Aja hiljaa, isi

Helsingissä koulujen syyslukukausi alkaa 10.8. Omatkin kullannuppuseni rientävät taasen koulutielle silmät kirkkaina ja reput selässä keikkuen.

Yhtä varmasti kuin koulu alkaa joka syksy, käynnistyy myös liikennevalistuskampanja. Meitä aikuisia, etenkin autolla ajavia aikuisia, muistutetaan huomioimaan pienet koululaiset, jotka eivät vielä kaikki osaa havainnoida liikennettä kunnolla.

Liikennevalistuskampanjoiden maailmassa kaikki on hyvin, kunhan isi ajaa hiljaa koulun kohdalla, ja kaikki käyttävät pyöräilykypärää ja heijastinta.

En ollenkaan väheksy pyöräilykypäriä tai heijastimia. Huomaavaisuus liikenteessä on myöskin asia, josta sopiikin muistutella. Näihin painottuvat kampanjat vain sivuuttavat sen asian, että liikenteen turvallisuutta parannetaan tehokkaimmin paremmalla liikennesuunnittelulla.

Tietyt liikenteen turvallisuutta lisäävät tekijät ovat hyvin tiedossa. Nopeusrajoitusten alentaminen vähentää sekä onnettomuuksien määrää että niiden vakavuusastetta aivan selvästi. Erilliset väylät jalankulkijoille, pyöräilijöille ja autoilijoille vähentävät törmäysvaaraa.

Erilliset väylätkään eivät kuitenkaan poista sitä, että vääjäämättä nämä kolme tielläliikkujaryhmää kohtaavat toisensa – risteyksessä.

Yli puolet jalankulkijoiden ja 70 prosenttia pyöräilijöiden henkilövahingoista tapahtuu risteysalueella. Mistä se kertoo? No ennen kaikkea siitä, että meillä on tässä maassa aika helkkarin huonosti suunniteltuja risteyksiä.

Aikuisenkin on usein pyöräilijänä tai jalankulkijana vaikea hahmottaa, miten risteysalueella pitäisi kulkea, koska kulkulinjat ovat epäloogiset, ne on merkitty huonosti tai tiemerkinnät ovat kuluneet pois. Liikenteessä kulkemista vasta opettelevalle ekaluokkalaiselle päättelytehtävä ei ole ainakaan helpompi.

Erityisesti koulujen ja päiväkotien lähellä on tärkeää panostaa hyviin ja turvallisiin jalankulku- ja pyöräilyolosuhteisiin. Turvalliset liikennejärjestelyt samalla edistävät lasten päivittäistä hyötyliikuntaa.

Risteysjärjestelyjen ohella yksi tärkeä osa turvallista kouluympäristöä on, ettei lasten reitti kulje autojen pysäköintipaikan läpi. Valitettavasti nimittäin on paljon vanhempia, jotka muista piittaamatta kaasuttelevat autolla vaikka suoraan koulun tai päiväkodin oven eteen, jos siihen on mahdollisuus. Jalkakäytävälle ja pihaan pysäköimisen estäviä tolppia ja puomeja saisikin käyttää paljon nykyistä enemmän.

Myös hidastustöyssyt sekä katujen kaventaminen suojateiden kohdalla ovat hyviä keinoja tehdä liikkumista turvallisemmaksi.

Lapsetkin ovat kaupungin asukkaita, ja lapsillekin kuuluu oikeus turvalliseen liikkumiseen. Se oikeus ei voi olla pelkän autoilijoiden hyvän tahdon varassa.

Hidastetaan siis kaikin mokomin vauhtia koulujen kohdalla, mutta pidetään myös me kaikki kaupunkiympäristötoimialalla toimivat poliitikot ja virkamiehet mielessä, että aika paljon muutakin voi ja pitää tehdä.

Missä haluaisit lapsesi pyöräilevän?

TätipyöräilijäPerheemme vanhin lapsi on yhdeksänvuotias. Kesäkeleillä hän pyöräilee päivittäin kouluun. Parin kilometrin koulumatka on onneksi koko pituudeltaan turvallista pyörätietä, ja kadunylityksiä on vähän.

Kolmen vuoden kuluttua poika tulee siihen ikään, ettei saa enää pyöräillä jalkakäytävällä. Silloin tullaankin tärkeän kysymyksen äärelle: missä lapsen on turvallista pyöräillä.

Kun puhutaan pyöräilystä ja pyörätieverkoston kehittämisestä, puhutaan usein työmatkapyöräilevien aikuisten näkökulmasta. Tälle joukolle esimerkiksi Hesarin pyöräkaistat ovat hyvä parannus. 12-vuotiasta varhaismurkkua en kuitenkaan päästäisi seikkailemaan vilkkaasti liikennöidyn kadun kapealle kaistaleelle, joka vieläpä päivittäin on jakeluautojen tukkima.

Ja tässä onkin käveltävän ja pyöräiltävän kaupungin tärkeä perusajatus, joka usein keskustelusta unohtuu: kaupunkia pitää kehittää sellaiseksi, että kaikenikäiset kaupunkilaiset voivat liikkua mahdollisimman turvallisesti ja itsenäisesti. Kyse ei ole autoilun rajoittamisesta, vaan kaikkien kaupunkilaisten liikkumisen mahdollisuuksien parantamisesta.

Pyöräväylien suunnittelussa tunnetaan 8/80-periaate – hyvä väylä on sellainen, jolla 8-vuotias ja 80-vuotias voivat liikkua turvallisesti. Tätä periaatetta toivon Helsinkiin rutkasti lisää.

Kun kaupunki on lapsille turvallinen paikka liikkua, he myös oppivat liikkumaan. Jos joka paikkaan pitää kulkea autolla vanhempien kyydissä, se on se liikkumisen tapa, joka periytyy myös aikuisuuteen. Jos taas voi kävellä, potkulautailla, skeitata tai pyöräillä kouluun ja harrastuksiin, arkiliikkumisesta tulee elämäntapa.

Haluan omien lasteni kasvavan kaupungissa, jossa itsenäinen liikkuminen on itsestäänselvyys.

Koulumatka osaksi arkiliikuntaa

TätipyöräilijäLuin tänä aamuna Facebookista erään helsinkiläisen isän harmittelua, kun hänen lapsensa koulun pihalla pyörätelineet ovat hautautuneet villiintyneen pusikon alle. Tämä ei ole harvinainen tilanne, perheemme vanhimman lapsen koulun pihalla esimerkiksi kaksipuolinen pyöräteline on juntattu seinää vasten siten, että vain puolet telineen pyöräpaikoista on käytössä.

Monissa kouluissa Helsingissä lasten pyöräilyä myös pyritään rajoittamaan erilaisilla suosituksilla tai suorilla kielloilla – huolimatta siitä, että kieltäminen ei ole edes laillista.

Kummallista toimintaa, kun samaan aikaan ollaan kovasti huolissaan lasten liikunnan puutteesta. Koulumatkan kulkeminen omaa lihasvoimaa käyttäen kävelemällä, pyöräilemällä tai vaikka potkulaudalla voisi olla olennainen osa lasten päivittäistä liikunta-annosta. Helsingissä lasten koulumatkat ovat pääsääntöisesti sen verran lyhyitä, että pienikin lapsi jaksaa ne kulkea.

Pyöräilykieltoja perustellaan lasten turvallisuudella. Etenkään eka- ja tokaluokkalaisia ei pidetä kykenevinä polkemaan koulumatkaansa.

Mikä sitten aiheuttaa turvattomuutta koulumatkalla? Ensinnäkin liikennejärjestelyt koulujen lähistöllä ovat harmittavan usein sellaiset, ettei pienten kulkijoiden turvallisuutta ole millään tavalla mietitty saatikka priorisoitu. Tämä puolestaan johtaa siihen, että vanhemmat tuovat lapsensa kouluun autolla. Ja autoralli nyt ei ainakaan paranna pienten kulkijoiden turvallisuutta.

Itselläni ja perheelläni on paljon hyviä kokemuksia lasten itsenäisestä liikkumisesta. Omassa lapsuudessani oli ihan normaalia, että alakouluikäiset pyöräilivät itsenäisesti ristiin rastiin niin koulumatkoja kuin kavereiden luo ja ihan muuten vain.

Perheemme vanhin lapsi oppi tokaluokkalaisena pyöräilemään vajaan kolmen kilometrin koulumatkansa. Alku oli hankala, koska koulun rehtori oli pelotellut lapset tiukoilla pyöräilykielloilla, eikä lapsi meinannut uskaltaa uhmata rehtorin sanaa. Nyt kolmasluokkalaisena hän pyöräilee kouluun niin mielellään, että jos aamulla on kaatosade, häntä pitää vähän puhua ympäri, että josko tänään menisit ratikalla.

Keskimmäinen lapsemme, nyt tokaluokkalainen, pyöräili kesälomalla hyvällä menestyksellä itsenäisesti ja kavereiden kanssa noin kilometrin matkaa leikkipuistoon.

Miksi pyöräily onnistui minulta ja onnistuu lapsiltamme? Ensinnäkin, asuin lapsena ja asumme nyt tiiviin pyörätieverkon ulottuvilla. Toki nykyisillä asuinsijoillamme Helsingin Arabiassa on pyöräteiden suunnittelussa ja kunnossa vielä aika paljon parantamista, mutta lapset pääsevät kuitenkin kulkemaan turvallisesti.

Toisekseen, pyöräily on ollut kiinteä osa lasten arkea pienestä pitäen – niin minulla kuin lapsillani. Kun lasten kanssa pyöräilee paljon ja opastaa samalla liikennesääntöjä ja muun liikenteen huomioimista, he oppivat. Sama kävelyn kanssa.

Toki lasten välillä on yksilöllisiä eroja, ja joku ei ihan oikeasti ole vielä ekaluokkalaisena valmis liikkumaan itsenäisesti. Mutta sen arvioiminen on vanhempien, ei koulun asia.

Säännöllinen arkiliikunta on hyvä tapa ylläpitää terveyttä. Se on myös tapa, joka on hyvä oppia jo lapsena. Siksi on tärkeää, että koulut kannustavat lapsia kulkemaan koulumatkansa omin jaloin.

Tarvitaan asennemuutosta  – sen sijaan, että koulut yrittävät estää pyöräilyn, niiden pitäisi vaatia kaupungilta turvallisia liikennejärjestelyjä ja riittävästi pyöräpaikkoja sekä vedota vanhempiin, ettei kouluun tultaisi autolla.

Ihan tavallinen mutsi

Olen mielestäni aika tavallinen äiti. Kuskaan aamuisin muksuja tarhaan silmät puolitangossa. Riitelen viisivuotiaani kanssa pukeutumisesta (“ei kultaseni, et voi laittaa kesäsandaaleja pulkkamäkeen”). Keitän viikon aikana litrakaupalla kaakaota. Nautin lukuisista päivittäisistä haleista. Patistelen poikiani riisumaan nopeammin, pukemaan nopeammin, meluamaan vähemmän, tömistämään vähemmän, syömään ruokansa, HITTO VIEKÖÖN tömistämään vähemmän. Saan liikutuskohtauksia kummallisissa paikoissa, kun ne tyypit vaan ovat niin suloisia.

Yhteiskunnan mielestä perheeni ei ole tavallinen. Me nimittäin olemme uusperhe. Aikuisia on kaksi, lapsia kolme – kaksi minun tekosiani, yksi miehen. Muksulaumaamme kasvattaa yhteensä kuusi aikuista: minä, mieheni, meidän molempien ex-puolisot sekä heidän nykyiset kumppaninsa.

Kun lasteni isä varaa pojallemme lääkäriajan, vastaanotolta soitetaan minulle. Sillä eihän nyt voi mitenkään olla, että a) lapsen vanhemmat asuvat eri osoitteissa ja b) että joku muu kuin äiti hoitaisi lapsen asioita.

Kun teen tyttäreni esikouluhakemusta, kaupunkia kiinnostaa tietää samassa osoitteessa asuvan puolison nimi ja henkilötunnus. Lapsen toisen biologisen vanhemman tiedot kysytään vähän niin kuin sivuhuomiona. Sillä eihän nyt voi olla, että vanhempi, joka ei ole kirjoilla samassa osoitteessa lapsen kanssa, olisi jotenkin kiinnostunut jälkikasvunsa asioista.

Esikouluhakemuksesta puheen ollen, päiväkodin johtaja ilmoittaa, ettei tyttäreni todennäköisesti saa esikoulupaikkaa päiväkodista, jossa on ollut hoidossa alle yksivuotiaasta. Hän kun asuu virallisesti eri oppilaaksiottoalueella. Käytännössä hän kyllä asuu joka toinen viikko kyseisen päiväkodin vieressä, mutta kaupunkia se ei kiinnosta.

Varsinainen friikkilauma tämä meidän perheemme. Paitsi, että ei ole. Koululaisille tehdyn kyselyn perusteella Helsingissä joka kahdeksas peruskoululainen asuu vuoroviikkoperheessä. Virallisia tilastoja ei ole, koska yhteiskunnan mielestä lapsella on yksi koti ja se siitä.

Taas pitää vetäistä esiin Ruotsi-kortti. Ruotsissa nimittäin lainsäädäntö on sen verran ajan tasalla, että lapsi voi olla kirjoilla molempien huoltajiensa luona. Lapsilisätkin voi jakaa tasan huoltajien kesken.

Aika yksinkertaisia asioita, jotka eivät aiheuta suuria kustannuksia veronmaksajille. Perheiden arjelle näillä yksinkertaisilla asioilla on kuitenkin suuri merkitys. Kun koulu- ja päivähoitoasiat voi ratkaista joustavasti ja viranomaisten kanssa asiointi helpottuu, on sekä vanhemmilla että lapsilla monta stressin aihetta vähemmän.

Ei nimittäin ole ihan yhdentekevää, minkälaisen matkan päähän sitä kullannuppusiaan joka aamu silmät puolitangossa kuskaa. Saatikka sitten, kun kullannuppuset ovat isompia ja taittavat matkan omin nokkinensa.

Joku voi tietysti tähän todeta, että mitäs hankit lapsia ja erosit, lehmä. Noh, onnea ja hyvää päivänjatkoa vaan heillekin.

Minusta tämä yhteiskunta on aika lailla kaikille parempi paikka elää, jos hyväksymme sen tosiasian, että meitä on monenlaisia – ydinperheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, yksinhuoltajaperheitä, sijaisperheitä, adoptioperheitä, lapsettomia perheitä, yksineläjiä. Ihan tavallisia ihmisiä. Kaikilla meillä on tarve selvitä päivittäisestä elämästä. Yhteiskunnan tehtävä ei ole tehdä siitä selviämisestä hankalampaa.