Miksi pelkkä hintakilpailukyky ei riitä

Satuin eilen samaan baaripöytään kansanedustaja Juhana Vartiaisen kanssa. Juttelimme lyhyesti kilpailukyvystä. Vartiainen painotti hintakilpailukyvyn merkitystä – vaikka tuote olisi kuinka hyvä, ei sitä osteta, jos hintaa on kolminkertaisesti liikaa.

Vartiainen on tietenkin tässä aivan oikeassa. Näkemys kuitenkin muodostuu ongelmalliseksi, jos se nähdään ainoana tai tärkeimpänä totuutena kilpailukyvystä. Valitettavasti suomalaisessa talouspolitiikassa juuri tällainen ajattelu on vallalla.

Koska eilen baarihumussa ei oikein ollut mahdollisuutta puida aihetta perinpohjaisemmin, avaan nyt tässä hiukan omaa ajatteluani.

Tulokulmani kilpailukykyaiheeseen on erilainen kuin Vartiaisen – hän tarkastelee asiaa kansantaloustieteen, minä puolestaan liiketoimintastrategian näkökulmasta.

Yritysjohtajan näkökulmasta ”markkinat” koostuvat erilaisista toimijoista, joilla on erilaisia motivaation lähteitä. Markkinointiteorian grand old man Philip Kotler määritteli neljä tekijää, jotka pitää huomioida, kun suunnitellaan tuotteita ja palveluja: product, price, place ja promotion, eli neljä P:tä – tuotteen tai palvelun ominaisuudet, hinnoittelu, sijainti ja menekinedistäminen.

Neljästä P:stä kolmas eli place/sijainti on erityisen mielenkiintoinen. Sillä viitataan toisaalta fyysiseen sijaintiin – missä tuote tai palvelu tuotetaan, minkä kanavien kautta sitä myydään. Toisaalta kyse on tuotteen tai palvelun markkinapositiosta eli siitä, miten tuote tai palvelu suhteutuu muihin tarjolla oleviin tuotteisiin tai palveluihin. Olennaisesti on kyse siitä, missä kilpailussa ollaan mukana.

Poikkean nyt tavoistani ja käytän olympialaisten kunniaksi urheiluvertausta: Kun Suomen olympiajoukkueeseen valitaan kilpailijoita, kaikkien valittujen pitää ylittää oman lajinsa karsintaraja. Tällä tavoin varmistetaan, että jokaisella joukkueessa mukana olevalla on edes teoreettinen mahdollisuus menestyä kisoissa. Kisoihin myös lähetetään monen eri lajin edustajia, mikä kasvattaa mitalin saamisen mahdollisuutta.

Suomalainen talous- ja teollisuuspolitiikka sen sijaan toimii kuin lähettäisimme olympialaisiin ainoastaan uimareita ja keihäänheittäjiä – näissä lajeissa kun olemme aiemmin menestyneet. Jos olympiajoukkue valittaisiin talouspolitiikkametodilla, mukaan pääsisi ilman karsintarajaa, kunhan on uimari tai keihäänheittäjä – koska suomalaiset uimarit ja keihäänheittäjät ovat ennenkin menestyneet.

Ongelmanahan tällaisessa joukkuevalinnassa on se, että toisinaan uimarit ja keihäänheittäjät eivät menestykään, ja toisaalta mitaleita voikin tulla ihan yllättävistä lajeista, kuten purjehduksesta, painista tai ammunnasta.

Nimenomaan analyysi siitä, missä kilpailussa kannattaa olla mukana, puuttuu suomalaisesta talous- ja teollisuuspolitiikasta. Ja kuitenkin oikean kisan valitseminen on mitä suurimmassa määrin osa kilpailukykyä.

Meillä pannaan kansantalouden kaikki paukut matalan jalostusarvon hintasensitiivisiä tuotteita valmistavan teollisuuden pönkittämiseen – siitäkin huolimatta, että juuri hintakilpailussa harvemmin on voittajia.

Hintakilpailu on tyypillistä niin sanotuille punaisen meren markkinoille. Nimitys on peräisin W Chan Kimin ja Reenée Mauborgnen klassikkoteoksesta Sinisen meren strategia ja tulee siitä, että kun meressä on liikaa keskenään taistelevia petokaloja, vesi värjäytyy punaiseksi niiden verestä. Kimin ja Mauborgnen teesi on, että yritysten tulee etsiä sinistä merta, eli markkinoita, joilla on mahdollista luoda uudenlainen positio, jolloin ei tarvitse kilpailla hinnalla verissä päin.

Samalla, kun poliittisilla toimilla keskitytään tukemaan epätoivoista hintakilpailua, tullaan samalla pissineeksi monien muiden toimialojen muroihin. Kun esimerkiksi raskaan teollisuuden vaatimuksesta hidastellaan ilmastopäästöjä rajoittavien toimien käyttöönottoa, jotta niistä ei aiheutuisi lyhyen aikavälin kustannuksia, heikennetään samalla lukuisien yritysten mahdollisuuksia kehittää tuotteita ja palveluja, jotka auttavat ilmastopäästöjen vähentämisessä. Paradoksaalista kyllä, tähän jälkimmäiseen joukkoon lukeutuu myös suuri määrä perinteisen raskaan teollisuuden yrityksiä.

Samalla, kun poliittisilla toimilla leikataan palkkoja ja sosiaaliturvaa, jotta valmistavan teollisuuden yritykset voisivat karsia tuotantokustannuksiaan vielä vähän lisää, leikataan kuluttajien ostovoimaa, jolloin heillä on vähemmän rahaa käytettäväksi muuhun kuin välttämättömiin elinkustannuksiin. Tästä kärsivät erityisesti vähittäiskauppa ja palvelualat.

Talous- ja teollisuuspolitiikassa on välttämätöntä alkaa huomioida muutkin kilpailukyvyn osatekijät kuin hinta. On luotava olosuhteet, joissa mahdollisimman monilla aloilla syntyy vetovoimaisia tuotteita ja palveluja, jotta yrityksillämme on mahdollisuus kilpailla muullakin kuin mahdollisimman halvalla hinnalla. Suomi on perinteisesti seissyt puu- ja metallijaloilla, mutta pitkällä aikavälillä puu lahoaa ja rauta ruostuu. Siksi tarvitaan muitakin tukijalkoja.

Vaikka kesä alkaa olla jo loppupuollella, suosittelen talouspolitiikan sekä Etelärannan päättäjille hieman kesälukemista:

Kim ja Mauborgne: Blue Ocean Stragegy, Harvard Business School Press, 2005
Kotler ja Armstrong: Principles of Marketing, Pearson, 2015
Ries ja Trout: Positioning, McGraw Hill, 2001

Äänestäjä kysyy taloudesta

Sain postia äänestäjältä, joka halusi kuulla näkemyksiäni talouteen liittyvistä kysymyksistä. Näin vastasin:

Mikä on työn tuottavuuden rooli kansantaloudessa: Millä keinoilla hallitus pystyy ja miten sen tulisi pyrkiä vaikuttamaan työn tuottavuuteen?

Työn tuottavuudella on kansantaloudelle tärkeä rooli. Jos tuottavuus on merkittävästi verrokkimaita huonompi, se heikentää yritysten kilpailukykyä. Suomessa työn tuottavuus laski finanssikriisin seurauksena, mutta on palannut kasvu-uralle ja on hieman EU:n keskitasoa korkeampi. (Lähde: EK)

Tuottavuus on kuitenkin vain yksi osa kilpailukykyä. Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta kirjoittaa blogissaan mielenkiintoisesti tuottavuudesta ja laadusta ja painottaa innovaatiotoiminnan merkitystä.

Suomessa on ollut tapana kilpailukyvyn parantamisen varjolla tukea teollisuudenaloja, joiden uudistumis- ja innovaatiokyky on heikentynyt. Tukia on erilaisia sähköveron poistosta lähtien. Nytkin kuulee paljon kannanottoja, joissa vaaditaan palkkojen alentamista ja työaikojen pidentämistä kilpailukyvyn nimissä.

Lainkaan väheksymättä palkkatason merkitystä mielestäni tässä keskustelussa unohtuu ydinasia, eli heikentynyt uudistumiskyky. Tukemalla hiipuvia teollisuudenaloja verohelpotuksin ja työehtojen kiristyksin itse asiassa pienennetään markkinoiden luomaa painetta ja samalla yritysten kannustinta uudistua, mikä edelleen heikentää kilpailukykyä.

Hallituksen roolina pitäisi olla positiivisen markkinapaineen luominen. Esimerkiksi tarjoamalla tukia energiatehokkuus- ja päästövähennysinvestointeihin tuettaisiin teollisuusyritysten modernisointia ja samalla luotaisiin markkinoita niille lukuisille kotimaisille yrityksille, jotka tarjoavat teknologiaa ja ratkaisuja näihin tarpeisiin. Radikaali esimerkki tällaisesta poliittisin keinoin luodusta positiivisesta markkinapaineesta on Saksan Energiewende, joka on vaikuttanut merkittävästi aurinko- ja tuulivoimateknologian nopeaan kehitykseen ja hintojen alentumiseen.

Työn tuottavuus on aina myös organisaatiokulttuuri- ja johtamiskysymys. Great Place to Work -instituutti on tutkinut organisaatiokulttuurin merkitystä yritysten taloudelliselle kannattavuudelle ja havainnut, että luottamukseen perustuvan, rohkaisevan organisaatiokulttuurin omaksuneet yritykset menestyvät muita paremmin. Kun yrityksille luodaan positiivista markkinapainetta ja niitä kannustetaan uudistumaan, syntyy myös kannustin kehittää organisaatiota innovaatioita tukevaan suuntaan.

 

Voiko hallitus vaikuttaa julkishallinnon/viranomaisten sisäiseen tehokkuuteen ja prosesseihin? Miten hallitus voi arvioida ja helpottaa rakenteellisista uudistuksista ja esim. (jonain päivänä) tehtävästä sote-uudistuksesta seuraavia julkishallinnon organisaatioiden uudelleen järjestelyjä?

Minusta hallituksen pitää voida vaikuttaa viranomaisten sisäiseen tehokkuuteen ja prosesseihin. Tällainen pyrkimys oli muun muassa Vanhasen hallituksen 2003 käynnistämällä valtion tuottavuusohjelmalla. Valtiontalouden tarkastusviraston väliraportin mukaan ohjelmalla onkin ollut kehitystä vauhdittava vaikutus, mutta henkilöstövähennykset ovat myös heikentäneet palvelukykyä ja haitanneet uudistusten läpivientiä. Lisäksi ohjelman seurauksena ulkoistettujen palvelujen käyttö on kasvanut niin paljon, että sen aiheuttamat kustannukset ovat olleet henkilöstövähennysten tuomia säästöjä suuremmat.

Tuottavuusohjelman kokemuksista onkin syytä ottaa opiksi se, että liian yksipuolinen ja jäykkä perusasetelma (vain puolet luonnollisen poistuman kautta vapautuvista työpaikoista täytetään) yhdistettynä puutteelliseen ohjaukseen tuottaa onnistumisia hyvin satunnaisesti.

Erilaisille hallinnon kehittämishankkeille vaikuttaa olevan tyypillistä juuri liian löyhä ohjaus. Hyvä esimerkki tästä on Alexander Stubbin ulkoministeriaikanaan lanseeraama Team Finland, jonka tarkoituksena oli selkeyttää yritysten kansainvälistymiseen liittyvää julkisten palvelujen tilkkutäkkiä ja parantaa eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja koordinaatiota. Olen itse työskennellyt Team Finlandiin kuuluvassa organisaatiossa johtotehtävissä ja istunut lukemattomissa koordinaatio- ja strategiakokouksissa, ja voin kertoa, että tähän mennessä hanke on tuottanut lähinnä valtavasti lisätyötä kaikille osapuolille. Yritysten näkökulmasta sen sijaan tilanne ei ole selkiytynyt.

Mitä sitten voitaisiin tehdä paremmin? Team Finland -kokemusten pohjalta näen, että julkisen sektorin tehostamishankkeeseen tarvitaan ainakin nämä elementit:

  • Selkeät, mahdollisimman konkreettiset, mitattavat tavoitteet, jotka ovat sovellettavissa eri hallinnonaloille
  • Hanketta varten asetettu taho, jolla on riittävästi valtaa, aikaa ja osaamista ohjata eri hallinnonalojen uudistustyötä, jolle eri hallinnonalat raportoivat, ja jolla ei ole omaa intressiä pelissä
  • Riippumaton selvitys eri hallinnonalojen työtavoista ja tehottomuuden aiheuttajista
  • Yksinkertaiset tulosmittarit

 

Onko perustulo realistinen ja toteutettavissa oleva vaihtoehto nykyjärjestelmälle?

Perustulo on realistinen ja monella tapaa parempi vaihtoehto nykyiselle perusturvalle. Vihreiden eduskunnan tietopalvelulla teettämä perustulomallien mikrosimulaatio osoittaa, että nykyisen perusturvan suuruinen (n. 560 eur/kk) perustulo olisi toteutettavissa kustannusneutraalisti.

Miksi perustulo sitten olisi nykymallia parempi? Tärkein syy on työntekoon liittyvien kannustinloukkujen poistaminen. Vihreiden perustulomallissa palkkatyö kasvattaisi aina toimeentuloa, joten lyhyitäkin työkeikkoja tai osa-aikaisuuksia kannattaisi ottaa vastaan.

Toinen tärkeä syy on tasapuolisuus ja sosiaaliturvan aukkojen paikkaaminen. Nykyisin esimerkiksi yrittäjien työttömyysturvamalli on niin kallis ja monimutkainen, että yrittäjillä ei käytännössä ole työttömyysturvaa. Yhä useampi suomalainen työllistää itsensä erilaisissa pätkissä, joista osa on työsuhteessa, osa yrittäjänä. Perustulo tarjoaisi edes perustason taloudellisen turvan näiden pätkien väliin jääville työttömyysjaksoille.

Perustulo myös karsisi byrokratiaa. Nykyinen sosiaalietuusjärjestelmä koostuu yli sadasta erilaisesta nimikkeestä.

Perustulolle alkaa olla kannattajia myös muissa puolueissa, joten sen toteutumismahdollisuudet vaikuttavat koko ajan paremmilta. Itse toivon, että seuraavalla hallituskaudella päästään aloittamaan perustulokokeilu.