Aja hiljaa, isi

Helsingissä koulujen syyslukukausi alkaa 10.8. Omatkin kullannuppuseni rientävät taasen koulutielle silmät kirkkaina ja reput selässä keikkuen.

Yhtä varmasti kuin koulu alkaa joka syksy, käynnistyy myös liikennevalistuskampanja. Meitä aikuisia, etenkin autolla ajavia aikuisia, muistutetaan huomioimaan pienet koululaiset, jotka eivät vielä kaikki osaa havainnoida liikennettä kunnolla.

Liikennevalistuskampanjoiden maailmassa kaikki on hyvin, kunhan isi ajaa hiljaa koulun kohdalla, ja kaikki käyttävät pyöräilykypärää ja heijastinta.

En ollenkaan väheksy pyöräilykypäriä tai heijastimia. Huomaavaisuus liikenteessä on myöskin asia, josta sopiikin muistutella. Näihin painottuvat kampanjat vain sivuuttavat sen asian, että liikenteen turvallisuutta parannetaan tehokkaimmin paremmalla liikennesuunnittelulla.

Tietyt liikenteen turvallisuutta lisäävät tekijät ovat hyvin tiedossa. Nopeusrajoitusten alentaminen vähentää sekä onnettomuuksien määrää että niiden vakavuusastetta aivan selvästi. Erilliset väylät jalankulkijoille, pyöräilijöille ja autoilijoille vähentävät törmäysvaaraa.

Erilliset väylätkään eivät kuitenkaan poista sitä, että vääjäämättä nämä kolme tielläliikkujaryhmää kohtaavat toisensa – risteyksessä.

Yli puolet jalankulkijoiden ja 70 prosenttia pyöräilijöiden henkilövahingoista tapahtuu risteysalueella. Mistä se kertoo? No ennen kaikkea siitä, että meillä on tässä maassa aika helkkarin huonosti suunniteltuja risteyksiä.

Aikuisenkin on usein pyöräilijänä tai jalankulkijana vaikea hahmottaa, miten risteysalueella pitäisi kulkea, koska kulkulinjat ovat epäloogiset, ne on merkitty huonosti tai tiemerkinnät ovat kuluneet pois. Liikenteessä kulkemista vasta opettelevalle ekaluokkalaiselle päättelytehtävä ei ole ainakaan helpompi.

Erityisesti koulujen ja päiväkotien lähellä on tärkeää panostaa hyviin ja turvallisiin jalankulku- ja pyöräilyolosuhteisiin. Turvalliset liikennejärjestelyt samalla edistävät lasten päivittäistä hyötyliikuntaa.

Risteysjärjestelyjen ohella yksi tärkeä osa turvallista kouluympäristöä on, ettei lasten reitti kulje autojen pysäköintipaikan läpi. Valitettavasti nimittäin on paljon vanhempia, jotka muista piittaamatta kaasuttelevat autolla vaikka suoraan koulun tai päiväkodin oven eteen, jos siihen on mahdollisuus. Jalkakäytävälle ja pihaan pysäköimisen estäviä tolppia ja puomeja saisikin käyttää paljon nykyistä enemmän.

Myös hidastustöyssyt sekä katujen kaventaminen suojateiden kohdalla ovat hyviä keinoja tehdä liikkumista turvallisemmaksi.

Lapsetkin ovat kaupungin asukkaita, ja lapsillekin kuuluu oikeus turvalliseen liikkumiseen. Se oikeus ei voi olla pelkän autoilijoiden hyvän tahdon varassa.

Hidastetaan siis kaikin mokomin vauhtia koulujen kohdalla, mutta pidetään myös me kaikki kaupunkiympäristötoimialalla toimivat poliitikot ja virkamiehet mielessä, että aika paljon muutakin voi ja pitää tehdä.

Koulumatka osaksi arkiliikuntaa

TätipyöräilijäLuin tänä aamuna Facebookista erään helsinkiläisen isän harmittelua, kun hänen lapsensa koulun pihalla pyörätelineet ovat hautautuneet villiintyneen pusikon alle. Tämä ei ole harvinainen tilanne, perheemme vanhimman lapsen koulun pihalla esimerkiksi kaksipuolinen pyöräteline on juntattu seinää vasten siten, että vain puolet telineen pyöräpaikoista on käytössä.

Monissa kouluissa Helsingissä lasten pyöräilyä myös pyritään rajoittamaan erilaisilla suosituksilla tai suorilla kielloilla – huolimatta siitä, että kieltäminen ei ole edes laillista.

Kummallista toimintaa, kun samaan aikaan ollaan kovasti huolissaan lasten liikunnan puutteesta. Koulumatkan kulkeminen omaa lihasvoimaa käyttäen kävelemällä, pyöräilemällä tai vaikka potkulaudalla voisi olla olennainen osa lasten päivittäistä liikunta-annosta. Helsingissä lasten koulumatkat ovat pääsääntöisesti sen verran lyhyitä, että pienikin lapsi jaksaa ne kulkea.

Pyöräilykieltoja perustellaan lasten turvallisuudella. Etenkään eka- ja tokaluokkalaisia ei pidetä kykenevinä polkemaan koulumatkaansa.

Mikä sitten aiheuttaa turvattomuutta koulumatkalla? Ensinnäkin liikennejärjestelyt koulujen lähistöllä ovat harmittavan usein sellaiset, ettei pienten kulkijoiden turvallisuutta ole millään tavalla mietitty saatikka priorisoitu. Tämä puolestaan johtaa siihen, että vanhemmat tuovat lapsensa kouluun autolla. Ja autoralli nyt ei ainakaan paranna pienten kulkijoiden turvallisuutta.

Itselläni ja perheelläni on paljon hyviä kokemuksia lasten itsenäisestä liikkumisesta. Omassa lapsuudessani oli ihan normaalia, että alakouluikäiset pyöräilivät itsenäisesti ristiin rastiin niin koulumatkoja kuin kavereiden luo ja ihan muuten vain.

Perheemme vanhin lapsi oppi tokaluokkalaisena pyöräilemään vajaan kolmen kilometrin koulumatkansa. Alku oli hankala, koska koulun rehtori oli pelotellut lapset tiukoilla pyöräilykielloilla, eikä lapsi meinannut uskaltaa uhmata rehtorin sanaa. Nyt kolmasluokkalaisena hän pyöräilee kouluun niin mielellään, että jos aamulla on kaatosade, häntä pitää vähän puhua ympäri, että josko tänään menisit ratikalla.

Keskimmäinen lapsemme, nyt tokaluokkalainen, pyöräili kesälomalla hyvällä menestyksellä itsenäisesti ja kavereiden kanssa noin kilometrin matkaa leikkipuistoon.

Miksi pyöräily onnistui minulta ja onnistuu lapsiltamme? Ensinnäkin, asuin lapsena ja asumme nyt tiiviin pyörätieverkon ulottuvilla. Toki nykyisillä asuinsijoillamme Helsingin Arabiassa on pyöräteiden suunnittelussa ja kunnossa vielä aika paljon parantamista, mutta lapset pääsevät kuitenkin kulkemaan turvallisesti.

Toisekseen, pyöräily on ollut kiinteä osa lasten arkea pienestä pitäen – niin minulla kuin lapsillani. Kun lasten kanssa pyöräilee paljon ja opastaa samalla liikennesääntöjä ja muun liikenteen huomioimista, he oppivat. Sama kävelyn kanssa.

Toki lasten välillä on yksilöllisiä eroja, ja joku ei ihan oikeasti ole vielä ekaluokkalaisena valmis liikkumaan itsenäisesti. Mutta sen arvioiminen on vanhempien, ei koulun asia.

Säännöllinen arkiliikunta on hyvä tapa ylläpitää terveyttä. Se on myös tapa, joka on hyvä oppia jo lapsena. Siksi on tärkeää, että koulut kannustavat lapsia kulkemaan koulumatkansa omin jaloin.

Tarvitaan asennemuutosta  – sen sijaan, että koulut yrittävät estää pyöräilyn, niiden pitäisi vaatia kaupungilta turvallisia liikennejärjestelyjä ja riittävästi pyöräpaikkoja sekä vedota vanhempiin, ettei kouluun tultaisi autolla.

Tätipyöräilijän manifesti

TätipyöräilijäOlen tyypillinen tätipyöräilijä. Sotken menemään vanhalla naistenpyörällä hame päällä ja korkokengät jalassa. En tykkää ajaa kovaa, koska silloin tulisi hiki. Minulla on usein mukana 1–3 poukkoilevaa alakoululaista. Pyöräilen paljon, mutta lähinnä asiointimatkoja kaupungissa. Minua et bongaa Tour de Helsingistä lycrat niskassa.

Olen kokenut itseni vähän ulkopuoliseksi pyöräilyn edistämistä koskevasta keskustelusta, koska en ole virtaviivaisen vinttikoiramainen, hiilikuituisella cyclocrossilla kiitävä menijä, joka polkee 20 kilometrin työmatkansa myös 20 asteen pakkasella.

Sain kuitenkin jonkinlaisen herätyksen kahden tutun pyöräilyaktivistin puheista. He kun pohdiskelivat, että kaupungin pyöräilyinfraa pitäisi kehittää juuri minun kaltaisteni tätien ehdoilla. Kaupungin tulisi olla turvallinen ja mukava pyöräily-ympäristö koululaisille, papparaisille, tädeille, turisteille ja prässihousuissa fillaroiville virkamiehille.

Mitä kaltaiseni täti sitten kaipaa kaupungin pyöräilyolosuhteilta? No, kaikkein eniten kaipaisin sitä, että Sturenkadun mäet lakkaisivat olemasta, koska paras reittini keskustaan kulkee sitä kautta, ja niissä mäissä tulee HIKI. Mutta jos keskitytään siihen, mikä on mahdollista, niin tädin toivelista tulee tässä:

1. Pyöräteitä
Koska ajan hiljakseen ja olen vähän sunnuntaipyöräilijä, en uskalla ajaa ajoradalla vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla. Kattava pyörätieverkko on olennainen edellytys sille, että valitsen kulkutavakseni pyörän. Parhaita ovat selkeästi kävelytiestä erillään olevat pyöräväylät – mutta kuitenkin niin, että pystyn pitämään silmällä kävelytiellä koheltavaa ekaluokkalaista.

2. Selkeitä opasteita
Helsingissä kaupunki on valitettavasti täynnä epäselvästi merkittyjä pyöräväyliä. Ei ole epätavallista, että pyörätien merkki löytyy ainoastaan korttelin yhdestä päästä. Merkintätavatkin vaihtelevat – yhdessä paikassa on liikennemerkki, toisessa katumaalaukset ja kolmannessa punainen sora. Sekavat merkinnät aiheuttavat vaaratilanteita, kun pyöräilijät ja kävelijät palloilevat väärissä paikoissa.

3. Sujuvia liikennejärjestelyjä
Vaikka Helsingissä kävely ja pyöräily ovat teoriassa ensisijaisia kulkutapoja, käytännössä tämä ei aina näy. Esimerkiksi risteykset ja liikennevalojen rytmitykset on suunniteltu sujuvan autoilun, ei sujuvan pyöräilyn tai kävelyn näkökulmasta. Fillaristi voi yhden kadun ylittääkseen joutua odottamaan jopa kolmissa eri tahtiin vaihtuvissa valoissa. Siinä on sitten naurussa pitelemistä, kun jää jumiin liikenteenjakajalle, johon ei edes tavallinen pyörä mahdu, kuormapyörästä tai peräkärrystä nyt puhumattakaan.

4. Loogisia kulkureittejä
Pyöräilijä saa usein olla varsinainen salapoliisi selvittääkseen, missä yhtäkkiä katkennut pyörätie jatkuu. Kaupunki on täynnä pyöräväyliä, jotka alkavat ei mistään, päättyvät ei mihinkään ja siirtyvät odottamatta kadun toiselle puolelle. Lukuisia ovat myös järjestelyt, joissa autoilijat pääsevät posottamaan suoraan, kun taas pyörätie tekee pitkän mutkan. Erityistä harmitusta itselleni aiheuttaa se, että reittisuunnittelussa ei useinkaan huomioida sitä, että pyöräilijäkin saattaa haluta kääntyä risteävälle kadulle.

5. Ehjiä päällysteitä
Juttelin juuri tuttavan kanssa, joka oli lentänyt naamalleen asvalttiin Hakaniemen sillalla. Ihmekös tuo, kun tien pinta on siellä kuin perunapeltoa. Kaikenlaisten katutöiden seurauksena pyörätiestä saattaa olla kolmannes ajokelvottomana, kun kuoppa on peitetty häthätää, ja paikkauskohdan reunoilla on törröttävä sauma. Noppa- ja mukulakivistä en viitsi alkaa edes puhumaan, koska verenpaineeni nousee liikaa.

6. Hyvin suunniteltuja poikkeusjärjestelyjä
Elävässä kaupungissa on koko ajan jossakin rakennus- tai remonttityömaa. Siksi pitäisi olla myös selkeät pelisäännöt liikennejärjestelyille näiden yhteydessä. Aivan liian usein kohtaa tilanteita, joissa kävelijät ja pyöräilijät sullotaan kapealle kaistaleelle taistelemaan elintilasta. Pasilan aseman seutu on yksi karmaiseva esimerkki, Kalasataman metroaseman lähistö toinen. Niiden kautta kulkee todella suuren ihmismäärän päivittäinen asiointimatka, joten on aivan selvää, että reittien ja opasteiden tulee olla kunnossa.

7. Järkevää jakeluliikenteen ohjausta
Väistä pakettiautoa -peli on jokaiselle pyöräilijälle tuttu. Pyörätiet kaikkialla kaupungissa ovat täynnä pysäköityjä pakuja. Mistä tulee tämä ajattelutapa, että autojen ajorata on pyhä, ja sille ei saa pysähtyä, mutta pyörä- tai kävelytien saa koska tahansa tukkia? Koska Helsingissä ei ole suunniteltu jakeluautoille järkeviä maanalaisia reittejä, pitäisi jakeluliikenteelle sopia selkeät pelisäännöt. Voisiko esimerkiksi liikkeiden lastausajot hoitaa ruuhka-aikojen ulkopuolella?

8. Kunnollisia pyöräparkkeja
Kunnollinen pyöräteline on sellainen, johon pyörän saa rungostaan lukolla kiinni. Ne vanhanaikaiset härvelit, johon tökätään etupyörä, voi myydä romuraudaksi. Kunnollisia pyörätelineitä pitäisi olla paljon sellaisissa paikoissa, joihin tullaan paljon pyörällä. Esimerkiksi koulujen pihoilla on tyypillisesti iso parkkipaikka opettajien autoille ja muutama hassu pyöräteline satojen oppilaiden pyörille. Varsin kummallinen tilanne, kun lapsia pitäisi kannustaa liikkumaan enemmän.

9. Järkeä päähän pyöräilijöille
Kaupunkipyöräily on ajautunut viidakkomaiseen tilaan. Jos tieliikennelakiin kaavaillut muutokset menevät läpi, moni asia selkiytyy mukavasti. Mutta lisäksi tarvitaan malttia, muiden huomioimista ja järkeviä tilannenopeuksia. Kaikille pitäisi olla selvää, ettei Kauppatorin reunalle tulla turistilauman keskelle vetämään triathlon-harjoituksia. Myös suuntamerkkien näyttämisen, kohteliaan kellon soittamisen sekä pimeällä valojen käyttämisen soisi kuuluvan jokaisen pyöräilijän arsenaaliin.

10. Kaikki pyöräilemään!
Pyöräileminen on mielestäni kiva tapa liikkua kaupungissa, ja lisäksi tietenkin oman lihasvoiman käyttö paikasta toiseen siirtymisessä on myös terveellistä. Toivonkin, että kaikenikäiset ja -kokoiset uskaltautuvat ottamaan kaupunkia haltuun fillarin selässä. Mitä enemmän kaupungissa pyöräillään, sitä turvallisempaa siitä tulee kaikille.