Ylpeänä töissä

Sain kutsun “Töissä 18.9. ja ylpeä siitä” -tapahtumaan Facebookissa. Toki teen töitä myös tänään ja toki koen ylpeyttä työstäni. Vierastan kuitenkin tuohon tapahtumaan sisältyvää vihjausta siitä, että tänään lakkoon ja mielenilmauksiin osallistuvat eivät olisi ylpeitä työstään.

Esimerkiksi tyttäreni päiväkodin hoitajat ja lastentarhanopettajat ovat taatusti ylpeitä työstään, jota tekevät suurella sydämellä ja ammattitaidolla. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että heillä alkaa tulla mitta täyteen, kun hallituksen leikkauskirves osuu heidän työhönsä joka puolelta – siinä kun leikataan jostakin, joka on jo valmiiksi äärimmilleen kiristetty.

Tuen varhaiskasvatuksen ammattilaisia tänään hoitamalla tytärtäni kotona, jotta he pääsevät käyttämään perustuslaillista oikeuttaan osoittaa mieltään. Laadukas, motivoituneiden ammattilaisten toteuttama päivähoito on taannut minulle mahdollisuuden tehdä töitä ja työllistää muita, ja siitä haluan tottavie pitää kiinni.

Muutenkin olen sitä mieltä, että on meidän kaikkien etu, että arkemme sujuvuuteen ja turvallisuuteen vaikuttavat ihmiset saavat tehdä työtään riittävällä palkalla ja reiluin ehdoin. Pelkällä työylpeydellä kun on paha maksaa laskuja.

Yrittäjänä minun on helppo tuntea solidaarisuutta ja myötätuntoa niitä kohtaan, joista tuntuu, että joku raja pitää olla sillä, millaisilla ehdoilla ja millaisella palkalla työtä tehdään. Ammottavat aukot yrittäjän sosiaaliturvassa eivät sillä katoa, että muiden työehtoja heikennetään.

On kuitenkin aivan selvää, että työhön liittyvä lainsäädäntö ja neuvottelumekanismit kaipaavat uudistamista. Hengästyttävään tahtiin muuttuva toimintaympäristö edellyttää kaikilta osapuolilta joustavuutta, joka ei nykyjärjestelmässä ole mahdollista. Toisaalta lain suojan ja sosiaaliturvan ulkopuolelle jää koko ajan kasvava joukko työtä tekeviä.

Yksi leikkuukirves sopii kaikille -ajattelu sopii huonosti nykypäivän monimutkaiseen työelämään, jossa kilpailukyvyn ja kustannustehokkuuden puutteet johtuvat eri aloilla aivan eri syistä.

Vientiteollisuuden kohdalla kustannuspaineita aiheuttaa kysynnän heikkeneminen, kun taas julkisessa terveydenhuollossa kysyntä vain kasvaa väestön ikääntyessä. Ravintola-alalla puolestaan työn ja palkkauksen ehdot rajoittavat mahdollisuutta tarjota palveluja. Miten ihmeessä sama lääke voisi tepsiä kaikkiin näihin ongelmiin?

Mustavalkoiset maailmanselitykset ja näennäishelpot patenttiratkaisut eivät nyt riitä, vaan kunkin alan ongelmia pitää ratkoa alan erityispiirteet huomioiden. Siitä ei toki saa aikaan yhtä näyttävää poliittista teatteria kuin “yhteiskuntasopimuksesta”, mutta sellaistahan se on, työelämä – pitkäjänteistä puurtamista.

Äijätalous

Yleensä, kun feminismi ja talous mainitaan samassa yhteydessä, puheenaiheena ovat naisen ja miehen euro, perhevapaiden jakaminen ja lasikatot. Tärkeitä aiheita kaikki. Välillä aihetta on hyvä tarkastella myös makrotasolla, talouden rakenteiden näkökulmasta.

Kun Suomen elinkeinorakennetta katsoo, Suomi on todellinen äijätalous. Kansantaloutemme kovaa ydintä ovat raskas teollisuus ja hevosta isommat laitteet. Merimiesten lakko uhkaa jäädyttää koko viennin, koska meiltä viedään laivoilla isoja ja painavia asioita. Kun puhutaan talouskasvusta, puhutaan oikeastaan raskaan teollisuuden kasvusta.

Kun kirjoitin pari viikkoa sitten pörssiyhtiöiden naiskiintiöistä, minulle sanottiin, että eihän teknologiayritysten hallitukseen voi ottaa muita kuin teknologiaosaajia. Suomessa pörssiyhtiö on yhtä kuin teknologiayhtiö. Jos nainen haluaa edetä yritysmaailmassa, hänen pitää olla diplomi-insinööri. Tasa-arvo-ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi, että naisia pitää houkutella enemmän teknologiaopintojen pariin. Tämän kaiken taustalla olevaa arvoasetelmaa ei kyseenalaisteta.

Minusta talouden voimakas keskittyminen yhteen asiaan kertoo ajattelun yksipuolisuudesta ja heikosta riskienhallinnasta. Äijätaloutemme on kovin haavoittuvainen – menetetään yksi risteilijätilaus, ja kokonaisen kaupungin talous on vaakalaudalla.

Asia, jota Suomessa ei oikein osata, on arjen kaupallistaminen. Meillä tykätään isosta ja mahtipontisesta. Telakat, jäänmurtajat, paperikoneet, sellutehtaat ja isot voimalaitokset ovat sitä jotain. Ja jos designista puhutaan, se on jotakin, jota ostetaan hienosta putiikista Espan varrelta. Vaikkapa länsinaapurissamme on keksitty, että myös design voi olla jotakin, johon jokaisella perusreiskalla on varaa. Olette ehkä kuulleet sellaisista pienistä ja eksklusiivisista niche-brändeistä kuin Ikea ja H&M.

Kun uusi yrittäjä menee Suomessa TE-toimistoon tai uusyrityskeskukseen ja kertoo aikovansa perustaa kauneushoitolan, kahvilan tai luomukaupan, saako hän opastusta siinä, miten liikeideasta voi kasvattaa menestyvän kasvuyrityksen, jolla valloitetaan ensin Suomi ja sitten naapurimaat? Saako hän Tekesiltä rahaa? Vai kehotetaanko häntä välttämään kaikkia mahdollisia riskejä eikä ainakaan perustamaan osakeyhtiötä? (Tarvitseeko mainita: Starbucks, Vidal Sassoon, Whole Foods)

Opetetaanko humanistisissa tai kasvatustieteellisissä tiedekunnissa yrittäjyyden perusasioita, tuotteistamista tai palvelukonseptien rakentamista? Entä sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakouluissa? Kuvataideakatemiassa?

Meidän koko yhteiskuntamme näyttää rakentuvan sille ajatukselle, että menestyä voi vain jos on kiinnostunut teollisuuden prosesseista, ja kaikki muu on piperrystä. Toisinkin voisi olla. Kauppatieteiden tohtori Mika Pantzar totesi Iltalehdessä, että voisihan sitä elvyttää myös vaikkapa satsaamalla kotimaiseen tv-draamaan 10 miljoonaa euroa. Siinä muuten työllistyisi aika moni ihminen yhdellä kertaa.

Myös omalla lempitoimialallani cleantechissa on paljon mahdollisuuksia arjen kaupallistamiselle. Maailma toki tarvitsee kipeästi suomalaista vedenpuhdistus- ja energiateknologiaa, mutta yhtä lailla esimerkiksi suurkaupunkien liikenneruuhkissa kärvistelevät ihmiset tarvitsevat parempia ratkaisuja päivittäiseen liikkumiseensa, ostosten tekoon ja kierrätykseen.

Demos Helsinki peräänkuuluttaakin tuoreessa, Etlan kanssa julkaisemassaan raportissa suomalaista kuluttaja-cleantechia. Kuluttajille suunnatuille älysovelluksille on globaalit markkinat, ja niiden skaalaaminen kansainvälisesti on todella paljon helpompaa kuin fyysisten laitteiden. Vai onko kukaan koskaan kuullut konepajayrityksestä, joka muutamassa vuodessa kasvoi pikkufirmasta puolentoista miljardin liikevaihtoon, kuten peliyritys Supercell?

Suomessa on poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat, ja arjen pyörittäminen on delegoitu pitkälti naisten vastuulle. Jotta tulot, varallisuus ja uramahdollisuudet jakautuisivat tasaisemmin, tarvitaan muun muassa tässä jutussa aiemmin mainittuja perhevapaiden ja niistä aiheutuvien kustannusten tasaisempaa jakamista sekä enemmän naisia teknologian pariin ja enemmän miehiä hoiva-aloille.

Lisäksi tarvitaan kuitenkin elinkeinoelämän rakenteiden ja niitä ylläpitävien mekanismien kriittistä tarkastelua. Jos vain “miesten puoli” taloudesta ja yhteiskunnasta nähdään kasvun kannalta merkityksellisenä, menetämme paljon. Myös arjesta, kulttuurista, viihtymisestä, opetuksesta ja hoivasta löytyy kasvun mahdollisuuksia. Ei tarvitse katsoa kuin länsirajan taakse.