Suomi tarvitsee tulevaisuuteen katsovaa elinkeinopolitiikkaa

Puhe Vihreiden puoluekokouksessa 17.6.2017

Rakkaat ystävät,

Suomessa on tällä hallituskaudella puhuttu paljon kilpailukyvystä. Hallituksen puheissa se liittyy työn tuntihintaan, joka on näissä puheissa aina liian korkea. Se liittyy perinteiseen aikaan ja paikkaan sidottuun työhön. Kuukausipalkkaan. Siihen, että leimataan kellokortti.

Minulle tulee näitä puheita kuunnellessa aina sellainen olo, että minä en taida olla edes olemassa tälle hallitukselle. Kun minulla ei ole sitä kellokorttia. Ketään ei kiinnosta, teenkö minä 6 minuuttia enemmän vai vähemmän töitä viikossa, kunhan hoidan sen, minkä lupaan. Tätä se työ on nykyään aika monelle – semmoista, ettei se mahdu oikein mihinkään perinteisiin raameihin.

Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa esiteltiin hanketta, jolla pyritään saamaan kansainvälisten yritysten Pohjoismaiden-pääkonttoreita pääkaupunkiseudulle. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, mikä yrityksiä Suomeen vetää. Se on nimittäin koulutettu työvoima sekä hyvä innovaatioekosysteemi, johon kuuluu sekä akateemisia instituutioita että startup-yrityksiä. Tänne perustetaan tyypillisesti juuri tutkimus-, kehitys- ja suunnittelutoimintoja.

Tiedättekö, mikä on yksi meidän nopeimmin kasvavista vientialoista? ICT-palvelut. Tiesittekö, että ICT-palvelut työllistävät Suomessa nykyään enemmän kuin paperiteollisuus? Entä tiesittekö, että yhdestä palveluvientieurosta jää Suomeen 80–90 senttiä, kun tavaraviennissä vastaava summa on jopa alle 50 senttiä?

Ystävät, on korkea aika päivittää elinkeinopolitiikan pohjaoletukset tälle vuosituhannelle.

Meillä Vihreillä on erityisen hyvät edellytykset ymmärtää työn ja työmarkkinoiden muutosta ja tehdä tulevaisuuteen suuntaavaa elinkeinopolitiikkaa. Me emme kuulu perinteisiin eturyhmiin.

Minusta on tärkeää, että Vihreät tarjoavat tulevaisuuteen suuntaavan vaihtoehdon perinteiselle elinkeino- ja työllisyyspolitiikalle. Me voimme olla se puolue, josta pk-yrittäjät, freelancerit, startup-yrittäjät, pätkätyöläiset, osa-aikayrittäjät ja innovatiiviseen kehitystyöhon panostavat yritykset löytävät puolustajan. Me voimme olla se puolue, joka rakentaa pohjaa tulevaisuuden menestystekijöille sen sijaan, että puolustaa vanhoja rakenteita.

Lisää pääkonttoreita Helsinkiin

Olin aiemmin tällä viikolla Amchamin tilaisuudessa, jossa lanseerattiin hanke kansainvälisten yhtiöiden alueellisten pääkonttorien saamiseksi pääkaupunkiseudulle. Nykyisellään Helsingin seutu on kv-pääkonttorien määrässä reippaasti jäljessä muita pohjoismaisia pääkaupunkeja, etenkin Tukholmaa.

Todella mielenkiintoisessa tilaisuudessa kuultiin Zalandon ja Bayerin maakonttorien vetäjiä sekä erilaisten maavertailujen ja tutkimusten tuloksia. Itselleni tarttui mieleen erityisesti neljä asiaa:

1) Globaalien yritysten näkökulmasta ei ole mitään Helsinkiä, Espoota ja Vantaata, on vain “Helsinki Region”. Esimerkiksi Bayerin saksalainen maajohtaja puhui aluksi siitä, kuinka yhtiö oli päättänyt sijoittaa T&K-keskuksensa Helsinkiin, kunnes paljastui, että keskus sijaitsee itse asiassa Espoossa.

2) Pääkonttorin ylläpitokustannukset ovat pääkaupunkiseudulla edullisemmat kuin esimerkiksi Tukholmassa, Berliinissä tai Kööpenhaminassa. Etenkin työvoimakustannukset.

3) Kansainvälisiä yhtiöitä vetää Helsingin seudulle erityisesti verrattain edullinen koulutettu työvoima sekä hyvä innovaatioekosysteemi, johon kuuluu sekä akateemisia instituutioita että startup-yrityksiä. Tänne perustetaan tyypillisesti juuri T&K- ja suunnittelutoimintoja.

4) Kun puhutaan koulutetusta työvoimasta, sillä ei tarkoiteta pelkästään suomalaisia. Esimerkiksi Zalandon teknologiakeskukseen on palkattu parin viime vuoden aikana osapuilleen viisi sovelluskehittäjää kuukaudessa. Suomessa hyvistä koodareista alkaa olla pulaa, mutta Venäjältä heitä löytyy, ja venäläiset muuttavat mielellään Suomeen.

Vaikka mikään näistä asioista ei suorastaan tullut yllätyksenä, oli silti pysäyttävää kuulla ne tällä tavoin yhdellä kertaa tarjoiltuna. Politiikan näkökulmasta nimittäin tilanne on varsin erikoinen: 1) Pääkaupunkiseudun kunnat kilpailevat keskenään, ja metropolikunta kiinnostaa ainoastaan helsinkiläisiä. 2) Työvoiman kalleudesta on tullut Suomessa mantra, jota hoetaan joka välissä, ja aika paljon poliittista tarmoa kohdistuu työvoimakustannusten alentamiseen kilpailukyvyn nimissä. 3) Meillä fokusoidaan todella voimakkaasti teolliseen vientiin ja todella vähän korkean osaamisen ja lisäarvon liiketoiminnan saamiseen Suomeen. Koulutuksesta ja tutkimuksesta leikataan. 4) Ulkomaisten työntekijöiden maahantulosta ja työlupien saamisesta on tehty mahdollisimman hankalaa.

Hienoa kuitenkin, että tällainen hanke on saatu liikkeelle. Sekin on hienoa, että sitä tukemassa ovat niin Uudenmaan liitto kuin Helsinki Business Hub, eli tässä kohtaa pyritään aidosti yhteistyöhön yli kuntarajojen. Vielä kun valtakunnanpolitiikassakin tajuttaisiin, mistä niitä talouskasvun ajureita löytyy.

Kilpailukyky – jälleen kerran

Vihreät julkisti taannoin Vihreä yritystukiremontti -linjapaperin, jota olin itsekin mukana kirjoittamassa Vihreiden Yrittäjien puheenjohtajan ominaisuudessa. Esittämämme viiden kohdan ohjelman tavoitteena on parantaa yritystukien osumatarkuutta ja vaikuttavuutta ja luoda paremmat edellytykset pk-yritysten kasvulle ja menestykselle.

Yritystukiremontin pääasiallinen tarkoitus ei ole leikata yritystukia, vaan kehittää niitä fiksumpaan suuntaan. Leikattavaakin viiden kohdan listalta kuitenkin löytyy – ympäristölle haitalliset, tehottomat tuet kuten energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautus sekä teollisuuden hiilivuotokompensaatio.

VATT on selvittänyt perusteellisesti yritystukia ja niiden vaikuttavuutta, ja sähköveron palautuksen suhteen raportti on karua kertomaa: tuki on ristiriidassa ilmastopolitiikan tavoitteiden kanssa, tuen kohderyhmällä ei ole havaittu kilpailukykyongelmaa, vaikuttavuudesta ei ole viitteitä sen enempää kotimaisessa kuin ulkomaisessakaan tutkimuskirjallisuudessa. Tuen tarvetta ei myöskään arvioida säännöllisesti, ja kaiken päälle sen on todettu selkeästi haittaavan tukea saavien toimialojen sisäistä kilpailua ja markkinoiden uudistumista suosimalla jo markkinoilla toimivia suuria yrityksiä.

Vuonna 2014 tätä tehotonta, markkinoita vääristävää ja ilmastotavoitteiden vastaista tukea maksettiin 200 miljoonaa euroa. Se on erittäin suuri summa taloustilanteessa, jossa lähes kaikesta on “pakko leikata”.

Tätä, kuten muitakin teollisuudelle kohdennettuja ympäristölle haitallisia tukia on perusteltu kilpailukyvyllä. Argumentti kuuluu, että suomalainen teollisuus joutuu heikompaan kilpailuasemaan, jos se joutuu vastaamaan aiheuttamiensa hiilidioksidipäästöjen ulkoisvaikutusten kustannuksista edes pieneltä osin.

Ja tästä päästäänkin jälleen lempiaiheeseeni, kilpailukykyyn. VATT on jo osoittanut, ettei tuki paranna sitä saavien yritysten kilpailukykyä, joten tukia puolustavalla argumentilla ei ole todellisuuspohjaa.

Kiinnostavaa on lisäksi se, että tämän kaltaisessa argumentoinnissa keskitytään aina ainoastaan hintakilpailukykyyn. VATT:in vanhempi tutkija Saara Tamminen esitteli Vihreän yritystukiremontin julkistustilaisuudessa kansainvälisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan hinnalla on alle neljäsosan vaikutus myyntiin, ja paljon tärkeämmässä roolissa ovat yrityksen maine ja tuotteiden koettu laatu.

On todella surullista, että Suomessa kulutetaan niin paljon ruutia hinnoista ja kustannuksista valittamiseen ja niin vähän sen miettimiseen, miten voisimme olla paljon nykyistä vahvempia niissä muissa, tärkeämmissä kilpailukykytekijöissä.

Mitäpä, jos emme hassaisi joka vuosi satoja miljoonia euroja vanhojen, haitallisten toimintamallien pönkittämiseen ja ohjaisimme vaikka edes osan summasta esimerkiksi ilmastonmuutosta hillitsevien ratkaisujen kehittämiseen ja kaupallistamiseen? Tai mitä jos tuosta satojen miljoonien potista ohjattaisiin osa kuntien ilmastoystävällisten hankintojen tukemiseen?

Romahtaisiko teollisuuden kilpailukyky? Vai syntyisikö kenties sittenkin virkeämmät kotimarkkinat sekä uusia innovaatioita koko ajan kasvaville globaaleille markkinoille? Tätä kannattaisi aika vakavasti miettiä.

Miksi pelkkä hintakilpailukyky ei riitä

Satuin eilen samaan baaripöytään kansanedustaja Juhana Vartiaisen kanssa. Juttelimme lyhyesti kilpailukyvystä. Vartiainen painotti hintakilpailukyvyn merkitystä – vaikka tuote olisi kuinka hyvä, ei sitä osteta, jos hintaa on kolminkertaisesti liikaa.

Vartiainen on tietenkin tässä aivan oikeassa. Näkemys kuitenkin muodostuu ongelmalliseksi, jos se nähdään ainoana tai tärkeimpänä totuutena kilpailukyvystä. Valitettavasti suomalaisessa talouspolitiikassa juuri tällainen ajattelu on vallalla.

Koska eilen baarihumussa ei oikein ollut mahdollisuutta puida aihetta perinpohjaisemmin, avaan nyt tässä hiukan omaa ajatteluani.

Tulokulmani kilpailukykyaiheeseen on erilainen kuin Vartiaisen – hän tarkastelee asiaa kansantaloustieteen, minä puolestaan liiketoimintastrategian näkökulmasta.

Yritysjohtajan näkökulmasta ”markkinat” koostuvat erilaisista toimijoista, joilla on erilaisia motivaation lähteitä. Markkinointiteorian grand old man Philip Kotler määritteli neljä tekijää, jotka pitää huomioida, kun suunnitellaan tuotteita ja palveluja: product, price, place ja promotion, eli neljä P:tä – tuotteen tai palvelun ominaisuudet, hinnoittelu, sijainti ja menekinedistäminen.

Neljästä P:stä kolmas eli place/sijainti on erityisen mielenkiintoinen. Sillä viitataan toisaalta fyysiseen sijaintiin – missä tuote tai palvelu tuotetaan, minkä kanavien kautta sitä myydään. Toisaalta kyse on tuotteen tai palvelun markkinapositiosta eli siitä, miten tuote tai palvelu suhteutuu muihin tarjolla oleviin tuotteisiin tai palveluihin. Olennaisesti on kyse siitä, missä kilpailussa ollaan mukana.

Poikkean nyt tavoistani ja käytän olympialaisten kunniaksi urheiluvertausta: Kun Suomen olympiajoukkueeseen valitaan kilpailijoita, kaikkien valittujen pitää ylittää oman lajinsa karsintaraja. Tällä tavoin varmistetaan, että jokaisella joukkueessa mukana olevalla on edes teoreettinen mahdollisuus menestyä kisoissa. Kisoihin myös lähetetään monen eri lajin edustajia, mikä kasvattaa mitalin saamisen mahdollisuutta.

Suomalainen talous- ja teollisuuspolitiikka sen sijaan toimii kuin lähettäisimme olympialaisiin ainoastaan uimareita ja keihäänheittäjiä – näissä lajeissa kun olemme aiemmin menestyneet. Jos olympiajoukkue valittaisiin talouspolitiikkametodilla, mukaan pääsisi ilman karsintarajaa, kunhan on uimari tai keihäänheittäjä – koska suomalaiset uimarit ja keihäänheittäjät ovat ennenkin menestyneet.

Ongelmanahan tällaisessa joukkuevalinnassa on se, että toisinaan uimarit ja keihäänheittäjät eivät menestykään, ja toisaalta mitaleita voikin tulla ihan yllättävistä lajeista, kuten purjehduksesta, painista tai ammunnasta.

Nimenomaan analyysi siitä, missä kilpailussa kannattaa olla mukana, puuttuu suomalaisesta talous- ja teollisuuspolitiikasta. Ja kuitenkin oikean kisan valitseminen on mitä suurimmassa määrin osa kilpailukykyä.

Meillä pannaan kansantalouden kaikki paukut matalan jalostusarvon hintasensitiivisiä tuotteita valmistavan teollisuuden pönkittämiseen – siitäkin huolimatta, että juuri hintakilpailussa harvemmin on voittajia.

Hintakilpailu on tyypillistä niin sanotuille punaisen meren markkinoille. Nimitys on peräisin W Chan Kimin ja Reenée Mauborgnen klassikkoteoksesta Sinisen meren strategia ja tulee siitä, että kun meressä on liikaa keskenään taistelevia petokaloja, vesi värjäytyy punaiseksi niiden verestä. Kimin ja Mauborgnen teesi on, että yritysten tulee etsiä sinistä merta, eli markkinoita, joilla on mahdollista luoda uudenlainen positio, jolloin ei tarvitse kilpailla hinnalla verissä päin.

Samalla, kun poliittisilla toimilla keskitytään tukemaan epätoivoista hintakilpailua, tullaan samalla pissineeksi monien muiden toimialojen muroihin. Kun esimerkiksi raskaan teollisuuden vaatimuksesta hidastellaan ilmastopäästöjä rajoittavien toimien käyttöönottoa, jotta niistä ei aiheutuisi lyhyen aikavälin kustannuksia, heikennetään samalla lukuisien yritysten mahdollisuuksia kehittää tuotteita ja palveluja, jotka auttavat ilmastopäästöjen vähentämisessä. Paradoksaalista kyllä, tähän jälkimmäiseen joukkoon lukeutuu myös suuri määrä perinteisen raskaan teollisuuden yrityksiä.

Samalla, kun poliittisilla toimilla leikataan palkkoja ja sosiaaliturvaa, jotta valmistavan teollisuuden yritykset voisivat karsia tuotantokustannuksiaan vielä vähän lisää, leikataan kuluttajien ostovoimaa, jolloin heillä on vähemmän rahaa käytettäväksi muuhun kuin välttämättömiin elinkustannuksiin. Tästä kärsivät erityisesti vähittäiskauppa ja palvelualat.

Talous- ja teollisuuspolitiikassa on välttämätöntä alkaa huomioida muutkin kilpailukyvyn osatekijät kuin hinta. On luotava olosuhteet, joissa mahdollisimman monilla aloilla syntyy vetovoimaisia tuotteita ja palveluja, jotta yrityksillämme on mahdollisuus kilpailla muullakin kuin mahdollisimman halvalla hinnalla. Suomi on perinteisesti seissyt puu- ja metallijaloilla, mutta pitkällä aikavälillä puu lahoaa ja rauta ruostuu. Siksi tarvitaan muitakin tukijalkoja.

Vaikka kesä alkaa olla jo loppupuollella, suosittelen talouspolitiikan sekä Etelärannan päättäjille hieman kesälukemista:

Kim ja Mauborgne: Blue Ocean Stragegy, Harvard Business School Press, 2005
Kotler ja Armstrong: Principles of Marketing, Pearson, 2015
Ries ja Trout: Positioning, McGraw Hill, 2001

Se oikeasti kasvava vientiala

Suomalaisen viennin heikosta tilanteesta on puhuttu paljon. Ankeasta yleisnäkymästä huolimatta löytyy kuitenkin vientisektori, jolla menee hyvin, nimittäin palveluvienti. Viime vuonna Suomesta vietiin palveluja jopa 15 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna.

YLE:n eilinen uutinen kertoo, että suomalaisten IT-palvelujen viennin arvo on jo yhtä suuri kuin paperin viennin. Eikä siinä vielä kaikki – jutussa haastatellun Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkijan Saara Tammisen mukaan IT-palvelut työllistävät enemmän kuin paperiteollisuus. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä yhdestä palveluvientieurosta jää Suomeen 80–90 senttiä, kun tavaraviennissä vastaava summa on jopa alle 50 senttiä.

Siis: palveluvienti kasvaa kohisten, työllistää hyvin ja jättää kotimaahan enemmän rahaa kuin tavaravienti.

Asiantuntijapalvelujen viennissä on sekin erinomainen puoli, että nämä yritykset työllistävät nimenomaan korkeasti koulutettua porukkaa. Kuten YLE:n jutussakin todetaan, palvelujen kohdalla laatu on usein hintaa merkittävämpi ostokriteeri, ja siksi korkea osaaminen merkitsee enemmän kuin halvat työkustannukset.

IT-alassa on myös sellainen mukava piirre, että sieltä löytyy kosolti pk-kokoluokan vientiyrityksiä. Parinkymmenen hengen konsulttifirmalla saattaa aivan hyvin olla myyntikonttorit useammassakin naapurimaassa. Löytyy myös monia sadan–parin sadan työntekijän kokoluokkaan kasvaneita firmoja, jotka kilpailevat varsin hyvällä menestyksellä globaalien jättien kanssa omilla erityisosaamisalueillaan.

Pienistä puroista kasvaa iso virta. Ja kansantalouden kannalta on erityisen hyvä juttu, ettei virta kuivahda, vaikka yksi puroista tyrehtyisi.

Olisikos siis vihdoinkin aika unohtaa se Tauno Matomäen iänikuinen lausahdus, ettei Suomesta kannata viedä mitään hevosta pienempää?

Näkökulman muutos olisi tärkeä ennen kaikkea siksi, että vallitseva käsitys viennistä ohjaa poliittista päätöksentekoa asiantuntija-alojen kannalta vahingolliseen suuntaan. Kilpailukyvyn lisääminen työaikaa pidentämällä on ehkä – ja kyseessä on varsin iso ehkä – teollisuuden näkökulmasta toimiva lääke, mutta asiantuntijayrityksille se on rasittavaa näpertelyä. Koulutusleikkaukset puolestaan toimivat suoraan korkean osaamisen aloja vastaan.

Nykytilanteessa tarvitaan strategista ajattelua: millä toimialoilla ja osaamislajeilla voimme aidosti kilpailla maailmanmarkkinoilla?

Suomesta on myyty maailman sivu sellua ja paperia sekä parin iloisen vuosikymmenen ajan kännyköitä. Mutta täällä on myös kehitetty MySQL ja Linux. Sillekin pohjalle olisi hyvä rakentaa.

 

Edit 2.6.2016: Tekstiin lisätty maininta VATT:in erikoistutkijasta Saara Tammisesta, jonka tutkimukseen tekstissä viitataan.

Kilpailukykysumutus

Helsingin Sanomat uutisoi tänään kyselystä, jossa suomalaisilta oli kysytty valmiutta työehtojen huononnuksiin. Jutun otsikon mukaan enemmistö suomalaisista olisi valmiita luopumaan vuodeksi palkankorotuksista, jos se auttaisi luomaan lisää työpaikkoja.

Kyselyn taustalla on työmarkkinajärjestöjen niinsanottu kilpailukykysopimus (Mihin muuten katosi aiempi nimi yhteiskuntasopimus?), jossa sovittiin keinoista, joilla suomalaista vientiteollisuutta avitetaan vauhtiin.

Hesarin juttu ja kyselyn kysymyksenasettelu jatkavat samalla retorisella linjalla, jota on toisteltu eri tahojen toimesta koko viime syksy ja tämä kevät: teollisuuden kilpailukykyä pitää parantaa, jotta saadaan lisää työpaikkoja. Mutta ovatko keinot ja ääneen lausutut tavoitteet linjassa keskenään?

Kun kilpailukykysopimuksen keskeisiä ehtoja katsoo, näyttää varsin selvältä, ettei sopimuksen päätavoite suinkaan ole työpaikkojen lisääminen. Kun työaikaa pidennetään ja työnantajien kustannuksia vähennetään, lopputulos on se, että työnantajat voivat teettää samalla työntekijämäärällä enemmän töitä halvemmalla.

Työpaikkojen lisääntymisen ehdoton edellytys on kysynnän lisääntyminen – hyväntahtoisinkaan työnantaja ei palkkaa lisää tekijöitä, jos tuotteille ja palveluille ei ole ostajia. Palkansaajien ostovoiman heikentämisellä puolestaan on juuri päinvastainen vaikutus, samoin työajan lisäämisellä.

Kun ihmiset tekevät pidempää työpäivää ja käteen jää vähemmän rahaa, se heikentää ennen kaikkea kotimaisten palvelujen kysyntää. Ketkäs Suomessa olivatkaan niitä suurimpia työnantajia? Teollisuusko? No ei, vaan palvelualat.

Vuonna 2013 teollisuuden palveluksessa oli 15 % suomalaisista palkansaajista, kun taas palvelualoilla työskenteli osapuilleen 23 % (luku ei sisällä sosiaali- ja terveyspalveluja). Teollisuuden työpaikat ovat huvenneet tasaisesti – vuodesta 2007 vuoteen 2014 ne ovat vähentyneet lähes neljänneksellä (23 %). Samalla aikavälillä myös palvelualojen työpaikat ovat vähentyneet, mutta vain vajaat kolme prosenttia. (Lähde: Tilastokeskus)

Nyt pitäisi enää ymmärtää, mistä menneisyyden hiilikuopasta kumpuaa tämä ajattelu, että vientiteollisuudella on yksin työllistämisen avaimet kourassaan.

Ymmärrän vientiteollisuuden hankalan tilanteen ja sympatiseeraan sitä ihan täysillä. Maailmanmarkkinat ovat epävakaat, kilpailu raakaa ja pahimmat kilpailijat pelaavat ihan eri säännöillä. Sitä en kuitenkaan mitenkään päin ymmärrä, millä tavalla tätä tilannetta helpottaa, jos suomalainen lastentarhanopettaja luopuu lomarahoistaan.

Suomessa on lähes 250 000 työtöntä, ja avoimia työpaikkoja on huomattavasti vähemmän. Se on vakava ongelma, joka pitää ratkaista. Aivan varmasti työnantajien taakan helpottaminen auttaa omalta osaltaan – ainakin poistamaan esteitä niissä tilanteissa, joissa työtä kyllä olisi tehtäväksi, mutta työllistäminen ei tällä hetkellä syystä tai toisesta kannata.

Mutta silti ennen kaikkea työnantajat tarvitsevat kysyntää tuotteilleen ja palveluilleen. Ja juuri kotimarkkinoiden kysyntää “kilpailukykysopimus” on nyt heikentämässä. Mitä vähemmän rahaa suomalaisilla on käytettävissään, sitä heikommin menee kaupoilla, ravintoloilla, hotelleilla, laskettelukeskuksilla, kampaamoilla, kuntosaleilla – sekä myös näille tavaroita ja raaka-aineita toimittavilla teollisuusyrityksillä, kuljetusyrityksillä ja maanviljelijöillä. Ja sitä vähemmän arvonlisäverotuloja kilahtaa valtion kassan.

Suomi ei enää “seiso puujaloilla”, eikä nykypäivän ongelmia voi korjata menneisyyden ratkaisuilla.

Vientiteollisuus tarvitsee apua, se on selvä. Mutta vientiteollisuus on vain yksi osa Suomen taloutta. Yksi koko sopii kaikille -ajattelu ei toimi tässä tilanteessa. “Kilpailukyvyn” nimissä ei saa rapauttaa sitä osaa taloudestamme, joka on paljon suurempi ja paljon enemmän työllistävä. Kotimaisen kysynnän elvyttämisen pitäisi olla juuri nyt prioriteettilistan kärkisijoilla.

Miten vientiteollisuuden kilpailukykyä oikeasti kannattaa tukea

Sipilän hallituksen tiistaina julkaisema leikkauslista on aiheuttanut laajaa kiehuntaa koko yhteiskunnan tasolla.

Omaa suhtautumistani värittää se, että olen viettänyt suurimman osan tästä viikosta cleantech-kansan kokoontumisajoissa Global Cleantech Summitissa ja erinäisissä ideariihissä keskustellen muun muassa startupeista, rahoituksesta, kasvusta, viennistä ja julkisen sektorin roolista kaikissa näissä. Hallituksen linjausten edustama maailma tuntuu olevan tästä kovin etäällä.

Oli Sipilän leikkauslistasta mitä mieltä tahansa, yhdestä asiasta tuntuu valitsevan laaja yksimielisyys: leikkaukset eivät varsinaisesti edesauta vientiteollisuuden kilpailukykyä, vaikka tämän piti vielä yhteiskuntasopimusneuvotteluissa olla pääasia.

Kohtalonkysymys – tai yksi niistä – onkin nyt, mitä vientiteollisuuden hyväksi sitten pitäisi tehdä.

1. Uusiutumista pitää tukea enemmän kuin vanhan säilyttämistä.
Sipilän hallitus on kyllä nostanut esiin hyviä globaalien kasvualojen kärkihankkeita – on cleantechia, biotaloutta ja digitalisaatiota, ja näille on varattu budjettiakin. Mutta samaan aikaan, kun hallitus antaa cleantechille ja biotaloudelle 300 miljoonaa euroa, se pitää voimassa fossiilienergian tukia yli miljardilla eurolla.

Kun katsoo tilastoja maailmanmarkkinoilta, fossiilienergia ei ole mikään tulevaisuuden kasvualue, mutta puhdas energia ja puhtaat ratkaisut kyllä ovat. Sen sijaan, että hallitus subventoi voimakkaasti esimerkiksi fossiilisten liikennepolttoaineiden käyttöä, se voisi tukea biopolttoaineita. Tämä hyödyttäisi suoraan kotimaisia toimijoita poistamalla kysyntää heikentäviä tekijöitä kotimarkkinoilta.

Hyvin toimivilla markkinoilla yrityksille syntyy paine uudistua pysyäkseen kilpailukykyisinä. Suomessa on kuitenkin valitettavasti otettu tavaksi tukea vanhaa niin runsaskätisesti, että markkinoiden luoma paine vesittyy.

Uudistumiseen liittyy suuria kustannuksia ja taloudellisia riskejä. Fiksu hallitus ohjaisi enemmän rahaa uudistumisen tukemiseen, koska teollisuuden uudistuminen synnyttää paljon kestävämpää kilpailukykyä kuin vanhan tekohengittäminen. Tietty määrä siirtymävaiheen tukea on hyvä kohdistaa siihenkin, etteivät vanhan teknologian käyttökustannukset pomppaa äkillisesti, mutta tällä hetkellä uuden ja vanhan tukemisen suhde on päälaellaan.  

2. Julkisen vallan pitää ymmärtää roolinsa ekosysteemissä.
Viennin edistämiseen löytyy sinänsä julkiselta sektorilta valtavasti motivaatiota ja toimintatarmoa. Valitettavasti suuri osa tästä toimintatarmosta kanavoituu ylhäältä alas -tyyppisiin aktiviteetteihin.

Virkamiehet käyttävät paljon aikaa ja vaivaa houkutellakseen yrityksiä uusille kohdemarkkinoille. Virkamiehet arvioivat uusien yritysten ja liiketoimintahankkeiden bisnespotentiaalia. Virkamiehet perustavat hankkeita ja kasvuohjelmia, joihin yrityksiä maanitellaan mukaan. Virkamiehet järjestävät yrityksille jos jonkinlaista seminaaria, workshoppia ja sparraussessiota.

Mistä lähtien virkamiehillä on ollut paras ymmärrys siitä, mikä on yritysten strategian kannalta paras hanke tai kohdemaa?

Olen itsekin työskennellyt osana Team Finland -verkostoa, ja minulle toiminta näyttäytyi valitettavan usein siinä valossa, että erilaisten hankkeiden päätarkoitus ei suinkaan ollut yritysten tukeminen näiden strategisiin tavoitteisiin pääsemiseksi vaan verkoston ja sen toimipisteiden olemassaolon perustelu.

Olen kuullut lukuisilta yrityksiltä pörssiyhtiöistä startupeihin tuskittelua siitä, että koko ajan on joku byroo kiskomassa mukaan uuteen hankkeeseen, johon yrityksen pitäisi sijoittaa rahaa, joka vie paljon aikaa ja josta syntyy paljon paperisotaa. Etenkään startupeilla ja pk-yrityksillä ei yksinkertaisesti ole aikaa touhuta kaikkien innokkaiden auttajien kanssa.

Vienninedistämistoiminnan täytyy lähteä yritysten tarpeista. Nykyinen hankekaruselli pitää saada pyörimään toiseen suuntaan. Yritysten tehtävä ei ole toimia virkamiesten toiminnan käyttövoimana, vaan virkamiesten täytyy aidosti palvella yrityksiä. Jos yritys tarvitsee julkisen vallan tukea vaikkapa uusien kohdemarkkinoiden kartoittamisessa, sitä yritykselle annettakoon. Sen sijaan yritysten voimallinen houkutteleminen tietylle markkina-alueelle, jos kyseinen alue ei ole yritysten strategiassa, on yksinkertaisesti hoopoa.

3. Kotimarkkinat pitää saada kuntoon
Monilla johtavilla suomalaisilla vientiyrityksillä on sama outo tilanne: parhaat referenssikohteet löytyvät muualta kuin Suomesta. Sinänsä hienoa, että yritykset ovat kyenneet tekemään kauppoja ilman kotimaisia referenssejä, mutta se on vaikea tie, jolle kaikilla ei yksinkertaisesti ole rahkeita lähteä. Kotimaasta saatava kassavirta ja referenssit ovat useimmille vientiyrityksille elintärkeä selkäranka.

On hyvä muistaa myös se, että tuotantoa pystytetään yleensä lähelle tärkeimpiä markkinoita. Jos tärkeimmät markkinat löytyvät kovin kaukaa, ei uusia tehdasinvestointeja ainakaan Suomeen tehdä.

Cleantechin ja uusiutuvan energian aloilla Suomi on investointiympäristönä nihkeä. Luvituskäytännöt ovat monimutkaiset ja vaihtelevat kunnasta toiseen. Julkisissa hankinnoissa painotetaan sellaisia kriteerejä, jotka suosivat vanhentunutta ulkomaista teknologiaa. Lainsäädäntö ja verotus eivät tue uudenlaisia liiketoimintamalleja tai yhteistyötä yritysten välillä esimerkiksi palvelutarjonnan kehittämisessä, materiaalien kierrossa tai teollisessa sijoittamisessa. Yksityistä rahaa on niukasti ja ehdot ovat kovat.

Valopilkkuja kuitenkin onneksi löytyy. Kotimarkkinoiden kehittäminen on tunnistettu hallitustasolla keskeiseksi fokusalueeksi, ja etenkin luvituksen ja julkisten hankintojen suhteen tehdään töitä. Myös yritysten aloitteesta käynnistetty Sitran ja pääkaupunkiseudun kuntien tukema Smart & Clean -hanke tuo kaivattua konkretiaa.

4. Rahoitusmallit kaipaavat täydennystä
Yksityisen rahoituksen vähyys on yksi ikuisista pullonkauloista Suomen markkinoilla. Aukkoja on yritetty paikata julkisen rahoituksen instrumenteilla ja siinä on osin onnistuttu varsin hyvin. Yritysten kanssa työskennellessä ja keskustellessa on kuitenkin noussut esiin tiettyjä puutteita:

Kohdemarkkinoilla tehtäviin hankkeiden esiselvityksiin annettava rahoitus asettaisi suomalaiset yritykset samalle viivalle keskeisten kilpailijamaiden kuten Tanskan kanssa.

Korkotukiluotto on keskeinen instrumentti kehittyvillä markkinoilla toimiville yrityksille. Sen uudelleen käyttöönotosta ja kehittämisestä on onneksi nyt kuultu hallitukselta myönteinen kanta.

Kansainväliseen projektirahoitukseen löytyy suomalaisilta yksityisiltä rahoittajilta vähänlaisesti kiinnostusta. Valtiontakaus voisi tarjota sopivan insentiivin lieventämällä yksityisten rahoittajien riskejä.

Kotimaassa sekä kuntien että yksityisten tahojen hankintojen rajoitukseen kaivataan monipuolisempia instrumentteja. Esimerkiksi ESCO-malli pienentäisi alkuinvestoinnin kynnystä ja hankinnan taloudellista riskiä energiatehokkuusinvestoinneissa ja muissa kustannustehokkuuteen tähtäävissä investoinneissa. Tässäkin kuitenkin todennäköisesti tarvittaisiin valtiota mukaan takaajaksi.

Global Cleantech Summitissa kuultiin mielenkiintoinen esitys Israelin mallista, jossa oli yhdistetty yrityskiihdyttämö ja varhaisen vaiheen rahasto. Tällaiselle olisi käyttöä Suomessakin, ja pääomaa voisi löytyä esimerkiksi EU:n rakennerahastoista ja suurilta teollisuusyrityksiltä.

Suurten teollisuusyritysten tulisi muutenkin ottaa paljon aktiivisempi rooli innovaatioekosysteemin rahoittajina. Nykyisellään Suomessa innovaatiorahoitus on aivan liiaksi valtion vastuulla, ja se omalta osaltaan laiskistaa innovointia ja uudistumista. Tämä on kuitenkin aihe ihan omalle blogikirjoitukselle.

5. Kehitysyhteistyöhön pitää panostaa
Mediauutisoinnin ja somekeskustelujen perusteella kehitysyhteistyö mielletään Suomessa yleisesti jonkinlaiseksi köyhäinavuksi, jota kritisoidaan sillä perusteella, että onhan meillä kotimaassakin apua tarvitsevia.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä monen muun hyvän asian lisäksi kehitysyhteistyö on myös avannut suomalaisyrityksille ovia maailmanmarkkinoille. Esimerkiksi Vietnamissa on toteutettu onnistuneita vesihuoltohankkeita suomalaisen teknologian turvin. “Suomalainen vesi” on Vietnamissa niin tunnettu käsite, että se on jopa rekisteröity tavaramerkiksi.

Kehittyvissä maissa tarvitaan lukutaitoa, hyttysverkkoja ja perhesuunnittelua, mutta myös puhdasta vettä, maata ja ilmaa. Voimakas kaupungistuminen ja teollistuminen aiheuttavat laajoja negatiivisia ympäristövaikutuksia, joita juuri meidän suomalaisten osaamisella voidaan ehkäistä ja lieventää. Parhaimmillaan voisimme ehkäistä uusien ekokatastrofien toteutumista, parantaa ihmisten elinoloja, luoda paikallisia työpaikkoja ja yritystoimintaa sekä edesauttaa suomalaisten yritysten kansainvälistä kasvua.

On harmillista, että keskustelu kehitysyhteistyöstä on nyt kärjistynyt vastakkainasetteluksi, jossa kehitysyhteistyön puolestapuhujatkin kritisoivat kehitysliiketoimintaan allokoituja lisäpanostuksia. Köyhimmiltä ei pidä viedä leipää suusta, siitä olen samaa mieltä, mutta hyvin kohdennettu kehitysliiketoimintakin voi saada paljon positiivista aikaan.

Kaikkien näiden toimien lisäksi kaipaan nykyhallitukselta paljon nykyistä strategisempaa otetta. Toistaiseksi olemme nähneet paljon pistemäistä rahojen allokointia, osaoptimointia ja viilauksia sinne ja tänne. Säästäminen vain säästämisen vuoksi saa aikaan kurjistumista. Ilman kunnon visiota, strategiaa ja päämäärää saadaan yleensä aikaan päämäärätöntä puuhastelua. Siihen meillä suomalaisilla ei nyt todellakaan ole varaa. Tarvitsemme kasvusuunnan ja sen mukaan suunniteltuja toimia.