Mitä ilmasto nyt kaipaa?

Tänään Euroopan “hiilipääkaupungissa” Puolan Katowicessa on vietetty YK:n ilmastokokouksen ensimmäistä kokouspäivää.

Kokouksen tärkeimpänä tavoitteena on saada aikaan “sääntökirja” Pariisin sopimuksen toteuttamiselle. Sopimuksessa mukana olevien valtioiden toimia pitää voida seurata ja vertailla yhtenevillä kriteereillä, ja sopimukseen sisältyvä tavoitteiden säännöllinen tiukentaminen pitää oikeasti saada tapahtumaan.

Kansainvälinen ilmastopolitiikka on hirveää jargonpiikkilankaa, jossa vilisevät NDC:t, artiklat, Talanoa-dialogit ja ambitiomekanismit. Ilmaston tilasta huolestuneelle kuitenkin kiinnostavampaa on, mitä pitää saada aikaan kuin säännöt, joilla se tehdään.

Tässä ilmastokokouksen kunniaksi viisi asiaa, jotka ilmastopolitiikassa pitää saada aikaan juuri nyt:

1. Pitkän aikavälin tavoitteet
Paljon puhutaan siitä, että ilmastotoimilla on kiire, ja se on ihan totta. Yhtä totta on kuitenkin se, että tarvitsemme karttaa, joka vie perille asti.

Ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää massiivisia investointeja muun muassa vähäpäästöiseen energiantuotantoon, liikenteeseen, teolliseen tuotantoon ja maataloustuotantoon. Näitä investointeja tehdään jopa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin, ja siksi niitä suunnittelevilla ja rahoittavilla tahoilla täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä, miltä ilmastopolitiikka tulee näyttämään 2030, 2040 ja 2050.

Niin Suomen kuin EU:nkin pitää asettaa tavoitevuosi hiilineutraaliuden saavuttamiselle ja laskea taaksepäin, minkälaiset päästövähennykset on saatava aikaan joka vuosi siihen mennessä. Tältä pohjalta on sitten hyvä arvioida, mitä politiikkatoimia tarvitaan. Nyt ei riitä, että katsotaan vain yhden hallituskauden tai kymmenen vuoden päähän.

2. Päästökauppa kuntoon
EU:n päästökauppaa haukutaan tehottomaksi, eikä syyttä. Sitä ei kuitenkaan aina ymmärretä, mikä tehottomuuden aiheuttaa.

Sinänsä toimintamalli on hyvä: asetetaan päästöille maksimimäärä ja annetaan yritysten päättää, mistä päästöjä on kustannustehokkainta vähentää. Kun päästöoikeuksien määrää vähennetään tasaiseen tahtiin, vähenee myös päästöjen määrä. Näin se on myös EU:ssa mennyt, päästöt ovat oikeasti vähentyneet.

EU:ssa ongelmana on ennen kaikkea päästöoikeuksien liian suuri määrä – katto on liian korkealla ja vähennystahti liian hidas. Päästöoikeuksia pitää poistaa markkinoilta enemmän ja nopeammin kuin tähän mennessä on tehty. On myös hyvä miettiä, saataisiinko päästökaupan laajentamisella aikaan parempia tuloksia kuin nykyisellä kolmen sektorin mallilla.

Päästökaupan tehostamisen ja ongelmien korjaamisen pitäisi nyt olla todella korkealla sekä EU:n että Suomen agendalla. Mehän olemme EU:n puheenjohtajamaa ensi vuoden syksyllä.

3. Kannustimet kuntoon
Suomi ei ole poikkeus murheellisesta globaalista käytännöstä: ilmastonmuutosta kiihdyttävää toimintaa tuetaan kaikkialla maailmassa huomattavasti enemmän kuin päästöjä vähentävää toimintaa.

Meillä tuetaan muun muassa öljylämmitystä, turpeen polttoa ja eläintuotantoa sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Maksamme myös kymmeniä miljoonia euroja vuodessa “päästökauppakompensaatiota” yrityksille, joille on ensin annettu enemmän ilmaisia päästöoikeuksia kuin ne pystyvät käyttämään.

Tällaisessa tukipolitiikassa ei ole järjen hiventä ilmaston, mutta ei myöskään kansantalouden kannalta. Talouden trendit ja rahavirrat kulkevat maailmassa nyt voimakkaasti päästövähennysten suuntaan, ja meidän tulee kaikin tavoin sysiä yrityksiä sinne, missä kysyntä on kasvussa.

Ilmaston kannalta tuhoisien toimintamallien tukemisen on loputtava. Tukivirtoja pitää ohjata teollisuuden ja maatalouden uudistumiseen, tutkimus- ja kehitystoimintaan sekä kehittämään kotimarkkinoita ja vauhdittamaan investointeja muun muassa julkisten hankintojen kautta.

4. Pidetään kaikki veneessä
Ilmastonmuutokseen liittyen puhutaan paljon kasvavista kustannuksista. Huoli on ymmärrettävä – jos vaikkapa ajaa rämällä vuoden 93 Escortilla, voi tuntua absurdilta sellainen puhe, että kohta kaikkien pitäisi ajaa sähköautolla. Jos oma talous on tiukalla, ei taatusti innostu hintojenkorottamispuheista.

On äärimmäisen tärkeää, että ilmastonmuutoksen torjunnassa ei kurjisteta niiden oloja, joilla on jo valmiiksi tiukkaa. Siksikin tarvitaan sitä kohdassa 1. peräänkuuluttamaani pitkän tähtäimen suunnittelua.

On tärkeää ymmärtää, mitkä toimijat pystyvät nopeaan muutokseen ja investointeihin, ja mitkä tarvitsevat enemmän aikaa ja tukea. Firman liisari on helpompi vaihtaa sähköautoon, kun taas edullista kesäautoa havittelevan pitää odotella, että syntyy toimivat käytettyjen autojen markkinat, mikä vie paljon enemmän aikaa.

Suomessa pitääkin laatia tiekartta ilmastoneutraaliuteen asti myös siksi, että vain siten on mahdollista huomioida myös heidät, joiden talous ei kestä äkkinäisiä liikkeitä.

5. Ilmastorahoitus kuntoon
Jos saisin vitosen joka kerta, kun joku sanoo, että ei meidän Suomessa mitään kannata tehdä, kun Intiassa ja Kiinassa ne tupruttavat menemään niin kauheasti, olisin aika paljon varakkaampi.

On ihan totta, että Intian ja Kiinan päästöt ovat tosi isot ja muodostavat isomman osan ongelmaa kuin pienen Suomen. On kuitenkin myös totta, että yhden suomalaisen päästöt ovat moninkertaiset yhden intialaisen päästöihin verrattuna. Ja sekin on totta, että ihan merkittävä osa Aasian kehittyvien talouksien päästöistä syntyy, kun siellä tuotetaan tavaraa Euroopan markkinoille.

Me suomalaiset emme siis voi päästää itseämme kuin koiraa veräjästä. Päinvastoin – meidän pitää sekä vähentää omia päästöjämme että auttaa kehittyviä maita vähentämään omiaan.

Tällä hallituskaudella Suomi on leikannut niin kehitysyhteistyöstä kuin kansainvälisestä ilmastorahoituksestakin. Tällainen peli ei ollenkaan vetele, jos haluamme estää ilmastokatastrofin, pitää maailman väkirikkaimmat alueet elinkelpoisina ja ehkäistä sellaisen pakolaisuusaallon, joka saa vuoden 2015 näyttämään sunnuntaipiknikiltä.

Suomen – ja EU:n – pitää aina muistaa näyttelevänsä globaalissa ilmastopolitiikassa kokoaan suurempaa roolia. Kun pelaamme korttimme oikein, kaikki hyötyvät.