Ensimmäisen maailman ongelma

Minulla on todellinen ensimmäisen maailman ongelma: tienaan enemmän kuin päivittäiseen elämiseen kuluu, enkä enää tiedä, mihin ylimääräiset rahani käyttäisin.

Antakaa, kun selitän. Olen viimeisten viiden vuoden aikana tehnyt isoja muutoksia elintavoissani: Luovuin autosta, säästöä monta tuhatta euroa vuodessa. Siirryimme vegaaniseen ruokavalioon, perheen ruokalasku tippui vähintäänkin kymmeniä euroja kuukaudessa. Vaihdoimme ekosertifioituun sähköön, sähkölasku pieneni. Muutimme pienempään asuntoon, vuokrakulut putosivat yli tuhannella eurolla vuodessa.

Ansaitsen nyt vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta minulle jää paljon enemmän rahaa säästöön. Olen aiemmin hemmotellut itseäni ja perhettäni matkustelemalla ja ostamalla vaatteita. Tänä vuonna olemme kuitenkin ilmastosyistä päättäneet, että lentokoneella suhaamisen on vähennyttävä. Alkusyksystä myös totesin, että vaatekaappini on niin täynnä, etten osta itselleni mitään uutta ainakaan tänä vuonna, ehkä pidempäänkään aikaan.

Mutta mitäs hittoa niillä rahoilla sitten tekee?

Ennen kuin hermostut täysin tällaisen etuoikeutetun kultapossun narinaan, totean, että tämä ensimmäisen maailman ongelma ei koske ainoastaan minua. Itse asiassa koko ilmastonmuutos on mitä suurimmassa määrin ensimmäisen maailman ongelma. Tai ainakin ensimmäisen maailman aiheuttama.

Nimittäin, eivät köyhät ihmiset ole saaneet aikaan nykyistä ylikulutustilannetta. Eivät Aasian saastuttavat tehtaat köyhiä varten tuota massiivisia määriä kulutustavaroita. Eivät köyhät syö pihvejä, aja katumaasturilla tai lentele golflomille. Ylikulutus on seurausta siitä, että aika monella ihmisellä on nykyään paljon löysää rahaa.

Hintaohjauksesta ilmastonmuutoksen torjuntakeinona puhutaan nykyään paljon. Hintaohjaus tarkoittaa sitä, että päästöjä aiheuttavat asiat saadaan maksamaan enemmän. Hiiliverot ja päästökauppa ovat jo ihan kahvipöytäsanastoa, ja viime aikoina eri paikoissa on yhä useammin kuullut pohdittavan myös hiilitulleja, joiden avulla voitaisiin pysäyttää ei-kestävästi tuotettujen tuotteiden virta.

Hintaohjaus onkin ihan käypä keino moneen asiaan. Esimerkiksi viime aikoina kohonnut päästökauppayksikön hinta on jo muuttanut voimaloiden ajojärjestystä Euroopassa. Erityisesti pienten katteiden liiketoiminnassa hintaohjauksella voi olla paljonkin vaikutusta.

Mutta kuluttajakäyttäytymisen suhteen olen epäileväinen. Miten korottaa hintoja niin, etteivät köyhimmät joudu ahdinkoon, mutta hintojen nousu oikeasti sattuu meihin, joilla on ylimääräistä fyrkkaa aika paljon? Ja miten estää se, että ilmastoystävällisten valintojen myötä säästyneillä rahoilla vain törsäillään lisää toisaalla?

Erilaisilla pakkokeinoilla on kannattajansa. Itsekin olen sitä mieltä, että EU:n päästökaupassa hintaa tärkeämpi elementti on se, että päästöoikeuksien määrä on rajoitettu. Sitä tosin vain on toistaiseksi rajoitettu aivan liian vähän. Voisiko siis kuluttajillekin säätää jonkinlaisen päästökaton? Voisimme vaikkapa suoraan kieltää autot, joiden päästöt ovat korkeammat kuin x hiilidioksidikiloa 100 kilometrillä. Kukaan ei nimittäin Suomessa oikeasti tarvitse autoa, joka kuluttaa hirveästi polttoainetta. Monessa Euroopan maassa suunnitellaankin parhaillaan uusien polttomoottoriautojen myyntikieltoa lähivuosikymmenillä.

Koko länsimainen elämäntapa perustuu ajatukseen, että pitää tavoitella korkeampaa statusta ja tulotasoa ja niillä korkeammilla tuloilla ostetaan sitten enemmän ja kalliimpia asioita. Palkkapäivänä palkitaan itseä Louis Vuitton -laukulla ja kiireisen työsyksyn jälkeen lennetään Thaimaahan rentoutumaan. Isompi talo, isompi auto, kalliimpi mittatilauspuku.

Todellinen ensimmäisen maailman ongelma on, miten me hyvinvoivat hyvätuloiset jatkossa suhtaudumme rahaan ja kuluttamiseen ja mitä miellämme elämänlaaduksi. Pystymmekö päästämään irti kulutuskeskeisestä elämäntavasta ja löytämään nautintomme jostakin muusta? Entä pystyvätkö päättäjät säätämään sellaisia lakeja, jotka tuuppasevat meitä riittävästi siihen suuntaan?

Omalla kohdallani olen miettinyt, että voisin merkkivaatteiden sijaan ostaa vaikkapa kotimaista nykytaidetta. Siitä olisi todennäköisesti paljon enemmän iloakin. Kotimaisiin cleantech-startupeihin olen rahojani jo laittanutkin.

Ilmastonmuutoksen torjunnan pitäisi osua meihin kultapossuihin ihan kaikkein eniten. Kuinka moni meistä on valmis äänestämään sen puolesta?

Äijätalous

Yleensä, kun feminismi ja talous mainitaan samassa yhteydessä, puheenaiheena ovat naisen ja miehen euro, perhevapaiden jakaminen ja lasikatot. Tärkeitä aiheita kaikki. Välillä aihetta on hyvä tarkastella myös makrotasolla, talouden rakenteiden näkökulmasta.

Kun Suomen elinkeinorakennetta katsoo, Suomi on todellinen äijätalous. Kansantaloutemme kovaa ydintä ovat raskas teollisuus ja hevosta isommat laitteet. Merimiesten lakko uhkaa jäädyttää koko viennin, koska meiltä viedään laivoilla isoja ja painavia asioita. Kun puhutaan talouskasvusta, puhutaan oikeastaan raskaan teollisuuden kasvusta.

Kun kirjoitin pari viikkoa sitten pörssiyhtiöiden naiskiintiöistä, minulle sanottiin, että eihän teknologiayritysten hallitukseen voi ottaa muita kuin teknologiaosaajia. Suomessa pörssiyhtiö on yhtä kuin teknologiayhtiö. Jos nainen haluaa edetä yritysmaailmassa, hänen pitää olla diplomi-insinööri. Tasa-arvo-ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi, että naisia pitää houkutella enemmän teknologiaopintojen pariin. Tämän kaiken taustalla olevaa arvoasetelmaa ei kyseenalaisteta.

Minusta talouden voimakas keskittyminen yhteen asiaan kertoo ajattelun yksipuolisuudesta ja heikosta riskienhallinnasta. Äijätaloutemme on kovin haavoittuvainen – menetetään yksi risteilijätilaus, ja kokonaisen kaupungin talous on vaakalaudalla.

Asia, jota Suomessa ei oikein osata, on arjen kaupallistaminen. Meillä tykätään isosta ja mahtipontisesta. Telakat, jäänmurtajat, paperikoneet, sellutehtaat ja isot voimalaitokset ovat sitä jotain. Ja jos designista puhutaan, se on jotakin, jota ostetaan hienosta putiikista Espan varrelta. Vaikkapa länsinaapurissamme on keksitty, että myös design voi olla jotakin, johon jokaisella perusreiskalla on varaa. Olette ehkä kuulleet sellaisista pienistä ja eksklusiivisista niche-brändeistä kuin Ikea ja H&M.

Kun uusi yrittäjä menee Suomessa TE-toimistoon tai uusyrityskeskukseen ja kertoo aikovansa perustaa kauneushoitolan, kahvilan tai luomukaupan, saako hän opastusta siinä, miten liikeideasta voi kasvattaa menestyvän kasvuyrityksen, jolla valloitetaan ensin Suomi ja sitten naapurimaat? Saako hän Tekesiltä rahaa? Vai kehotetaanko häntä välttämään kaikkia mahdollisia riskejä eikä ainakaan perustamaan osakeyhtiötä? (Tarvitseeko mainita: Starbucks, Vidal Sassoon, Whole Foods)

Opetetaanko humanistisissa tai kasvatustieteellisissä tiedekunnissa yrittäjyyden perusasioita, tuotteistamista tai palvelukonseptien rakentamista? Entä sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakouluissa? Kuvataideakatemiassa?

Meidän koko yhteiskuntamme näyttää rakentuvan sille ajatukselle, että menestyä voi vain jos on kiinnostunut teollisuuden prosesseista, ja kaikki muu on piperrystä. Toisinkin voisi olla. Kauppatieteiden tohtori Mika Pantzar totesi Iltalehdessä, että voisihan sitä elvyttää myös vaikkapa satsaamalla kotimaiseen tv-draamaan 10 miljoonaa euroa. Siinä muuten työllistyisi aika moni ihminen yhdellä kertaa.

Myös omalla lempitoimialallani cleantechissa on paljon mahdollisuuksia arjen kaupallistamiselle. Maailma toki tarvitsee kipeästi suomalaista vedenpuhdistus- ja energiateknologiaa, mutta yhtä lailla esimerkiksi suurkaupunkien liikenneruuhkissa kärvistelevät ihmiset tarvitsevat parempia ratkaisuja päivittäiseen liikkumiseensa, ostosten tekoon ja kierrätykseen.

Demos Helsinki peräänkuuluttaakin tuoreessa, Etlan kanssa julkaisemassaan raportissa suomalaista kuluttaja-cleantechia. Kuluttajille suunnatuille älysovelluksille on globaalit markkinat, ja niiden skaalaaminen kansainvälisesti on todella paljon helpompaa kuin fyysisten laitteiden. Vai onko kukaan koskaan kuullut konepajayrityksestä, joka muutamassa vuodessa kasvoi pikkufirmasta puolentoista miljardin liikevaihtoon, kuten peliyritys Supercell?

Suomessa on poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat, ja arjen pyörittäminen on delegoitu pitkälti naisten vastuulle. Jotta tulot, varallisuus ja uramahdollisuudet jakautuisivat tasaisemmin, tarvitaan muun muassa tässä jutussa aiemmin mainittuja perhevapaiden ja niistä aiheutuvien kustannusten tasaisempaa jakamista sekä enemmän naisia teknologian pariin ja enemmän miehiä hoiva-aloille.

Lisäksi tarvitaan kuitenkin elinkeinoelämän rakenteiden ja niitä ylläpitävien mekanismien kriittistä tarkastelua. Jos vain “miesten puoli” taloudesta ja yhteiskunnasta nähdään kasvun kannalta merkityksellisenä, menetämme paljon. Myös arjesta, kulttuurista, viihtymisestä, opetuksesta ja hoivasta löytyy kasvun mahdollisuuksia. Ei tarvitse katsoa kuin länsirajan taakse.