Parempi sisäilma kouluihin ja päiväkoteihin

Jätin eilen valtuustoaloitteen, jonka tavoitteena on parantaa sisäilman laatua ja ehkäistä kosteusvaurioiden syntymistä Helsingin kouluissa ja päiväkodeissa. Aloitteen allekirjoitti lisäkseni 21 valtuutettua lähes jokaisesta valtuustoryhmästä.

Nyt, kun kaupungin budjettiin on varattu runsaasti rahaa sisäilmaongelmien korjaamiseen, voimme toivottavasti luopua käytännöistä, joilla tavoitellaan lyhytaikaisia säästöjä, mutta saadaan aikaan pitkäaikaisia ongelmia.

Uskon, että kaikki haluavat lasten ja heidän hoitajiensa ja opettajiensa viettävän päivänsä rakennuksissa, jotka ovat terveellisiä ja turvallisia.

 

Valtuustoaloite: Sisäilman laatua parantavat koneellisen ilmanvaihdon käytännöt kouluihin ja päiväkoteihin

Koulujen ja päiväkotien kosteus- ja sisäilmaongelmat aiheuttavat Helsingin kaupungille suuria kustannuksia. Koulujen korjausvelka on jo puoli miljardia euroa. Sisäilmaongelmat aiheuttavat monenlaisia terveysongelmia, joiden hoitaminen kasvattaa kustannuksia entisestään.

On hienoa, että kaupunki on varannut budjetissaan runsaasti rahaa sisäilmaremonttien tekoon. Valitettavasti pelkkä rakenteiden korjaaminen ei välttämättä poista kaikkia ongelmia. Yksi sisäilman laatua huomattavasti heikentävä asia on koneellisen ilmanvaihdon laitteistojen käyttötavat. Useissa koulu- ja päiväkotirakennuksissa on käytäntönä sammuttaa koneellinen ilmanvaihto arki-iltojen, viikonloppujen ja loma-aikojen ajaksi.

Koneellisen ilmanvaihdon kytkeminen pois päältä on osasyyllinen kosteusongelmien syntyyn ja huonontaa rakennusten ilmanlaatua merkittävästi. Kun ilma ei vaihdu koululuokissa ja päiväkodin huoneissa, epäpuhtaudet kasautuvat tiloihin ja tarttuvat pintoihin. Säästämällä ilmanvaihdosta luodaan vielä kalliimpi ongelma.

On myös käynyt ilmi, että joidenkin koulujen sisäilmaremonttien yhteydessä laadittuja huoltosuunnitelmia ei ole noudatettu ilmanvaihdon osalta, koska tieto ei ole kulkenut kiinteistön kunnossapidosta vastaaville.

Asiantuntijoiden mukaan rakennuksen ollessa tyhjillään koneellista ilmanvaihtoa tulee käyttää vähintään kolmasosateholla, jotta rakenteista johtuvat epäpuhtaudet ja kosteus tuulettuvat pois. Mikäli ilmanvaihtojärjestelmää ei ole mahdollista säätää portaattomasti, voidaan ilmanvaihto ajastaa käymään joka kolmannen tunnin ajaksi täydellä teholla. Tilat tulee varustaa korvausilmaventtiileillä sekä tehokkaalla lämmön talteentotolla ja tilojen välillä tulee olla siirtoilmaventtiilejä. Lisäksi ilmanvaihtojärjestelmät tulee nuohota ja suodattimet vaihtaa säännöllisesti.

Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että niissä Helsingin kaupungin koulu- ja päiväkotirakennuksissa, joissa koneellinen ilmanvaihto on käytössä, siirrytään käytäntöön, jossa koneellista ilmanvaihtoa ei suljeta kokonaan arki-iltoina, viikonloppuina ja loma-aikoina, vaan ilmanvaihto pidetään käynnissä riittävällä teholla, että ilma vaihtuu kaikissa tiloissa. Oikean mitoituksen aikaansaamiseksi ilmanvaihdosta vastaavan kunnossapitohenkilöstön tulee selvittää kiinteistön käyttäjien kanssa rakennuksen normaalit työajat, mukaan lukien iltapäiväkerhot, liikuntavuorot ja muu harrastustoiminta. Ilmanvaihtohormit nuohotaan ja suodattimet vaihdetaan säännöllisesti. On myös huolehdittava siitä, että koneellinen ilmanvaihto on mitoitettu rakennusten sisäilmaston ja ilmanvaihdon määräysten ja ohjeiden mukaan, että korvaus- ja siirtoilmaventtiilejä on riittävästi ja että rakennuksen maksimikäyttäjämäärä ei ylity. Lisäksi esitämme, että koulujen ja päiväkotien kiinteistöhuollon ohjeistuksia ja valvontaa sekä tiedonkulun käytäntöjä kiinteistöjen käyttäjien ja kunnossapidon välillä kehitetään ja tehostetaan sisäilmaongelmia aiheuttavien käytäntöjen kitkemiseksi.

 

Oikeus terveelliseen lähikouluun

Helsingissä, kuten kaikkialla Suomessa, on laukeamassa käsiin koulujen ja päiväkotien homepommi. Ilta-Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että yli kolmannes maamme opettajista työskentelee kouluissa, joista on viimeisen vuoden aikana löytynyt terveydelle haitallinen sisäilmaongelma. Yli kolmannes – miettikääs sitä hetki.

Itse olen “saanut” tutustua aiheeseen läheisesti, sillä perheeni kolmesta lapsesta kaksi on oppilaina helsinkiläisessä Arabian peruskoulussa, jossa on homeongelma. Nuorin lapsistani valitettavasti myös oireilee ongelmien takia.

Koulun remonttiprojektia seuratessa on syntynyt jonkinmoinen käsitys siitä, miksi homma on niin pielessä kuin se on.

Ensinnäkin on käynyt selväksi kaupungin organisaation siiloutuminen ja sen lieveilmiönä surkea tiedotus – mukana soppaa hämmentämässä ovat muun muassa tilakeskus, opetusvirasto, ympäristökeskus ja jopa liikuntavirasto (remontin väistötiloja pystytetään urheilukentälle). Virastojen edustajat puhuvat ristiin, pihtaavat tietoa, siirtelevät vastuuta toinen toisilleen, ja me vanhemmat yritämme jotenkin saada käsitystä, missä mennään. Kenelläkään ei tunnu olevan kokonaisvastuuta sisäilmaongelman poistamisesta.

Toisekseen prioriteetit tuntuvat olevan hakusessa. Kaupunki näyttää mieltyneen yksittäisiin korjaustoimiin kerralla kuntoon -tyyppisten ratkaisujen sijaan. No, saadaanhan tällä tavalla toki työllisyyttä ylläpidettyä, kun koulua korjataan jostakin kohtaa joka vuosi. Pitkän päälle tämä vain tulee tosi kalliiksi meille kaupunkilaisille, jotka lystin loppujen lopuksi kustannamme.

Kolmanneksi remonttien valvonta- ja vastuukysymykset on toteutettu perin kiharaisesti. Tilakeskus käytännössä valvoo itseään tilaajana ja toteuttajana. Myös remonttien hankintakäytännöissä on parantamisen varaa. Kunnossapitokin tökkii – Arabian koululla paljastui vastikään, että koulun alapohjan ryömintätilaan asennetut alipaineistuslaitteet olivat olleet pitkän aikaa poissa päältä, vaikka niiden tarkoitus on nimenomaan pitää alapohjan epäpuhtaudet poissa koulun sisäilmasta.

Neljänneksi oppilaiden ja opettajien terveys ei vaikuta olevan ykkösasia kenellekään. Terveyshaittojen vähättely on välillä räikeää. Olen ollut läsnä tilaisuudessa, jossa tilakeskuksen edustaja “harmitteli”, ettei homeen ja terveysongelmien välillä ole oikein osoitettu yhteyttä – vaikka tilakeskus on itse ollut mukana tutkimuksessa, jossa yhteys nimenomaan osoitettiin.

No, mitä tälle kaikelle sitten pitäisi tehdä? Pelkkä valittaminen kun ei tuota kuin korkeintaan hetken helpotusta.

Helsingissä on tällä hetkellä periaatteena, että jokaisella lapsella on oikeus lähikouluun. Tämä periaate vaatii päivitystä. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus puhtaaseen, terveydelle vaarattomaan lähikouluun. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia ratkaisuja:

1) Perustetaan homepommia purkamaan monialainen iskuryhmä. Ryhmän pitää olla mahdollisimman korkealla kaupungin organisaatiossa, esimerkiksi suoraan kaupunginhallituksen alaisuudessa. Ryhmän toiminnasta raportoidaan julkisesti.

Ryhmässä ovat edustettuina kaikki olennaiset tahot: tilakeskus, ympäristökeskus, opetusvirasto, terveydenhuolto sekä alan tutkijoita. Monialaisuuden kautta ryhmä pystyy muun muassa tunnistamaan ja hyödyntämään parhaita korjauskäytäntöjä, koordinoimaan tehokkaasti väistötilojen löytämistä ja rakentamista sekä keräämään ja analysoimaan kattavasti tietoa mittaustuloksista ja oireista sekä eri toimenpiteiden vaikutuksista. Ryhmän kautta koordinoidaan myös viestintä eri osapuolille, kuten koululaisten vanhemmille, jotta he saavat selkeää, yhtenäistä ja riittävää tietoa.

Ryhmän vastuulla on esittää toimenpiteitä lautakunnille sekä viedä asioita käytäntöön muun muassa velvoittamalla tilakeskus hankkimaan remonttien toteutuksia tai ympäristökeskus tekemään mittauksia – kyseessä ei siis ole keskustelukerho tai suosituksia tekevä taho vaan toimeenpaneva elin.

2) Homekorjausten hankintaan ja valvontaan sekä koulujen kunnossapitoon luodaan käytännöt, jotka tähtäävät laadukkaaseen pitkän aikavälin lopputulokseen. Hankintojen tavoitteena ja keskeisenä valintakriteerinä pitää olla puhdas ja terveellinen kouluympäristö. Rakennusalan yritysten, suunnittelutoimistojen ja muiden alan ammattilaisten kanssa on hyvä järjestää markkinavuoropuheluja parhaiden ratkaisujen löytämiseksi.

Kaupungin roolin korjausten valvonnassa ja toteutuksessa tulee olla sellainen, ettei mikään virasto päädy itse valvomaan omaa toteutustaan tai suunnittelutyötään. Tilaajan, valvojan, suunnittelijan ja toteuttajan tulee olla eri tahoja. Tilaajan pitää voida vaatia toteuttajaa vastuuseen ongelmien ilmetessä.

3) Terveysongelmiin puuttuminen nostetaan prioriteettilistan kärkeen ja resursoidaan kunnolla. Opettajien, oppilaiden ja vanhempien huoli omasta ja läheistensä terveydestä pitää ottaa vakavasti. Oireiden syyt pitää selvittää eikä ihmisiä pidä jättää pitkiksi ajoiksi terveydelle haitallisiin olosuhteisiin. Korjausten aikana oppilaita ja opettajia on suojeltava tehokkaasti remonttipölyltä, -melulta ja rakenteista irtoavilta epäpuhtauksilta.

Työturvallisuuslaki velvoittaa työnantajia rajoittamaan altistusta haitallisille kemiallisille tekijöille niin vähäiseksi, ettei näistä tekijöistä aiheudu haittaa tai vaaraa työntekijän turvallisuudelle tai terveydelle taikka lisääntymisterveydelle. Ei ole mitään syytä tinkiä lain asettamasta velvoitteesta lasten ja heitä opettavien aikuisten kohdalla. Päinvastoin.

Helsingin on Suomen suurimpana kaupunkina osoitettava omalla esimerkillään, ettei koulu saa vaarantaa kenenkään terveyttä.

Koulumatka osaksi arkiliikuntaa

TätipyöräilijäLuin tänä aamuna Facebookista erään helsinkiläisen isän harmittelua, kun hänen lapsensa koulun pihalla pyörätelineet ovat hautautuneet villiintyneen pusikon alle. Tämä ei ole harvinainen tilanne, perheemme vanhimman lapsen koulun pihalla esimerkiksi kaksipuolinen pyöräteline on juntattu seinää vasten siten, että vain puolet telineen pyöräpaikoista on käytössä.

Monissa kouluissa Helsingissä lasten pyöräilyä myös pyritään rajoittamaan erilaisilla suosituksilla tai suorilla kielloilla – huolimatta siitä, että kieltäminen ei ole edes laillista.

Kummallista toimintaa, kun samaan aikaan ollaan kovasti huolissaan lasten liikunnan puutteesta. Koulumatkan kulkeminen omaa lihasvoimaa käyttäen kävelemällä, pyöräilemällä tai vaikka potkulaudalla voisi olla olennainen osa lasten päivittäistä liikunta-annosta. Helsingissä lasten koulumatkat ovat pääsääntöisesti sen verran lyhyitä, että pienikin lapsi jaksaa ne kulkea.

Pyöräilykieltoja perustellaan lasten turvallisuudella. Etenkään eka- ja tokaluokkalaisia ei pidetä kykenevinä polkemaan koulumatkaansa.

Mikä sitten aiheuttaa turvattomuutta koulumatkalla? Ensinnäkin liikennejärjestelyt koulujen lähistöllä ovat harmittavan usein sellaiset, ettei pienten kulkijoiden turvallisuutta ole millään tavalla mietitty saatikka priorisoitu. Tämä puolestaan johtaa siihen, että vanhemmat tuovat lapsensa kouluun autolla. Ja autoralli nyt ei ainakaan paranna pienten kulkijoiden turvallisuutta.

Itselläni ja perheelläni on paljon hyviä kokemuksia lasten itsenäisestä liikkumisesta. Omassa lapsuudessani oli ihan normaalia, että alakouluikäiset pyöräilivät itsenäisesti ristiin rastiin niin koulumatkoja kuin kavereiden luo ja ihan muuten vain.

Perheemme vanhin lapsi oppi tokaluokkalaisena pyöräilemään vajaan kolmen kilometrin koulumatkansa. Alku oli hankala, koska koulun rehtori oli pelotellut lapset tiukoilla pyöräilykielloilla, eikä lapsi meinannut uskaltaa uhmata rehtorin sanaa. Nyt kolmasluokkalaisena hän pyöräilee kouluun niin mielellään, että jos aamulla on kaatosade, häntä pitää vähän puhua ympäri, että josko tänään menisit ratikalla.

Keskimmäinen lapsemme, nyt tokaluokkalainen, pyöräili kesälomalla hyvällä menestyksellä itsenäisesti ja kavereiden kanssa noin kilometrin matkaa leikkipuistoon.

Miksi pyöräily onnistui minulta ja onnistuu lapsiltamme? Ensinnäkin, asuin lapsena ja asumme nyt tiiviin pyörätieverkon ulottuvilla. Toki nykyisillä asuinsijoillamme Helsingin Arabiassa on pyöräteiden suunnittelussa ja kunnossa vielä aika paljon parantamista, mutta lapset pääsevät kuitenkin kulkemaan turvallisesti.

Toisekseen, pyöräily on ollut kiinteä osa lasten arkea pienestä pitäen – niin minulla kuin lapsillani. Kun lasten kanssa pyöräilee paljon ja opastaa samalla liikennesääntöjä ja muun liikenteen huomioimista, he oppivat. Sama kävelyn kanssa.

Toki lasten välillä on yksilöllisiä eroja, ja joku ei ihan oikeasti ole vielä ekaluokkalaisena valmis liikkumaan itsenäisesti. Mutta sen arvioiminen on vanhempien, ei koulun asia.

Säännöllinen arkiliikunta on hyvä tapa ylläpitää terveyttä. Se on myös tapa, joka on hyvä oppia jo lapsena. Siksi on tärkeää, että koulut kannustavat lapsia kulkemaan koulumatkansa omin jaloin.

Tarvitaan asennemuutosta  – sen sijaan, että koulut yrittävät estää pyöräilyn, niiden pitäisi vaatia kaupungilta turvallisia liikennejärjestelyjä ja riittävästi pyöräpaikkoja sekä vedota vanhempiin, ettei kouluun tultaisi autolla.