Miten vientiteollisuuden kilpailukykyä oikeasti kannattaa tukea

Sipilän hallituksen tiistaina julkaisema leikkauslista on aiheuttanut laajaa kiehuntaa koko yhteiskunnan tasolla.

Omaa suhtautumistani värittää se, että olen viettänyt suurimman osan tästä viikosta cleantech-kansan kokoontumisajoissa Global Cleantech Summitissa ja erinäisissä ideariihissä keskustellen muun muassa startupeista, rahoituksesta, kasvusta, viennistä ja julkisen sektorin roolista kaikissa näissä. Hallituksen linjausten edustama maailma tuntuu olevan tästä kovin etäällä.

Oli Sipilän leikkauslistasta mitä mieltä tahansa, yhdestä asiasta tuntuu valitsevan laaja yksimielisyys: leikkaukset eivät varsinaisesti edesauta vientiteollisuuden kilpailukykyä, vaikka tämän piti vielä yhteiskuntasopimusneuvotteluissa olla pääasia.

Kohtalonkysymys – tai yksi niistä – onkin nyt, mitä vientiteollisuuden hyväksi sitten pitäisi tehdä.

1. Uusiutumista pitää tukea enemmän kuin vanhan säilyttämistä.
Sipilän hallitus on kyllä nostanut esiin hyviä globaalien kasvualojen kärkihankkeita – on cleantechia, biotaloutta ja digitalisaatiota, ja näille on varattu budjettiakin. Mutta samaan aikaan, kun hallitus antaa cleantechille ja biotaloudelle 300 miljoonaa euroa, se pitää voimassa fossiilienergian tukia yli miljardilla eurolla.

Kun katsoo tilastoja maailmanmarkkinoilta, fossiilienergia ei ole mikään tulevaisuuden kasvualue, mutta puhdas energia ja puhtaat ratkaisut kyllä ovat. Sen sijaan, että hallitus subventoi voimakkaasti esimerkiksi fossiilisten liikennepolttoaineiden käyttöä, se voisi tukea biopolttoaineita. Tämä hyödyttäisi suoraan kotimaisia toimijoita poistamalla kysyntää heikentäviä tekijöitä kotimarkkinoilta.

Hyvin toimivilla markkinoilla yrityksille syntyy paine uudistua pysyäkseen kilpailukykyisinä. Suomessa on kuitenkin valitettavasti otettu tavaksi tukea vanhaa niin runsaskätisesti, että markkinoiden luoma paine vesittyy.

Uudistumiseen liittyy suuria kustannuksia ja taloudellisia riskejä. Fiksu hallitus ohjaisi enemmän rahaa uudistumisen tukemiseen, koska teollisuuden uudistuminen synnyttää paljon kestävämpää kilpailukykyä kuin vanhan tekohengittäminen. Tietty määrä siirtymävaiheen tukea on hyvä kohdistaa siihenkin, etteivät vanhan teknologian käyttökustannukset pomppaa äkillisesti, mutta tällä hetkellä uuden ja vanhan tukemisen suhde on päälaellaan.  

2. Julkisen vallan pitää ymmärtää roolinsa ekosysteemissä.
Viennin edistämiseen löytyy sinänsä julkiselta sektorilta valtavasti motivaatiota ja toimintatarmoa. Valitettavasti suuri osa tästä toimintatarmosta kanavoituu ylhäältä alas -tyyppisiin aktiviteetteihin.

Virkamiehet käyttävät paljon aikaa ja vaivaa houkutellakseen yrityksiä uusille kohdemarkkinoille. Virkamiehet arvioivat uusien yritysten ja liiketoimintahankkeiden bisnespotentiaalia. Virkamiehet perustavat hankkeita ja kasvuohjelmia, joihin yrityksiä maanitellaan mukaan. Virkamiehet järjestävät yrityksille jos jonkinlaista seminaaria, workshoppia ja sparraussessiota.

Mistä lähtien virkamiehillä on ollut paras ymmärrys siitä, mikä on yritysten strategian kannalta paras hanke tai kohdemaa?

Olen itsekin työskennellyt osana Team Finland -verkostoa, ja minulle toiminta näyttäytyi valitettavan usein siinä valossa, että erilaisten hankkeiden päätarkoitus ei suinkaan ollut yritysten tukeminen näiden strategisiin tavoitteisiin pääsemiseksi vaan verkoston ja sen toimipisteiden olemassaolon perustelu.

Olen kuullut lukuisilta yrityksiltä pörssiyhtiöistä startupeihin tuskittelua siitä, että koko ajan on joku byroo kiskomassa mukaan uuteen hankkeeseen, johon yrityksen pitäisi sijoittaa rahaa, joka vie paljon aikaa ja josta syntyy paljon paperisotaa. Etenkään startupeilla ja pk-yrityksillä ei yksinkertaisesti ole aikaa touhuta kaikkien innokkaiden auttajien kanssa.

Vienninedistämistoiminnan täytyy lähteä yritysten tarpeista. Nykyinen hankekaruselli pitää saada pyörimään toiseen suuntaan. Yritysten tehtävä ei ole toimia virkamiesten toiminnan käyttövoimana, vaan virkamiesten täytyy aidosti palvella yrityksiä. Jos yritys tarvitsee julkisen vallan tukea vaikkapa uusien kohdemarkkinoiden kartoittamisessa, sitä yritykselle annettakoon. Sen sijaan yritysten voimallinen houkutteleminen tietylle markkina-alueelle, jos kyseinen alue ei ole yritysten strategiassa, on yksinkertaisesti hoopoa.

3. Kotimarkkinat pitää saada kuntoon
Monilla johtavilla suomalaisilla vientiyrityksillä on sama outo tilanne: parhaat referenssikohteet löytyvät muualta kuin Suomesta. Sinänsä hienoa, että yritykset ovat kyenneet tekemään kauppoja ilman kotimaisia referenssejä, mutta se on vaikea tie, jolle kaikilla ei yksinkertaisesti ole rahkeita lähteä. Kotimaasta saatava kassavirta ja referenssit ovat useimmille vientiyrityksille elintärkeä selkäranka.

On hyvä muistaa myös se, että tuotantoa pystytetään yleensä lähelle tärkeimpiä markkinoita. Jos tärkeimmät markkinat löytyvät kovin kaukaa, ei uusia tehdasinvestointeja ainakaan Suomeen tehdä.

Cleantechin ja uusiutuvan energian aloilla Suomi on investointiympäristönä nihkeä. Luvituskäytännöt ovat monimutkaiset ja vaihtelevat kunnasta toiseen. Julkisissa hankinnoissa painotetaan sellaisia kriteerejä, jotka suosivat vanhentunutta ulkomaista teknologiaa. Lainsäädäntö ja verotus eivät tue uudenlaisia liiketoimintamalleja tai yhteistyötä yritysten välillä esimerkiksi palvelutarjonnan kehittämisessä, materiaalien kierrossa tai teollisessa sijoittamisessa. Yksityistä rahaa on niukasti ja ehdot ovat kovat.

Valopilkkuja kuitenkin onneksi löytyy. Kotimarkkinoiden kehittäminen on tunnistettu hallitustasolla keskeiseksi fokusalueeksi, ja etenkin luvituksen ja julkisten hankintojen suhteen tehdään töitä. Myös yritysten aloitteesta käynnistetty Sitran ja pääkaupunkiseudun kuntien tukema Smart & Clean -hanke tuo kaivattua konkretiaa.

4. Rahoitusmallit kaipaavat täydennystä
Yksityisen rahoituksen vähyys on yksi ikuisista pullonkauloista Suomen markkinoilla. Aukkoja on yritetty paikata julkisen rahoituksen instrumenteilla ja siinä on osin onnistuttu varsin hyvin. Yritysten kanssa työskennellessä ja keskustellessa on kuitenkin noussut esiin tiettyjä puutteita:

Kohdemarkkinoilla tehtäviin hankkeiden esiselvityksiin annettava rahoitus asettaisi suomalaiset yritykset samalle viivalle keskeisten kilpailijamaiden kuten Tanskan kanssa.

Korkotukiluotto on keskeinen instrumentti kehittyvillä markkinoilla toimiville yrityksille. Sen uudelleen käyttöönotosta ja kehittämisestä on onneksi nyt kuultu hallitukselta myönteinen kanta.

Kansainväliseen projektirahoitukseen löytyy suomalaisilta yksityisiltä rahoittajilta vähänlaisesti kiinnostusta. Valtiontakaus voisi tarjota sopivan insentiivin lieventämällä yksityisten rahoittajien riskejä.

Kotimaassa sekä kuntien että yksityisten tahojen hankintojen rajoitukseen kaivataan monipuolisempia instrumentteja. Esimerkiksi ESCO-malli pienentäisi alkuinvestoinnin kynnystä ja hankinnan taloudellista riskiä energiatehokkuusinvestoinneissa ja muissa kustannustehokkuuteen tähtäävissä investoinneissa. Tässäkin kuitenkin todennäköisesti tarvittaisiin valtiota mukaan takaajaksi.

Global Cleantech Summitissa kuultiin mielenkiintoinen esitys Israelin mallista, jossa oli yhdistetty yrityskiihdyttämö ja varhaisen vaiheen rahasto. Tällaiselle olisi käyttöä Suomessakin, ja pääomaa voisi löytyä esimerkiksi EU:n rakennerahastoista ja suurilta teollisuusyrityksiltä.

Suurten teollisuusyritysten tulisi muutenkin ottaa paljon aktiivisempi rooli innovaatioekosysteemin rahoittajina. Nykyisellään Suomessa innovaatiorahoitus on aivan liiaksi valtion vastuulla, ja se omalta osaltaan laiskistaa innovointia ja uudistumista. Tämä on kuitenkin aihe ihan omalle blogikirjoitukselle.

5. Kehitysyhteistyöhön pitää panostaa
Mediauutisoinnin ja somekeskustelujen perusteella kehitysyhteistyö mielletään Suomessa yleisesti jonkinlaiseksi köyhäinavuksi, jota kritisoidaan sillä perusteella, että onhan meillä kotimaassakin apua tarvitsevia.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä monen muun hyvän asian lisäksi kehitysyhteistyö on myös avannut suomalaisyrityksille ovia maailmanmarkkinoille. Esimerkiksi Vietnamissa on toteutettu onnistuneita vesihuoltohankkeita suomalaisen teknologian turvin. “Suomalainen vesi” on Vietnamissa niin tunnettu käsite, että se on jopa rekisteröity tavaramerkiksi.

Kehittyvissä maissa tarvitaan lukutaitoa, hyttysverkkoja ja perhesuunnittelua, mutta myös puhdasta vettä, maata ja ilmaa. Voimakas kaupungistuminen ja teollistuminen aiheuttavat laajoja negatiivisia ympäristövaikutuksia, joita juuri meidän suomalaisten osaamisella voidaan ehkäistä ja lieventää. Parhaimmillaan voisimme ehkäistä uusien ekokatastrofien toteutumista, parantaa ihmisten elinoloja, luoda paikallisia työpaikkoja ja yritystoimintaa sekä edesauttaa suomalaisten yritysten kansainvälistä kasvua.

On harmillista, että keskustelu kehitysyhteistyöstä on nyt kärjistynyt vastakkainasetteluksi, jossa kehitysyhteistyön puolestapuhujatkin kritisoivat kehitysliiketoimintaan allokoituja lisäpanostuksia. Köyhimmiltä ei pidä viedä leipää suusta, siitä olen samaa mieltä, mutta hyvin kohdennettu kehitysliiketoimintakin voi saada paljon positiivista aikaan.

Kaikkien näiden toimien lisäksi kaipaan nykyhallitukselta paljon nykyistä strategisempaa otetta. Toistaiseksi olemme nähneet paljon pistemäistä rahojen allokointia, osaoptimointia ja viilauksia sinne ja tänne. Säästäminen vain säästämisen vuoksi saa aikaan kurjistumista. Ilman kunnon visiota, strategiaa ja päämäärää saadaan yleensä aikaan päämäärätöntä puuhastelua. Siihen meillä suomalaisilla ei nyt todellakaan ole varaa. Tarvitsemme kasvusuunnan ja sen mukaan suunniteltuja toimia.

Kilpailukyky, sopiva selitys kaikelle

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on muutamia käteviä fraaseja, joilla voi perustella lähes mitä tahansa. Yksi niistä on kilpailukyky.

Välillä puhutaan kansantalouden kilpailukyvystä, välillä vientiteollisuuden ja välillä yritysten. Kansainvälisissä mittauksissa Suomen kilpailukykyä ylistetään, mutta elinkeinoelämän edustajat pitävät näitä mittauksia hölynpölynä. Vientiteollisuus vaatii, ettei “uusia kustannusrasitteita aseteta”, jotta kilpailukyky säilyisi.

Miten käsitys kilpailukyvystä voi olla näin ristiriitainen?

Wikipedia määrittelee termin näin: “Kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden, kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa.”

Taloussanomien Taloussanakirja puolestaan erottelee toisistaan hintakilpailukyvyn ja reaalisen kilpailukyvyn.

“Hintakilpailukyvyllä tarkoitetaan kustannustekijöistä lähtevää kilpailukykyä. Jos tuotannon kustannukset nousevat tuottavuuskehitystä nopeammin, hintakilpailukyky heikkenee.”

“Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan markkinointiin ja yrityksen yleiseen tietotaitoon liittyvää kilpailukykykyä, mikä lopulta mahdollistaa jalostusarvon nostamisen, korkeamman myyntihinnan ja paremmat palkat.”

Kun suomalainen teollisuus puhuu kilpailukyvystä, useimmiten aiheena on juuri hintakilpailukyky. Työ- ja elinkeinoministeriön teettämässä puutuoteteollisuutta käsittelevässä tutkimuksessa analysoidaan mielenkiintoisesti sitä, miten puutuoteteollisuudessa keskityttiin pitkään kehittämään tehokkuutta, mutta tuotteiden jalostusarvon kasvattaminen tai arvoketjun hallinta jäivät sivuraiteelle.

Kun tuotteilla on matala jalostusarvo, ja loppuasiakkaaseen ei ole kontaktia, jää vähän muita vaihtoehtoja kuin kilpailla hinnalla. Tästä on pohjimmiltaan kyse, kun teollisuuden edustajat penäävät palkkojen ja verojen alentamista kilpailukyvyn nimissä.

Suomen vahvuus maailmanmarkkinoilla ei kuitenkaan ole halpa tuotannollinen työvoima. Sen sijaan meillä on edulliset ja korkeasti koulutetut asiantuntijat. On paradoksaalista, että teollisuutta suorastaan kannustetaan matalan jalostusarvon halpatuotantoon kaikenlaisilla tukimekanismeilla, vaikka suomalaisten yritysten kilpailukykytekijöiden pitäisi olla ihan muualla kuin hinnassa.

Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Ville-Pekka Sorsa totesi Helsingin Sanomien jutussa: “…vaikka kykyä näyttäisi olevan, kilpailuun ei kuitenkaan lähdetä. Suomi on kuin kilpajuoksija, joka tekee tosi paljon pr-työtä ja harjoittelee valtavasti, mutta siinä vaiheessa kun kisa alkaa, ei mennä edes radalle.”

Hyvä esimerkki Sorsan mainitsemasta toiminnasta on cleantech, jonka parissa itse työskentelen. Mahdollisuuksia olisi: 2.000 miljardin euron maailmanmarkkinat, Suomessakin 26 miljardin euron bisnes. Eri arvioiden mukaan 30-50.000 uuden työpaikan potentiaali muutamassa vuodessa. Kyse on korkean jalostusarvon tuotteista ja palveluista.

Pr-työtä cleantechin ympärillä tehdään Suomessa oikein ahkerasti, mutta kun olisi aika tukea keskeistä kasvualaa politiikan keinoin, tulee seinä vastaan. Tukia myönnetään mieluummin vanhakantaiselle teollisuudelle, jotta nämä yritykset saisivat kuluttaa energiaa ja saastuttaa vähän halvemmalla – ja kilpailla hinnalla.

Voisi tehdä toisinkin – esimerkiksi myöntää teollisuudelle tukea energiatehokkuuden, päästövähennysten ja uusiutuvan energian investointeihin. Sillä tavoin tuettaisiin cleantechin kasvua, mutta myös perinteisen teollisuuden reaalisen kilpailukyvyn kehittymistä. Ettei tarvitsisi pelkällä hinnalla kisata.

Suomi ei ole halpatuotantomaa. Sen sijaan meillä on kaikki edellytykset olla innovoinnin ja teollisen edelläkävijyyden supermaa. Mitäs jos alettaisiin panostaa siihen?

Äänestäjä kysyy taloudesta

Sain postia äänestäjältä, joka halusi kuulla näkemyksiäni talouteen liittyvistä kysymyksistä. Näin vastasin:

Mikä on työn tuottavuuden rooli kansantaloudessa: Millä keinoilla hallitus pystyy ja miten sen tulisi pyrkiä vaikuttamaan työn tuottavuuteen?

Työn tuottavuudella on kansantaloudelle tärkeä rooli. Jos tuottavuus on merkittävästi verrokkimaita huonompi, se heikentää yritysten kilpailukykyä. Suomessa työn tuottavuus laski finanssikriisin seurauksena, mutta on palannut kasvu-uralle ja on hieman EU:n keskitasoa korkeampi. (Lähde: EK)

Tuottavuus on kuitenkin vain yksi osa kilpailukykyä. Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta kirjoittaa blogissaan mielenkiintoisesti tuottavuudesta ja laadusta ja painottaa innovaatiotoiminnan merkitystä.

Suomessa on ollut tapana kilpailukyvyn parantamisen varjolla tukea teollisuudenaloja, joiden uudistumis- ja innovaatiokyky on heikentynyt. Tukia on erilaisia sähköveron poistosta lähtien. Nytkin kuulee paljon kannanottoja, joissa vaaditaan palkkojen alentamista ja työaikojen pidentämistä kilpailukyvyn nimissä.

Lainkaan väheksymättä palkkatason merkitystä mielestäni tässä keskustelussa unohtuu ydinasia, eli heikentynyt uudistumiskyky. Tukemalla hiipuvia teollisuudenaloja verohelpotuksin ja työehtojen kiristyksin itse asiassa pienennetään markkinoiden luomaa painetta ja samalla yritysten kannustinta uudistua, mikä edelleen heikentää kilpailukykyä.

Hallituksen roolina pitäisi olla positiivisen markkinapaineen luominen. Esimerkiksi tarjoamalla tukia energiatehokkuus- ja päästövähennysinvestointeihin tuettaisiin teollisuusyritysten modernisointia ja samalla luotaisiin markkinoita niille lukuisille kotimaisille yrityksille, jotka tarjoavat teknologiaa ja ratkaisuja näihin tarpeisiin. Radikaali esimerkki tällaisesta poliittisin keinoin luodusta positiivisesta markkinapaineesta on Saksan Energiewende, joka on vaikuttanut merkittävästi aurinko- ja tuulivoimateknologian nopeaan kehitykseen ja hintojen alentumiseen.

Työn tuottavuus on aina myös organisaatiokulttuuri- ja johtamiskysymys. Great Place to Work -instituutti on tutkinut organisaatiokulttuurin merkitystä yritysten taloudelliselle kannattavuudelle ja havainnut, että luottamukseen perustuvan, rohkaisevan organisaatiokulttuurin omaksuneet yritykset menestyvät muita paremmin. Kun yrityksille luodaan positiivista markkinapainetta ja niitä kannustetaan uudistumaan, syntyy myös kannustin kehittää organisaatiota innovaatioita tukevaan suuntaan.

 

Voiko hallitus vaikuttaa julkishallinnon/viranomaisten sisäiseen tehokkuuteen ja prosesseihin? Miten hallitus voi arvioida ja helpottaa rakenteellisista uudistuksista ja esim. (jonain päivänä) tehtävästä sote-uudistuksesta seuraavia julkishallinnon organisaatioiden uudelleen järjestelyjä?

Minusta hallituksen pitää voida vaikuttaa viranomaisten sisäiseen tehokkuuteen ja prosesseihin. Tällainen pyrkimys oli muun muassa Vanhasen hallituksen 2003 käynnistämällä valtion tuottavuusohjelmalla. Valtiontalouden tarkastusviraston väliraportin mukaan ohjelmalla onkin ollut kehitystä vauhdittava vaikutus, mutta henkilöstövähennykset ovat myös heikentäneet palvelukykyä ja haitanneet uudistusten läpivientiä. Lisäksi ohjelman seurauksena ulkoistettujen palvelujen käyttö on kasvanut niin paljon, että sen aiheuttamat kustannukset ovat olleet henkilöstövähennysten tuomia säästöjä suuremmat.

Tuottavuusohjelman kokemuksista onkin syytä ottaa opiksi se, että liian yksipuolinen ja jäykkä perusasetelma (vain puolet luonnollisen poistuman kautta vapautuvista työpaikoista täytetään) yhdistettynä puutteelliseen ohjaukseen tuottaa onnistumisia hyvin satunnaisesti.

Erilaisille hallinnon kehittämishankkeille vaikuttaa olevan tyypillistä juuri liian löyhä ohjaus. Hyvä esimerkki tästä on Alexander Stubbin ulkoministeriaikanaan lanseeraama Team Finland, jonka tarkoituksena oli selkeyttää yritysten kansainvälistymiseen liittyvää julkisten palvelujen tilkkutäkkiä ja parantaa eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja koordinaatiota. Olen itse työskennellyt Team Finlandiin kuuluvassa organisaatiossa johtotehtävissä ja istunut lukemattomissa koordinaatio- ja strategiakokouksissa, ja voin kertoa, että tähän mennessä hanke on tuottanut lähinnä valtavasti lisätyötä kaikille osapuolille. Yritysten näkökulmasta sen sijaan tilanne ei ole selkiytynyt.

Mitä sitten voitaisiin tehdä paremmin? Team Finland -kokemusten pohjalta näen, että julkisen sektorin tehostamishankkeeseen tarvitaan ainakin nämä elementit:

  • Selkeät, mahdollisimman konkreettiset, mitattavat tavoitteet, jotka ovat sovellettavissa eri hallinnonaloille
  • Hanketta varten asetettu taho, jolla on riittävästi valtaa, aikaa ja osaamista ohjata eri hallinnonalojen uudistustyötä, jolle eri hallinnonalat raportoivat, ja jolla ei ole omaa intressiä pelissä
  • Riippumaton selvitys eri hallinnonalojen työtavoista ja tehottomuuden aiheuttajista
  • Yksinkertaiset tulosmittarit

 

Onko perustulo realistinen ja toteutettavissa oleva vaihtoehto nykyjärjestelmälle?

Perustulo on realistinen ja monella tapaa parempi vaihtoehto nykyiselle perusturvalle. Vihreiden eduskunnan tietopalvelulla teettämä perustulomallien mikrosimulaatio osoittaa, että nykyisen perusturvan suuruinen (n. 560 eur/kk) perustulo olisi toteutettavissa kustannusneutraalisti.

Miksi perustulo sitten olisi nykymallia parempi? Tärkein syy on työntekoon liittyvien kannustinloukkujen poistaminen. Vihreiden perustulomallissa palkkatyö kasvattaisi aina toimeentuloa, joten lyhyitäkin työkeikkoja tai osa-aikaisuuksia kannattaisi ottaa vastaan.

Toinen tärkeä syy on tasapuolisuus ja sosiaaliturvan aukkojen paikkaaminen. Nykyisin esimerkiksi yrittäjien työttömyysturvamalli on niin kallis ja monimutkainen, että yrittäjillä ei käytännössä ole työttömyysturvaa. Yhä useampi suomalainen työllistää itsensä erilaisissa pätkissä, joista osa on työsuhteessa, osa yrittäjänä. Perustulo tarjoaisi edes perustason taloudellisen turvan näiden pätkien väliin jääville työttömyysjaksoille.

Perustulo myös karsisi byrokratiaa. Nykyinen sosiaalietuusjärjestelmä koostuu yli sadasta erilaisesta nimikkeestä.

Perustulolle alkaa olla kannattajia myös muissa puolueissa, joten sen toteutumismahdollisuudet vaikuttavat koko ajan paremmilta. Itse toivon, että seuraavalla hallituskaudella päästään aloittamaan perustulokokeilu.