Syrjintä on huono riskinhallintakeino

Yrittäjänä minua sapettaa aina todella syvästi, kun joku perustelee syrjiviä työnantajakäytäntöjään tai vastuutonta toimintaansa yrittäjäriskillä. Riski kuuluu olennaisena osana yritystoimintaan, ja valtaosa yrittäjistä pärjää ihan mainiosti toimimalla lain ja hyvän maun puitteissa.

Eilen sosiaalisessa mediassa laineita nostatti taloushallintoalan yrittäjän provokaatio, kun hän ilmoitti Twitterissä jättäneensä juuri nuoren naisen palkkaamatta äitiyslomariskin vuoksi. Moni kiirehti tuoreeltaan kiittelemään yrittäjää, kun hän “sanoi ääneen sen, minkä jokainen yrittäjä tietää”. Kiitos vain, älkää yleistäkö. Itse en ainakaan yrittäjänä hyväksy moista toimintaa.

Olen toiminut työnantajayrittäjänä ja rekrytoivana esihenkilönä yli vuosikymmenen verran, joten henkilöstöriskit ovat minulle erittäin tuttuja. Juuri siksi en löydä perusteluja sille, että nimenomaan perhevapaisiin liittyvää henkilöstöriskiä korostetaan niin paljon.

Tilannehan on nimittäin sellainen, että ihan kenen tahansa työntekijän – oli hän sitten nuori, vanha, mies, nainen, tai jollain muilla attribuuteilla varustettu – palkkaamiseen sisältyy aina riskejä.

Yksi pahimmista riskeistä liittyy siihen, että työntekijä syystä tai toisesta alisuoriutuu työssään. Suuressa työyhteisössä voi olla mahdollista siirtää työntekijä hänelle paremmin sopiviin tehtäviin, mutta pienessä työpaikassa alisuoriutuva työntekijä voi aiheuttaa laajaa ja pitkäkestoista vahinkoa.

Esimerkiksi huono myyjä tulee työnantajalle takuuvarmasti kalliimmaksi kuin keskimääräinen perhevapaa.

Toinen paljon kustannuksia ja muuta hässäkkää aiheuttava riski on henkilöstön suuri vaihtuvuus. Silti tämä riski on suorastaan sisäänrakennettuna monien yritysten liiketoimintamalliin. Jos toiminta perustuu siihen, että palkataan nuoria ihmisiä matalalla palkalla, vaihtuvuus on takuuvarmasti suurta.

Henkilöstöön liittyviä riskejä, kuten ylipäätään yritystoimintaan liittyviä riskejä, voi ja kannattaa pyrkiä ennakoimaan ja niihin voi ja kannattaa varautua.

Esimerkiksi suuren vaihtuvuuden kanssa voi pärjätä aivan hyvin, kun kehittää rekrytoinnin ja perehdyttämisen käytännöt tehokkaiksi ja kerryttää taloudellista puskuria. Aika lailla sama pätee myös, jos vaihtuvuus johtuu siitä, että henkilöstö pitää paljon perhevapaita. Perhevapaiden kustannuksista ne, jotka jäävät työnantajan maksettavaksi nimittäin liittyvät lähinnä rekrytointi- ja perehdytysasioihin. Äitiysloman alussa maksettavasta palkasta sekä perhevapaiden aikana kertyneistä lomista Kela korvaa merkittävän osan, ja lisäksi työnantaja saa kertakorvauksena 2500 euroa.

Kategorinen nuorten naisten syrjintä teoreettisen “vauvariskin” vuoksi sen sijaan on aivan hörhö riskinhallintakeino. Ensinnäkin se on tietenkin laitonta. Toisekseen syrjintä ei millään tavalla poista henkilöstöriskien mahdollisuutta, ei edes sitä “vauvariskiä”. Kolmanneksi syrjivä työnantaja ottaa itse asiassa paljon merkittävämmän riskin – nimittäin sen, ettei palkkaakaan parhaita mahdollisia työntekijöitä.

On nimittäin niinkin, että vaikka riskejä on järkevää pyrkiä ennakoimaan, rekrytoinnissa pitäisi kuitenkin ennen kaikkea keskittyä potentiaaliin, siihen lisäarvoon, jota palkattava työntekijä voi tuottaa. Ja tämäkin liittyy olennaisesti vauvariskipuheeseen.

Se, että nuoret naiset leimataan yleisesti “vauvariskiksi” ei ole mikään yrittäjäelämän realiteetti tai taloudellinen fakta vaan misogyniaa. “Vauvariskistä” puhuminen kertoo siitä, että nuoria naisia ei ylipäätään pidetä arvokkaina työntekijöinä, riskin arvoisina. Heidän potentiaaliinsa ei uskota. “Vauvariskistä” on tullut salonkikelpoinen tapa ilmaista, että itse asiassa vain tykkää mieluummin palkata miehiä.

Perhevapaita pitää ilman muuta kehittää tasa-arvoisemmiksi. On oikein, että molemmilla vanhemmilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua lastensa hoitamiseen. On olennaista purkaa rakenteita, jotka estävät työelämän tasa-arvon toteutumista. Sekin on tärkeää, että ehkäistään pitkien hoitovapaiden aiheuttamaa köyhyyttä.

Keskustelua perhevapaista ei kuitenkaan koskaan pitäisi käydä nuoria naisia leimaamalla. Jokainen työntekijä on potentiaalinen riski, mutta jokainen työntekijä, myös nuori nainen, on ennen kaikkea mahdollisuus.

 

On häpeällistä ja haitallista, ettei hallitus uudista yritystukia

Olen tässä pari päivää sulatellut uutista hallituksen asettaman yritystukityöryhmän tuloksettomuudesta sekä tietoja ryhmän työskentelytavoista. Tuloksettomuus ei yllättänyt, toimintatapojen räikeys ehkä sentään jonkin verran.

Miksi tuloksettomuus ei yllättänyt? Koska alusta asti oli selvää, että työryhmä asetettiin vain siksi, että näyttäisi siltä kuin tehtäisiin jotakin. Innokkaiden puheiden jälkeen oli hirveän noloa, ettei hallitus saanut leikkauksia aikaiseksi viime vuonna sen enempää puoliväliriihessä kuin syksyn budjettineuvotteluissakaan.

Sekin oli toki selvää, miksi yritystukien uudistaminen on Sipilän hallitukselle niin vaikeaa. Leikkaukset kun osuisivat Kokoomuksen ja Keskustan keskeisiin sidosryhmiin. Silti jaksoin hämmästyä, miten suuri rooli näille sidosryhmille annettiin parlamentaarisessa työryhmässä.

Siellä ne istuivat neuvottelupöydässä mukana, kaikki suurimpien edunsaajien etujärjestöt.

Hyvään lainvalmisteluun ilman muuta kuuluu intressiryhmien kuuleminen. Voi perustellusti väittää, että Suomessa on saatu yhteiskuntarauha pysymään ja eri tahot noudattamaan lakeja varsin kuuliaisesti pitkälti juuri siksi, että lainvalmistelu on osallistavaa.

On kuitenkin hyvin eri asia kuulla intressitahoja kuin päästää ne päättämään omista eduistaan. Valitettavasti tämä päätöksentekoon mukaan ottaminen näyttää Suomessa yleistyvän. Lobbarit ovat jo useita kertoja olleet mukana hallitusneuvotteluissa hallitustavoitteita sorvaamassa. Nyt etujärjestöt päästettiin parlamentaarisen työryhmän jäseniksi. Onko seuraava askel, että eduskunnan valiokuntiin tulee vakiopaikat MTK:lle ja EK:lle?

Anders Blom teki ansiokkaan työn nostaessaan väitöskirjassaan esille suomalaisen rakenteellisen korruption toimintatapoja. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että Suomessa tarvitaan yhteiskunnallisen sopimisen päivitystä.

Nyt meillä on tilanne, jossa yhteiskunnan vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät kaiken arvovaltansa estääkseen yhteiskunnan ja liike-elämän rakenteita kehittymästä ja pitääkseen aikoinaan aivan erilaisessa tilanteessa myönnetyt etuudet ikuisesti voimassa. Samaan aikaan leikataan yhteiskuntaa uudistavista ja kilpailukyvyn kannalta olennaisista asioista, kuten tutkimuksesta ja koulutuksesta. Leikataan myös yhteiskuntarauhan kannalta olennaisista asioista, kuten sosiaaliturvasta.

Liike-elämän etujärjestöt maalailevat uhkakuvia siitä, kuinka kilpailukyky on mennyttä, jos yritystukia leikataan. Tämä ei kerta kaikkiaan ole uskottavaa, kun tilastoja katsoo. Esimerkiksi yksi suurimmista yksittäisistä tuista, energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautus, valuu suoraan suurten yritysten osinkoihin.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että valtion tehtävä ei ole kannatella kannattamatonta yritystoimintaa – ja vielä vähemmän sen tehtävä on syytää tukia vakavaraisille yhtiöille, joilla ei ole ongelmia saada rahoitusta. Yritysten, jos keiden, tulisi ennen kaikkea pystyä toimimaan markkinoilla terveen kilpailun pelisäännöillä.

Valtion roolina voi olla esimerkiksi auttaa uusia markkinoita alulle, tukea markkinoita uudistavaa tutkimus- ja kehitystyötä, paikata yksityisillä rahoitusmarkkinoilla ilmeneviä aukkoja tai estää haitallisten ulkoisvaikutusten syntymistä. Valtaosa suomalaisista yritystuista ei kuitenkaan noudata näitä periaatteita.

Yritystukien uudistamiselle on suuri tarve. Tuet tulevat kalliiksi ja valtaosa niistä vääristää markkinoita. Se, että hallitus ei ole uudistusta saanut aikaan, on surullista, häpeällistä ja erittäin haitallista Suomen taloudelle ja kilpailukyvylle.

Mitä aktiivimallin tilalle?

Hallitus on viime viikkoina saanut ansaitusti ryöpytystä työttömyysturvan aktiivimallin vuoksi. Kritiikin kärkenä on, että työttömiä rangaistaan asioista, joihin he eivät voi itse vaikuttaa, mutta työllistymisen helpottamiseksi malli ei tarjoa oikeastaan mitään.

Työllistymisen helpottaminen ja työttömien aktivointi työelämään ovat sinänsä hyviä tavoitteita. Useimmat työttömätkin olisivat mieluummin töissä kuin työttömänä. Viime päivinä monesti esitetty kysymys kuuluukin: mitä sitten, jos ei aktiivimallia?

Tartun tässä nyt kahteen tunnettuun kannustinloukkuun: keikkatyön päivärahan maksua viivästyttävään vaikutukseen sekä yrittäjänä työllistymiseen liittyviin ongelmiin. Nämä kaksi asiaa korjaamalla autettaisiin monia jos nyt ei ihan vakituiseen, kokopäiväiseen työsuhteeseen, niin ainakin tienaamaan edes osan elannostaan omalla työllä – ja samalla ylläpitämään työhön liittyvää osaamistaan.

Kohtuullisuutta keikkatyön päivärahojen maksuun

Ensin keikkatyö. Tapasin eräässä vaalitilaisuudessa henkilön, joka esittäytyi työttömäksi tohtoriksi. Hän kertoi tehneensä satunnaisia opinnäytetyön arviointeja ja muita keikkahommia, mutta kertoi, ettei hänellä enää ollut tähän varaa.

Miksi? Koska jokainen keikkatyö keskeyttää päivärahan maksamisen. Kuluu usein kuukausia ennen kuin TE-toimisto saa kalkyloitua keikkatyöstä maksetun palkkion vaikutuksen työttömyyspäivärahaan, ja sillä välillä mitään rahaa ei tipu. Pitkittyneen työttömyyden vuoksi henkilöllä ei ollut enää säästöjä, joiden varassa sinnitellä arviointijakson ajan. Siispä hän ei enää voinut ottaa keikkoja vastaan.

Tämä epäkohta olisi suhteellisen helppo korjata. Jo keikkatyötä vastaanottaessaan työntekijällä on yleensä käsitys maksettavan palkkion suuruudesta. Palkkion vaikutus päivärahan maksuun voitaisiin laskea tämän arvion perusteella. Jos palkkio alittaa 300 euron suojaosuuden, ei päivärahan maksulle tarvitse tehdä mitään.

Jälkeenpäin toki pitäisi vielä tarkistaa lopullinen maksetun palkkion määrä – sen voisi tehdä samaan tapaan kuin esitäytetyn veroehdotuksen, verottajallahan joka tapauksessa on tiedot maksetuista palkkioista. Mahdollisten “mätkyjen” suhteen voisi soveltaa samantyyppistä periaatetta kuin verotuksessa: jos palkkio on arviota suurempi, mutta siitä aiheutuvan “mätkyn” määrä vähäinen, se jätettäisiin perimättä.

Selkeämmät kriteerit päätoimiselle yrittäjyydelle

Vaikka työttomyysturvalakiin tehdyt muutokset ovat onneksi ratkaisseet monia yrittäjien työttömyyteen liittyviä epäkohtia, ongelmia on edelleen. Niistä suurin on, että keikkatyötä tekevä saatetaan TE-toimistossa määrittää päätoimiseksi yrittäjäksi, jolloin työttömyyspäivärahan maksu lakkaa kokonaan. Määrittely tehdään melko epämääräisin perustein, ja olennaista on yrittäjänä tehty työmäärä, ei suinkaan ansaittu tulo.

Jos TE-toimisto katsoo, että yrittäjän tai “omaa työtä” tekevän työmäärä on niin suuri, ettei henkilö voi ottaa vastaan kokopäivätyötä, tämä menettää päivärahat. Työttömän oikeusturvan kannalta ongelmallista on, ettei tälle työmäärälle ole mitään selkeää määritelmää, vaan TE-toimiston virkailijat käyttävät tapauskohtaista harkintaa.

Kriteerejä pitäisikin selkiyttää. Yksi tapa hahmottaa, onko henkilö kykenevä vastaanottamaan kokopäiväistä työtä, on voimassa olevat sopimukset. Jos henkilöllä on pitkiä toimeksiantoja, joissa on pitkät irtisanomisajat, on selvää, ettei hän ole välittömästi työmarkkinoiden käytettävissä. Mutta jos työmäärä koostuu pienistä ja lyhyistä toimeksiannoista, niistä on varsin helppoa irtautua, jos sopiva kokopäivätyö osuu kohdalle.

Mitä määritelmää sitten käytetäänkin, sen tulee olla niin selkeä, että kukin voi etukäteen arvioida tekemänsä työn vaikutusta työttömyysturvaan.

Joustoa YEL-järjestelmään

Toinen ongelma on YEL-vakuutus, josta kirjoitin syksyllä pidemmästi. Nykymalli johtaa etenkin satunnaisempaa keikkatyötä tekevien alivakuuttamiseen ja toimii myös kannustinloukkuna keikkatyön tekemiselle – kukapa haluaisi ottaa kallista vakuutusta, jos ei ole mitään varmuutta työkeikkojen jatkuvuudesta.

YEL-vakuutusta pitääkin rakentaa joustavammaksi. Ei voi olla niin, että vakuutusmaksu pitää maksaa, vaikka tuloja ei ole. YEL pitää voida tilittää samaan tapaan kuin vaikkapa keikkaluontoisesti palkatun lapsenvahdin TyEL-maksu – kertaluontoisesti ja todellisen tulon määrään perustuen. Tällainen joustavampi malli helpottaisi monen keikkatyöllistymistä.

 

Toki moni työllistyisi mieluummin vakituiseen, täysipäiväiseen työhön, jolla voi elättää itsensä ihan kokonaan. Valitettavasti kuitenkin yhä useampi on tilanteessa, jossa leipä on haalittava pienistä murusista. Keikkatyöläisen elämä on ennakoimattomuudessaan usein raskasta ja tulotason heilahtelut tekevät oman talouden suunnittelusta hankalaa. Olisi kohtuullista, ettei lainsäädännöllä tehtäisi itsensä työllistämisestä enää ainakaan hankalampaa.

Ja pitäähän toki vielä mainita sekin, että jos meillä olisi toimiva perustulomalli, monet keikkatyön ja työttömyysturvan ongelmat olisivat ainakin nykyistä pienempiä.

Johan on sotemarkkinat

Jos jotain olen politiikassa oppinut niin sen, että kun Kokoomus puhuu markkinaehtoisuudesta, kannattaa kytkeä päälle paksu hölönpölösuodatin. “Markkinaehtoisuus” kun kokoomuskielessä tarkoittaa yleensä etujen kohdistamista suurille yrityksille.

Asiantuntijajargonilla sanottuna Kokoomus väittää olevansa “pro market”, kun tosiasiassa se on “pro business”.

Niin myös soteuudistuksen yhteydessä. Johonkin unohtuivat soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet kaventaa terveys- ja hyvinvointieroja, hillitä kustannuksia, luoda saumattomia hoivaketjuja ja parantaa palvelujen saatavuutta. Sen sijaan Keskusta päätti haluta suuren määrän maakuntia ja Kokoomus keskittyi “valinnanvapauteen”, jota myös sotepalvelujen “markkinallistamiseksi” kutsutaan.

Markkinaehtoisuus sinänsä on monesti varsin kannatettava tavoite. Esimerkiksi energia-alalla olisi oikein tervetullutta, jos saataisiin purettua markkinoita vääristävät massiiviset fossiilisten polttoaineiden tukimekanismit. Silloin voisi puuttua myös niihin monia harmittaviin uusiutuvan energian tukiin.

Markkinat ovat kuitenkin ennen kaikkea hyvä renki ja huono isäntä. On monia tilanteita, joissa julkishallinnon pitää puuttua markkinoiden toimintaan negatiivisten ulkoisvaikutusten ehkäisemiseksi. On myös tilanteita, joissa julkisen vallan on tarpeen auttaa alkuun uusia yhteiskunnan tavoitteita edistäviä markkinoita.

Soteuudistuksessa ei ole kyse tarpeesta luoda uusia markkinoita. Alalla toimii jo suuri joukko etabloituneita, hyvin tuottavia yrityksiä. Toisaalta negatiivisten ulkoisvaikutusten riski on ilmeinen: sosiaalinen ja alueellinen eriarvoistuminen, terveyserojen kasvu, ongelmien kasautuminen tietyille ihmisryhmille.

Hallituksen valinnanvapausmalli ohjaa terveyspalvelujen tuotantoa voimakkaasti yksityiselle puolelle maakunnan kokoon katsomatta. Tässä piilee riski alueellisen eriarvoisuuden kasvamisesta. Suurissa kaupungeissa on houkuttavaa pyörittää palvelubisnestä, koska asiakkaita on paljon, kun taas vähäväkinen ja harvaan asuttu maakunta ei välttämättä vedä yrityksiä samaan tapaan.

Jos harvaan asutut alueet eivät vedä puoleensa yrityksiä, ei synny myöskään kilpailua palveluntarjoajien välille – eikä valinnanvaraa asiakkaille. Juuri tässä tulee esiin hallituksen mallin pro business -henki: kilpailtujen markkinoiden sijaan luodaan tilanne, jossa yksityiset toimijat voivat käytännössä sanella ehtonsa.

Asiantuntijat ovat kritisoineet valinnanvapausmallia myös siitä, että vastuut ovat epäselvät. Syntyy mahdollisuuksia pallotella kalliiksi tulevia asiakkaita palvelutuottajalta toiselle. Kuka lopulta ottaa kopin pitkäaikaissairaasta, vammaisesta tai päihdeongelmaisesta, siihen esitys ei anna selkeää vastausta.

Suuri kysymysmerkki liittyy myös tulouttamiseen. On epäselvää, millä perusteella raha liikkuu julkisesta kukkarosta yksityisille tuottajille. Jos tuloutusmalli perustuu jollakin tapaa tehtyjen toimenpiteiden määrään, se avaa jättimäiset rahahanat yksityisille palveluntuottajille, jotka ovat varsin hyviä keksimään toimenpiteitä. Jos taas tuloutusmalli perustuu enemmänkin potilaiden/asiakkaiden määrään, saatetaan luoda houkutin alihoitaa eniten hoitoa tarvitsevia. Kriteereinä voi käyttää myös tuloksia tai laatua, mutta näiden määritteleminen ei ole yksinkertaista.

Ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista sekä apua ja tukea tarvitsevista huolehtiminen on yhteiskuntamme kovaa ydintä, yksi sen tärkeimmistä tehtävistä. Jos tämän tehtävän hoitaminen voidaan organisoida siten, että soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet toteutuvat ja samalla yritykset saavat bisnestä, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Yhteiskunnallisen hyödyn pitää kuitenkin olla etusijalla.

Hallituksen esitys on saanut tuoreeltaan niin paljon kritiikkiä, että se tuskin selviää kolhuitta lausuntokierrokselta. Vaiheikkaassa jännitysnäytelmässä nähdään epäilemättä vielä monta näytöstä. Sillä aikaa pitkäaikaissairaat, vanhukset, vammaiset, päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, lapsiperheet ja ylipäätään kaikki, paitsi työnantajan maksamia terveyspalveluja nauttivat, ihmettelevät, kuka muistaisi heitä.

On aika tarttua yritystukiin, Orpo

Hallituksen keväinen puoliväliriihi tuotti pettymyksen: yritystukiin ei suurista ennakkopuheista huolimatta kajottu lainkaan. Kuulimme selityksiä siitä, että suorista tuista löytyy vähänlaisesti karsittavaa, ja verotukia on ollut tapana käsitellä syksyisin budjettiriihessä.

Ensimmäinen selitys on sinänsä ihan pätevä. Yritystukien suuri massa todella muodostuu erilaisista verotuista. Nyt sitten nähdään, miten selityksen toisen osan kanssa käy. On syksyn budjettiriihen aika, ja verotusta käydään läpi.

Toistaiseksi hallituspuolueiden suunnalta ei ole pahemmin kommentteja yritystuista tihkunut. Kansanedustaja Juhana Vartiainen otti ansiokkaasti kantaa asiaan, mutta ministerit ovat keskittyneet muihin asioihin.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan yrityksille myönnetään verotukia 2,7 miljardia euroa vuodessa. Viime vuonna valtion budjetti oli reilut 55 miljardia euroa, joten kyse on valtavasta summasta. Verotuet eivät näy budjetissa menopuolella, mutta ne ovat pois tulopuolelta.

VATT on tutkinut yritystukia perusteellisesti, ja lopputulema on selkeä: verotuet vääristävät kilpailua eivätkä tuota tavoiteltuja kansantaloudellisia hyötyjä. Verotuet lihottavat suurten yritysten kassaa ja heikentävät pk-yritysten asemaa markkinoilla.

Hallitukselta onkin jo pitkään ja hyvästä syystä kysytty, miksi meillä on varaa näin avokätiseen, epätasa-arvoiseen ja tehottomaksi todettuun tukijärjestelmään, mutta esimerkiksi koulutuksesta ja akateemisesta tutkimuksesta on pakko tinkiä.

Kansantalouden mittarit näyttävät nyt kasvua. Valtiovarainministeriön ylijohtaja toteaa kolumnissaan, että nyt on hyvä aika tasapainottaa taloutta. Mitäs jos sitä tasapainoa ei tällä kertaa haettaisi päiväkotilapsilta, vanhuksilta ja kehitysmaista, vaan sieltä, missä on kosolti varaa ottaa.

Tutustu Vihreiden yritystukiremonttiin

Lue blogikirjoitukseni verotukien kilpailukykyvaikutuksesta

Lue VATT:in raportti energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautuksesta

Suomi tarvitsee tulevaisuuteen katsovaa elinkeinopolitiikkaa

Puhe Vihreiden puoluekokouksessa 17.6.2017

Rakkaat ystävät,

Suomessa on tällä hallituskaudella puhuttu paljon kilpailukyvystä. Hallituksen puheissa se liittyy työn tuntihintaan, joka on näissä puheissa aina liian korkea. Se liittyy perinteiseen aikaan ja paikkaan sidottuun työhön. Kuukausipalkkaan. Siihen, että leimataan kellokortti.

Minulle tulee näitä puheita kuunnellessa aina sellainen olo, että minä en taida olla edes olemassa tälle hallitukselle. Kun minulla ei ole sitä kellokorttia. Ketään ei kiinnosta, teenkö minä 6 minuuttia enemmän vai vähemmän töitä viikossa, kunhan hoidan sen, minkä lupaan. Tätä se työ on nykyään aika monelle – semmoista, ettei se mahdu oikein mihinkään perinteisiin raameihin.

Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa esiteltiin hanketta, jolla pyritään saamaan kansainvälisten yritysten Pohjoismaiden-pääkonttoreita pääkaupunkiseudulle. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, mikä yrityksiä Suomeen vetää. Se on nimittäin koulutettu työvoima sekä hyvä innovaatioekosysteemi, johon kuuluu sekä akateemisia instituutioita että startup-yrityksiä. Tänne perustetaan tyypillisesti juuri tutkimus-, kehitys- ja suunnittelutoimintoja.

Tiedättekö, mikä on yksi meidän nopeimmin kasvavista vientialoista? ICT-palvelut. Tiesittekö, että ICT-palvelut työllistävät Suomessa nykyään enemmän kuin paperiteollisuus? Entä tiesittekö, että yhdestä palveluvientieurosta jää Suomeen 80–90 senttiä, kun tavaraviennissä vastaava summa on jopa alle 50 senttiä?

Ystävät, on korkea aika päivittää elinkeinopolitiikan pohjaoletukset tälle vuosituhannelle.

Meillä Vihreillä on erityisen hyvät edellytykset ymmärtää työn ja työmarkkinoiden muutosta ja tehdä tulevaisuuteen suuntaavaa elinkeinopolitiikkaa. Me emme kuulu perinteisiin eturyhmiin.

Minusta on tärkeää, että Vihreät tarjoavat tulevaisuuteen suuntaavan vaihtoehdon perinteiselle elinkeino- ja työllisyyspolitiikalle. Me voimme olla se puolue, josta pk-yrittäjät, freelancerit, startup-yrittäjät, pätkätyöläiset, osa-aikayrittäjät ja innovatiiviseen kehitystyöhon panostavat yritykset löytävät puolustajan. Me voimme olla se puolue, joka rakentaa pohjaa tulevaisuuden menestystekijöille sen sijaan, että puolustaa vanhoja rakenteita.

Turha syyttää yrittäjiä, kun YEL-järjestelmä on huono

Työeläkeyhtiö Elon toimitusjohtaja Satu Huber moitti Ylen haastattelussa yrittäjiä eläkekertymänsä laiminlyömisestä. Onkin ihan totta, että todella moni yrittäjä maksaa YEL-maksuja vain pakollisen minimimäärän, mikä tarkoittaa käytännössä minimipäivärahaa sairastuessa tai vanhempainvapaalla ja takuueläkettä sitten eläkevuosina.

On kuitenkin erikoista syytää tilanteesta yrittäjiä, kun oikea kritiikin kohde olisi YEL-järjestelmä monine valuvikoineen ja kummallisuuksineen. Nostan tässä esiin niistä muutaman keskeisimmän.

1. YEL-maksut eivät jousta

Työnantaja voi maksaa TyEL-maksut edellisen kuukauden toteutuneen palkkakertymän mukaan. TyEL-maksut siis joustavat palkkojen mukana. Kiva juttu työnantajalle – ei tarvitse yrittää vuoden alussa arvioida, kuinka paljon vaikkapa kausityöntekijöiden, ekstraajien ja tarvittaessa töihin tulevien palkkasumma mahtaa vuoden aikana olla.

Yrittäjä sen sijaan joutuu arvioimaan koko vuoden työtulonsa etukäteen, eikä vakuutusmaksu jousta mihinkään suuntaan. Toki YEL-maksuun voi hakea muutosta, mutta joustavaksi ja ketteräksi tätä prosessia ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua.

Monen yrittäjän tulot vaihtelevat suurestikin kuukaudesta toiseen, eivätkä tulot ole aina kovin hyvin ennakoitavissa – projektien aloitus saattaa esimerkiksi viivästyä monista syistä, samoin kuin niiden tuloutuminen. Kun YEL-maksu ei jousta, se mitoitetaan tällaisessa tilanteessa arvioidun alimman kuukausitulon mukaan.

Kun kerran järjestelmä eläkemaksujen joustolle on jo olemassa, on todella vaikea ymmärtää, miksi sitä ei sovelleta myös YEL-maksuihin.

2. Sairauspäiväraha on sidottu YEL-työtuloon

Yrittäjät maksavat palkastaan sairauspäivärahamaksua aivan saman verran kuin palkansaajatkin. Yrittäjien sairauspäiväraha ei kuitenkaan määräydy tämän päivärahamaksun mukaan, vaan YEL-työtulon mukaan. Ja kun se YEL-työtulo on usein määritelty alakanttiin, yrittäjä jää sitten sairastuessaan nuolemaan näppejään.

Jälleen kerran on todella vaikeaa ymmärtää, miten näin epätasa-arvoiseen menettelyyn on päädytty.

3. Mikä työttömyyskorvaus?

Erityisesti ihmettelen Huberin haastattelussa sitä, että hän nosti esiin yrittäjien työttömyyspäivärahan. Sekin toki on sidottu YEL-työtuloon, mutta silti yrittäjien kohdalla ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahasta puhuminen tuntuu lähes rienaukselta.

Ensinnäkin harva yrittäjä viitsii olla työttömyyskassan jäsenenä, koska yrittäjien kassamaksut ovat moninkertaiset palkansaajiin verrattuna. Tämä johtuu siitä, että yrittäjien ansiosidonnainen päiväraha rahoitetaan täysimääräisesti kassamaksuilla, kun taas palkansaajien päiväraha rahoitetaan 94,5-prosenttisesti kaikkien palkansaajien maksamista työttömyysvakuutusmaksuista. Miksi näin on, olisipa hauska tietää.

Yrittäjiltä ei peritä palkasta työttömyysvakuutusmaksua, mutta moni varmaan maksaisi sen ilomielin mieluummin kuin massiiviset kassamaksut.

Toinen syy, miksi yrittäjät ovat nihkeitä maksamaan työttömyyskassamaksuja, on se, että käytännössä yrittäjän on todella vaikeaa saada työttömyyspäivärahaa. Työssäoloehto on paljon pidempi kuin palkansaajilla (jälleen kerran, miksi?), ja yritys täytyy lopettaa kokonaan ennen kuin päivärahaa voi saada.

 

Kun eläkejärjestelmä on näin huono ja epätasa-arvoinen, on pikemminkin ihme, että moni yrittäjä kuitenkin viitsii maksaa täysimääräisiä YEL-maksuja. Pikku pyyntö siis Satu Huberille ja muille eläkejohtajille: käyttäkää merkittävää vaikutusvaltaanne mieluummin YEL-järjestelmän valuvikojen korjaamisen lobbaamiseen kuin yrittäjien moittimiseen.