On häpeällistä ja haitallista, ettei hallitus uudista yritystukia

Olen tässä pari päivää sulatellut uutista hallituksen asettaman yritystukityöryhmän tuloksettomuudesta sekä tietoja ryhmän työskentelytavoista. Tuloksettomuus ei yllättänyt, toimintatapojen räikeys ehkä sentään jonkin verran.

Miksi tuloksettomuus ei yllättänyt? Koska alusta asti oli selvää, että työryhmä asetettiin vain siksi, että näyttäisi siltä kuin tehtäisiin jotakin. Innokkaiden puheiden jälkeen oli hirveän noloa, ettei hallitus saanut leikkauksia aikaiseksi viime vuonna sen enempää puoliväliriihessä kuin syksyn budjettineuvotteluissakaan.

Sekin oli toki selvää, miksi yritystukien uudistaminen on Sipilän hallitukselle niin vaikeaa. Leikkaukset kun osuisivat Kokoomuksen ja Keskustan keskeisiin sidosryhmiin. Silti jaksoin hämmästyä, miten suuri rooli näille sidosryhmille annettiin parlamentaarisessa työryhmässä.

Siellä ne istuivat neuvottelupöydässä mukana, kaikki suurimpien edunsaajien etujärjestöt.

Hyvään lainvalmisteluun ilman muuta kuuluu intressiryhmien kuuleminen. Voi perustellusti väittää, että Suomessa on saatu yhteiskuntarauha pysymään ja eri tahot noudattamaan lakeja varsin kuuliaisesti pitkälti juuri siksi, että lainvalmistelu on osallistavaa.

On kuitenkin hyvin eri asia kuulla intressitahoja kuin päästää ne päättämään omista eduistaan. Valitettavasti tämä päätöksentekoon mukaan ottaminen näyttää Suomessa yleistyvän. Lobbarit ovat jo useita kertoja olleet mukana hallitusneuvotteluissa hallitustavoitteita sorvaamassa. Nyt etujärjestöt päästettiin parlamentaarisen työryhmän jäseniksi. Onko seuraava askel, että eduskunnan valiokuntiin tulee vakiopaikat MTK:lle ja EK:lle?

Anders Blom teki ansiokkaan työn nostaessaan väitöskirjassaan esille suomalaisen rakenteellisen korruption toimintatapoja. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että Suomessa tarvitaan yhteiskunnallisen sopimisen päivitystä.

Nyt meillä on tilanne, jossa yhteiskunnan vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät kaiken arvovaltansa estääkseen yhteiskunnan ja liike-elämän rakenteita kehittymästä ja pitääkseen aikoinaan aivan erilaisessa tilanteessa myönnetyt etuudet ikuisesti voimassa. Samaan aikaan leikataan yhteiskuntaa uudistavista ja kilpailukyvyn kannalta olennaisista asioista, kuten tutkimuksesta ja koulutuksesta. Leikataan myös yhteiskuntarauhan kannalta olennaisista asioista, kuten sosiaaliturvasta.

Liike-elämän etujärjestöt maalailevat uhkakuvia siitä, kuinka kilpailukyky on mennyttä, jos yritystukia leikataan. Tämä ei kerta kaikkiaan ole uskottavaa, kun tilastoja katsoo. Esimerkiksi yksi suurimmista yksittäisistä tuista, energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautus, valuu suoraan suurten yritysten osinkoihin.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että valtion tehtävä ei ole kannatella kannattamatonta yritystoimintaa – ja vielä vähemmän sen tehtävä on syytää tukia vakavaraisille yhtiöille, joilla ei ole ongelmia saada rahoitusta. Yritysten, jos keiden, tulisi ennen kaikkea pystyä toimimaan markkinoilla terveen kilpailun pelisäännöillä.

Valtion roolina voi olla esimerkiksi auttaa uusia markkinoita alulle, tukea markkinoita uudistavaa tutkimus- ja kehitystyötä, paikata yksityisillä rahoitusmarkkinoilla ilmeneviä aukkoja tai estää haitallisten ulkoisvaikutusten syntymistä. Valtaosa suomalaisista yritystuista ei kuitenkaan noudata näitä periaatteita.

Yritystukien uudistamiselle on suuri tarve. Tuet tulevat kalliiksi ja valtaosa niistä vääristää markkinoita. Se, että hallitus ei ole uudistusta saanut aikaan, on surullista, häpeällistä ja erittäin haitallista Suomen taloudelle ja kilpailukyvylle.