Mitä ilmasto nyt kaipaa?

Tänään Euroopan “hiilipääkaupungissa” Puolan Katowicessa on vietetty YK:n ilmastokokouksen ensimmäistä kokouspäivää.

Kokouksen tärkeimpänä tavoitteena on saada aikaan “sääntökirja” Pariisin sopimuksen toteuttamiselle. Sopimuksessa mukana olevien valtioiden toimia pitää voida seurata ja vertailla yhtenevillä kriteereillä, ja sopimukseen sisältyvä tavoitteiden säännöllinen tiukentaminen pitää oikeasti saada tapahtumaan.

Kansainvälinen ilmastopolitiikka on hirveää jargonpiikkilankaa, jossa vilisevät NDC:t, artiklat, Talanoa-dialogit ja ambitiomekanismit. Ilmaston tilasta huolestuneelle kuitenkin kiinnostavampaa on, mitä pitää saada aikaan kuin säännöt, joilla se tehdään.

Tässä ilmastokokouksen kunniaksi viisi asiaa, jotka ilmastopolitiikassa pitää saada aikaan juuri nyt:

1. Pitkän aikavälin tavoitteet
Paljon puhutaan siitä, että ilmastotoimilla on kiire, ja se on ihan totta. Yhtä totta on kuitenkin se, että tarvitsemme karttaa, joka vie perille asti.

Ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää massiivisia investointeja muun muassa vähäpäästöiseen energiantuotantoon, liikenteeseen, teolliseen tuotantoon ja maataloustuotantoon. Näitä investointeja tehdään jopa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin, ja siksi niitä suunnittelevilla ja rahoittavilla tahoilla täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä, miltä ilmastopolitiikka tulee näyttämään 2030, 2040 ja 2050.

Niin Suomen kuin EU:nkin pitää asettaa tavoitevuosi hiilineutraaliuden saavuttamiselle ja laskea taaksepäin, minkälaiset päästövähennykset on saatava aikaan joka vuosi siihen mennessä. Tältä pohjalta on sitten hyvä arvioida, mitä politiikkatoimia tarvitaan. Nyt ei riitä, että katsotaan vain yhden hallituskauden tai kymmenen vuoden päähän.

2. Päästökauppa kuntoon
EU:n päästökauppaa haukutaan tehottomaksi, eikä syyttä. Sitä ei kuitenkaan aina ymmärretä, mikä tehottomuuden aiheuttaa.

Sinänsä toimintamalli on hyvä: asetetaan päästöille maksimimäärä ja annetaan yritysten päättää, mistä päästöjä on kustannustehokkainta vähentää. Kun päästöoikeuksien määrää vähennetään tasaiseen tahtiin, vähenee myös päästöjen määrä. Näin se on myös EU:ssa mennyt, päästöt ovat oikeasti vähentyneet.

EU:ssa ongelmana on ennen kaikkea päästöoikeuksien liian suuri määrä – katto on liian korkealla ja vähennystahti liian hidas. Päästöoikeuksia pitää poistaa markkinoilta enemmän ja nopeammin kuin tähän mennessä on tehty. On myös hyvä miettiä, saataisiinko päästökaupan laajentamisella aikaan parempia tuloksia kuin nykyisellä kolmen sektorin mallilla.

Päästökaupan tehostamisen ja ongelmien korjaamisen pitäisi nyt olla todella korkealla sekä EU:n että Suomen agendalla. Mehän olemme EU:n puheenjohtajamaa ensi vuoden syksyllä.

3. Kannustimet kuntoon
Suomi ei ole poikkeus murheellisesta globaalista käytännöstä: ilmastonmuutosta kiihdyttävää toimintaa tuetaan kaikkialla maailmassa huomattavasti enemmän kuin päästöjä vähentävää toimintaa.

Meillä tuetaan muun muassa öljylämmitystä, turpeen polttoa ja eläintuotantoa sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Maksamme myös kymmeniä miljoonia euroja vuodessa “päästökauppakompensaatiota” yrityksille, joille on ensin annettu enemmän ilmaisia päästöoikeuksia kuin ne pystyvät käyttämään.

Tällaisessa tukipolitiikassa ei ole järjen hiventä ilmaston, mutta ei myöskään kansantalouden kannalta. Talouden trendit ja rahavirrat kulkevat maailmassa nyt voimakkaasti päästövähennysten suuntaan, ja meidän tulee kaikin tavoin sysiä yrityksiä sinne, missä kysyntä on kasvussa.

Ilmaston kannalta tuhoisien toimintamallien tukemisen on loputtava. Tukivirtoja pitää ohjata teollisuuden ja maatalouden uudistumiseen, tutkimus- ja kehitystoimintaan sekä kehittämään kotimarkkinoita ja vauhdittamaan investointeja muun muassa julkisten hankintojen kautta.

4. Pidetään kaikki veneessä
Ilmastonmuutokseen liittyen puhutaan paljon kasvavista kustannuksista. Huoli on ymmärrettävä – jos vaikkapa ajaa rämällä vuoden 93 Escortilla, voi tuntua absurdilta sellainen puhe, että kohta kaikkien pitäisi ajaa sähköautolla. Jos oma talous on tiukalla, ei taatusti innostu hintojenkorottamispuheista.

On äärimmäisen tärkeää, että ilmastonmuutoksen torjunnassa ei kurjisteta niiden oloja, joilla on jo valmiiksi tiukkaa. Siksikin tarvitaan sitä kohdassa 1. peräänkuuluttamaani pitkän tähtäimen suunnittelua.

On tärkeää ymmärtää, mitkä toimijat pystyvät nopeaan muutokseen ja investointeihin, ja mitkä tarvitsevat enemmän aikaa ja tukea. Firman liisari on helpompi vaihtaa sähköautoon, kun taas edullista kesäautoa havittelevan pitää odotella, että syntyy toimivat käytettyjen autojen markkinat, mikä vie paljon enemmän aikaa.

Suomessa pitääkin laatia tiekartta ilmastoneutraaliuteen asti myös siksi, että vain siten on mahdollista huomioida myös heidät, joiden talous ei kestä äkkinäisiä liikkeitä.

5. Ilmastorahoitus kuntoon
Jos saisin vitosen joka kerta, kun joku sanoo, että ei meidän Suomessa mitään kannata tehdä, kun Intiassa ja Kiinassa ne tupruttavat menemään niin kauheasti, olisin aika paljon varakkaampi.

On ihan totta, että Intian ja Kiinan päästöt ovat tosi isot ja muodostavat isomman osan ongelmaa kuin pienen Suomen. On kuitenkin myös totta, että yhden suomalaisen päästöt ovat moninkertaiset yhden intialaisen päästöihin verrattuna. Ja sekin on totta, että ihan merkittävä osa Aasian kehittyvien talouksien päästöistä syntyy, kun siellä tuotetaan tavaraa Euroopan markkinoille.

Me suomalaiset emme siis voi päästää itseämme kuin koiraa veräjästä. Päinvastoin – meidän pitää sekä vähentää omia päästöjämme että auttaa kehittyviä maita vähentämään omiaan.

Tällä hallituskaudella Suomi on leikannut niin kehitysyhteistyöstä kuin kansainvälisestä ilmastorahoituksestakin. Tällainen peli ei ollenkaan vetele, jos haluamme estää ilmastokatastrofin, pitää maailman väkirikkaimmat alueet elinkelpoisina ja ehkäistä sellaisen pakolaisuusaallon, joka saa vuoden 2015 näyttämään sunnuntaipiknikiltä.

Suomen – ja EU:n – pitää aina muistaa näyttelevänsä globaalissa ilmastopolitiikassa kokoaan suurempaa roolia. Kun pelaamme korttimme oikein, kaikki hyötyvät.

 

Kohtaamisia Marrakeshissa

Neljän päivän ekskursioni YK:n ilmastokokouksessa Marrakeshissa on nyt päättynyt, ja suuntaan kohta lentokentälle ja kotimatkalle. Ensimmäisen ilmastokokoukseni jälkimainingeissa mietin, mitä tapahtumasta jäi käteen – käyntikorttipinon lisäksi.

YK:n ilmastoon liittyvä päätöksentekoprosessi on monimutkainen ja täynnä jargonia. En voi väittää yhden kokouksen jälkeen olevani siitä kovin paljon paremmin perillä kuin aiemminkaan, vaikka aika monta kirjainlyhennettä ja proseduuria tämän viikon aikana opinkin.

Eniten mieleen ovatkin jääneet erilaiset hetket ja kohtaamiset. Ilmastokokouksessa maailman monimuotoisuus konkretisoituu huikealla tavalla – paikalla ovat edustettuina osapuilleen kaikki maailman maat, ja kulttuurien kirjo on melkoinen. Oma työ ja siihen liittyvät näkökulmat asettuvat ihan uudenlaiseen, laajaan kontekstiin.

Oli pyöräilykypärään sonnustautunut norsunluurannikkolainen kaupunkiliikenneaktivisti, joka kulki Pohjoismaiden paviljongissa jakelemassa lentolehtisiä ja pyysi käyntikortin.

Oli mietteliäs YK:n työntekijä, jonka kanssa juttelimme myöhään illalla bussissa pitkän kokouspäivän jälkeen USA:n vaaleista ja EU:n tulevaisuudesta.

Oli suuren amerikkalaisen pankkiiriliikkeen ilmastorahoituksesta vastaava johtaja, jonka kanssa pohdimme, mistä Trump meinaa saada rahoitusta hiiliteollisuuden henkiinherättämishankkeilleen.

Oli ruotsalainen suuren energiayhtiön ilmastoasiantuntija, jonka kanssa vertailimme Suomen ja Ruotsin energiapolitiikan suuntaviivoja.

Oli amerikkalaisen senaattorin ilmastopoliittinen neuvonantaja, joka kehotti loistavan puheensa päätteeksi kaikkia halaamaan toisiaan.

Oli kiinalainen asiantuntija, joka päästökauppaa käsittelevässä paneelikeskustelussa totesi, ettei kannata olla huolissaan USA:n vaalituloksesta, koska Kiina on sitoutunut omiin tavoitteisiinsa ja niiden toteuttamiseen.

Ennen kaikkea oli hyvin voimakas tunne siitä, että me todella kaikkialla maailmassa haluamme tehdä yhdessä työtä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Meitä on paljon ja olemme sitoutuneita. Juuri tällä viikolla se tuli tarpeeseen.

Leuka pystyyn, ilmastotyö jatkuu

Tänä aamuna Marrakeshin ilmastokokouksessa on ollut yksi puheenaihe ylitse muiden: mitäs hittoa nyt, kun USA:n presidentiksi valittiin henkilö, joka pitää ilmastonmuutosta kiinalaisten markkinointitemppuna ja uhoaa herättävänsä henkiin USA:n hiiliteollisuuden.

Tuoreeltaan aamulla oli tarjolla mielenkiintoista analyysia aiheesta, kun kansainvälisen päästökauppayhdistyksen IETA:n toimitusjohtaja Dirk Forrister, kansainälisten asioiden johtaja Jeff Swartz sekä CNN:n kommentaattorinakin tunnettu Alcade & Fay -asianajotoimiston toimitusjohtaja Kevin Fay keskustelivat presidentinvaalien tuloksen vaikutuksista ilmastotyöhön.

Yleinen tunnelma sekä aamun keskustelutilaisuudessa että muutenkin vaikuttaa olevan se, että ovathan tässä ennenkin presidentit ja hallitukset vaihtuneet.

Trumpin liikemiestausta ja kiinnostus hyviin diileihin nähtiin positiivisena mahdollisuutena – kun politiikkatoimia aletaan toden teolla käynnistämään, käy todennäköisesti nopeasti selväksi, ettei esimerkiksi vanhakantaisen hiilibisneksen henkiin herättäminen ole taloudellisessa mielessä lainkaan hyvä idea.

Keskustelijat muistuttivat, että Pariisin sopimuksen tavoitteita ei tulla toteuttamaan julkisella rahalla, ja yksityisen sektorin rahavirrat ovat jo kääntyneet puhtaan energian suuntaan.

Suurin epätietoisuus keskustelijoiden mielestä liittyy USA:n rooliin kansainvälisissä organisaatioissa. Trump on hyvin voimakkaasti ilmaissut halukkuutensa vähentää USA:n rahan ja resurssien käyttöä kansainvälisessä yhteistyössä.

USA:n rooli Pariisin sopimuksen aikaansaamisessa ja nopeassa ratifioinnissa on ollut ratkaiseva, mutta nyt arvellaan, että kapula voi siirtyä muille keskeisille toimijoille, kuten Kanadalle ja EU:lle. Toisaalta muistutettiin, että Kiina ja EU ovat USA:lle keskeisiä kauppakumppaneita, ja molemmat taatusti haluavat takuita ilmastoyhteistyön jatkumisesta.

Sitäkin on täällä telttakylän käytävillä kuultu puhuttavan, että USA:ssa yksittäisillä osavaltioilla on paljon itsenäistä toimivaltaa. Edelläkävijät kuten Kalifornia ja Massachusetts todennäköisesti jatkavat omalla linjallaan. Ja toisaalta jopa öljyosavaltio Texas investoi vauhdilla aurinkoenergiaan.

Kuten totesin edellisessä blogissani, merkittävä osa ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä tehdään kunnissa, yrityksissä ja kodeissa. Uskon ja toivon, että se karavaani jatkaa kulkuaan, myös USA:ssa.

Arvostamani kollega Oras Tynkkynen kiteytti tilanteen hienosti tämänaamuisessa Facebook-postauksessaan: “Jokainen merkittävä edistyaskel ihmiskunnan historiassa on edellyttänyt uuvuttavaa, raastavaa, rankkaa ja ajoittain raakaakin kamppailua. Ja jokaista edistysaskelta kohti on nähty lukuisia vastoinkäymisiä ja askelia taaksepäin.”

Leuka pystyyn, siis. Ilmastotyö jatkukoon. Ei se ole aina helppoa ollut tähänkään asti.

Ilmastonmuutoksen torjunta on tekemistä vaille valmis

Tänään käynnistyi Marrakeshissa YK:n ilmastokokous. Olen itse ensimmäistä kertaa paikan päällä, ja odotan mielenkiinnolla kokouksen antia.

Yhtä historiallista Marrakeshin kokouksesta tuskin tulee kuin viime vuonna Pariisissa. Pariisin sopimus oli monella tapaa käänteentekevä: Se oli ensimmäinen aidosti kattava, kansainvälinen sopimus, jossa 195 maata sopi ilmaston lämpenemisen rajoittamisesta alle kahteen asteeseen. Mukana sopimuksessa ovat kaikki keskeiset saastuttajamaat, ja se kattaa osapuilleen 98 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä.

Fanfaarien ja salamavalojen jälkeen on kuitenkin edessä se varsinainen työ. Sopimuksen myötä ilmastonmuutoksen hillintä on nimittäin vasta tekemistä vaille valmis. Lukuisat maat, kaupungit ja yritykset ovat jo tehneet sitoumuksia toimenpiteistä, joilla Pariisin sopimuksen tavoitteisiin on tarkoitus päästä, mutta sitoumukset eivät vielä likimainkaan riitä.

Nyt kaikkialla maailmassa pohditaan, mitkä ovat toisaalta ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi tehokkaimpia, ja toisaalta riittävän talouskasvun turvaavia keinoja.

Itselleni on viimeksi kuluneen vuoden aikana kirkastunut, miten tärkeä rooli niinsanotuilla ei-valtiollisilla toimijoilla on ilmastotyössä – kunnilla, yrityksillä, järjestöillä ja yksittäisillä kansalaisilla. Suomessakin moni kunta tekee kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa kuin valtio, ja monet suuret yritykset peräänkuuluttavat hallitukselta nopeita, konkreettisia tavoitteita ja toimia tehostamaan ympäristöystävällisten ratkaisujen markkinoiden kehittymistä.

Ilmaston kannalta yhdeksi tärkeimmäksi yksittäiseksi lakiuudistukseksi saattaakin Suomessa osoittautua vuodenvaihteessa voimaan astuva uusi hankintalaki. Sen yhtenä tavoitteena on antaa kunnille nykyistä paremmat eväät hankkia innovatiivisia kotimaisia ympäristöratkaisuja.

Jos laki onnistuu tavoitteessaan, Suomeen syntyy ennennäkemättömät kotimarkkinat puhtaan teknologian ratkaisuille, joiden kysyntä kasvaa kohisten kaikkialla maailmassa. Samalla tuetaan kotimaisen vientiteollisuuden uudistumista ja kilpailukykyä.

Kuntien ohella yksittäisen kansalaisen roolia ja valinnan mahdollisuuksia pitää nostaa entistä enemmän esiin. Sitran teettämän selvityksen mukaan kuluttajien energiavalinnoilla voidaan kattaa kolmannes EU:n Suomelle asettamasta päästövähennystavoitteesta.

Sinä ja minä voimme ihan konkreettisesti ja merkittävästi vaikuttaa ilmastonmuutoksen torjuntaan valitsemalla vähähiilisiä vaihtoehtoja sähköntuotannossa, lämmityksessä, liikkumisessa ja ruokailussa. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä ilmastolupauksen ja laskemalla oman hiilijalanjälkesi.

On kuitenkin paljon poliittisista valinnoista kiinni, miten houkuttavia ympäristöystävälliset vaihtoehdot ovat kunnille, yrityksille ja kuluttajille. Siksi toivon Marokkoon kokoontuneilta kansallisilta neuvottelijoilta hyviä ja kunnianhimoisia päätöksiä.

Seuraa twiittejä Marrakeshin ilmastokokouksesta: @kaisamirjam