuri merkitys. Kun koulu- ja päivähoitoasiat voi ratkaista joustavasti ja viranomaisten kanssa asiointi helpottuu, on sekä vanhemmilla että lapsilla monta stressin aihetta vähemmän.

Ei nimittäin ole ihan yhdentekevää, minkälaisen matkan päähän sitä kullannuppusiaan joka aamu silmät puolitangossa kuskaa. Saatikka sitten, kun kullannuppuset ovat isompia ja taittavat matkan omin nokkinensa.

Joku voi tietysti tähän todeta, että mitäs hankit lapsia ja erosit, lehmä. Noh, onnea ja hyvää päivänjatkoa vaan heillekin.

Minusta tämä yhteiskunta on aika lailla kaikille parempi paikka elää, jos hyväksymme sen tosiasian, että meitä on monenlaisia – ydinperheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, yksinhuoltajaperheitä, sijaisperheitä, adoptioperheitä, lapsettomia perheitä, yksineläjiä. Ihan tavallisia ihmisiä. Kaikilla meillä on tarve selvitä päivittäisestä elämästä. Yhteiskunnan tehtävä ei ole tehdä siitä selviämisestä hankalampaa.