Perhe ja työ – tuo ihana yhdistelmä

Tänään se taas tapahtui, pelätty soitto päiväkodista kesken työpäivän: “Lapsesi ripuloi, hakisitko hänet kotiin.” Eipä siinä sitten muuta kuin päivän palaverien peruminen ja bussiin lasta noutamaan.

Lapsiperheen elämä on jakuvaa tasapainottelua. Niinä päivinä, kun kaikki ovat nukkuneet hyvin, kaikki ovat terveitä, ja asiat hoituvat suunnitellusti, sitä jaksaa aika hyvin. On energiaa vaikka leipoa yhdessä tai mennä leikkipuistoon illalla. Onneksi on niitäkin päiviä.

Eniten stressiä työn ja perheen yhdistäminen aiheuttaa niinä hetkinä, kun perhe tumpsahtaa keskelle työpäivää tai toisin päin. Lapsi sairastuu keskellä viikkoa. (Tai vielä pahempaa – jokainen perheenjäsen sairastuu vuorollaan kolmen viikon aikana.) Työmatka sotkee perheen rutiinit. Kokous alkaa niin aikaisin aamulla, ettei siihen mitenkään ehdi ajoissa, jos meinaa ehtiä viedä lapset hoitoon.

Nykypäivän perheet ovat aika tiukille viritettyjä. Vaikka ei edes olisi kunnianhimoista harrastusaikataulua kuljetusjärjestelyineen, elämä on jatkuvaa säätämistä. On työt, koulut, päivähoidot, leikkitreffit, järjestötoiminta – mitä nyt kenelläkin.

Arjen saaminen sujuvaksi vaatii jatkuvaa neuvottelua ja paljon kompromisseja. Kun tästä korttitalosta nykäisee yhden kortin pois, koko setti pitää rakentaa uudestaan.

Sairaiden lasten hoito on asia, joka koskettaa kaikkia lapsiperheellisiä työssäkäyviä. Harvassa ovat ne onnelliset, joille työnantaja maksaa hoitopalvelun. Muiden pitää yrittää sumplia, sillä mitään pomminvarmasti saatavilla olevaa julkista vaihtoehtoa ei ole, ja monen lapsen isovanhemmat asuvat kaukana tai ovat itsekin vielä töissä.

Hoitopäivät tulevat työnantajille kalliiksi – joko pitää palkata sijainen tai sitten työt jäävät tekemättä tai niiden valmistuminen lykkääntyy. Olisiko yhteiskunnan kannalta kustannustehokkaampaa tukea sairaiden lasten hoitopalveluja siten, että pienilläkin työnantajilla olisi varaa tarjota niitä henkilöstölleen? Hoivayritykset kasvaisivat ja voisivat palkata lisää väkeä, ja muiden yritysten tuottavuus paranisi poissaolojen vähentyessä.

Nykyisessä säästöintoilussa tuskin ainakaan palaamme siihen malliin, joka toimi omassa lapsuudessani: kun lapsi sairastui, kunnan kodinhoitaja tuli apuun.

Sairaiden lasten hoitoon liittyy myös varsinainen lainsäädännön kukkanen: vanhempi ei voi saada palkallista vapaata sairaan lapsen hoitamiseen, jos toinen vanhempi on päivällä kotona – edes siinä tapauksessa, jos tuo toinen vanhempi on vuorotyössä ja paiskinut hommia koko yön. Pahempi homma kaikille perheellisille sairaanhoitajille, rekkakuskeille, poliiseille, tehdastyöntekijöille ja 24 h -markettien myyjille.

Toinen tärkeä kysymys on, miten voisimme politiikan keinoin kannustaa työnantajia perheystävällisiin käytäntöihin. Jo melko vanhassa tutkimuksessa havaittiin, että alle kolmevuotiaiden lasten isät tekevät pisintä työpäivää. Aikaiset ja myöhäiset palaverit, yön yli kestävät strategiatyöpajat, kotona tehtävät ylityöt ja jatkuva reissaaminen eivät nekään ainakaan helpota lapsiperheiden arkea. Tuloksena on stressaantuneita, väsyneitä, tuottavuudeltaan alentuneita työntekijöitä.

Oma lukunsa on myös se, että Suomessa osa-aikatyö on todella harvinaista. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna miehistä vain joka kymmenes ja naisistakin joka viides oli osa-aikaisessa työsuhteessa. Suomessa joko ollaan kokopäivätyössä tai ei ollenkaan. Kuitenkin monelle pienen lapsen vanhemmalle osa-aikatyö voisi tarjota helpotusta arkeen. Ja toisaalta: pienille työnantajille osa-aikatyö on hieman vähemmän riskialtis tapa kasvattaa yrityksen työvoimaa.

Kun olin vielä palkkatyössä, vanha kunnon työaikajousto oli arkeni pelastaja. Kun piti viedä tai hakea lapsia, pystyin tekemään hieman lyhyempää päivää, ja muina aikoina taasen oli mahdollisuus kiriä saldoa takaisin. Johtajana pystyin myös päättämään aikatauluistani sen verran vapaasti, että älyttömiin aikoihin pidettyjä kokouksia osui kohdalle harvoin.

Myös mahdollisuus tehdä etätöitä on perheellisen pelastus. Esimerkiksi sairaan lapsen hoitohärdelliä helpottaa kummasti, jos voi kotona hoitaa rästihommia ja pitää etäpalavereja työnantajan maksamalla läppärillä ja nettiyhteydellä. (Itsekin parhaillaan naputtelen tätä tekstiä tv:n lastenohjelmat taustaäänenä.)

Avainsanana näissä kaikissa on joustavuus. Työelämän joustoista puhutaan usein negatiiviseen sävyyn työntekijän oikeuksia heikentävinä. Mutta myös työnantajien kannattaa joustaa tavoilla, jotka helpottavat työntekijöiden selviytymistä arjessa – oli perhettä tai ei. Kansainvälisissä tutkimuksissakin se on todettu: hyvinvoiva työntekijä on tuottavampi työntekijä.

Mitä mieltä sinä olet?

Mitkä ovat sinun perheesi tapoja selvitä arjen härdellistä?

Miten sinun työpaikallasi tuetaan työntekijöitä erilaisissa elämäntilanteissa?

Mitä asioita mielestäsi pitäisi yhteiskunnan tasolla muuttaa tai parantaa, jotta perheen ja työn yhdistäminen sujuisi joustavammin?

Pian sinäkin olet freelancer

Haastattelin muutama vuosi sitten Asiantuntija epämukavuusalueella -kirjaani varten tulevaisuustutkijoita. Keskustelimme työelämän trendeistä, joista yksi oli se, että yhä useammalla alalla työtä aletaan organisoida kuin elokuvatuotannossa: kutakin projektia varten kootaan tiimi itsenäisistä toimijoista.

Tästä on paljon merkkejä näkyvissä. Moni koulutusyritys ei esimerkiksi työllistä täyspäiväisesti ainuttakaan kouluttajaa, vaan ostaa koulutuskokonaisuuksia alihankkijoilta. ICT-alalla on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut yleistyvänä trendinä käyttää työvoimana ulkoistettuja konsultteja. Media-alalla yhä useampi toimittaja ja kuvaaja ulkoistetaan mediayhtiön palkkalistoilta freelancereiksi. Kampaamoalalla yhä harvempi on enää työsuhteessa.

Itsensä työllistävien määrä on noussut kymmenessä vuodessa 27 prosenttia. Nyt heidän osuutensa kaikista työllisistä on kuusi prosenttia. Yrittäjien joukossa heitä on yli kolmasosa enemmän kuin työnantajayrittäjiä.

Freelancerien käyttö yleistyy, koska se on sekä isoille että pienille yrityksille kätevä tapa pienentää työnantajariskiä. Kun markkinat ovat epävakaat ja työmäärää vaikea ennakoida, joustoa haetaan tällä tavalla.

Ongelmana mallissa on se, että itsensä työllistävät ovat monella tapaa jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Heillä ei ole työsuhteessa olevan tapaan varmuutta tuloista, mutta ei myöskään aitoa mahdollisuutta työttömyysturvaan. He eivät ole työterveyshuollon piirissä. Sairastuessaan heillä on työsuhteessa olevaa pidempi karenssiaika ennen kuin sairauspäiväraha alkaa juosta.

Suomessa sosiaaliturva rakentuu edelleen sille oletukselle, että ihminen on joko työsuhteessa tai sitten voittoa ja kasvua tavoitteleva yrittäjä. Itsensä työllistävät eivät kuulu kumpaankaan ryhmään.

Yhteiskunnan kannalta itsensä työllistävien aseman parantaminen on järkevää ja tärkeää. Työmarkkinoiden joustavuus parantaa kykyä selvitä talouden turbulensseista, joten joustavuudesta pitää tehdä kannattavaa kaikille osapuolille. Itsensä työllistäminen on yhä vaikeammiksi käyvillä työmarkkinoilla usein paras tapa työllistyä, joten siihen kannattaa kannustaa.

Mitä uudistuksia sitten tarvitaan? Kysyin asiaa itsensä työllistäviltä, ja muun muassa tällaisia ehdotuksia sain:

1. Perustulo
Perustulo tarjoaa yksinkertaisen tavan korjata monia itsensä työllistävien sosiaaliturvan ongelmia. Se takaa freelancerin ajoittaisiin työttömyysjaksoihin edes perustason toimeentulon ilman byrokratiaa.

2. Jäsenyys palkansaajien työttömyyskassassa
Yrittäjien työttömyyskassan jäsenmaksut perustuvat YEL-työtuloon ja voivat olla moninkertaiset verrattuna palkansaajakassojen jäsenmaksuihin. Yrittäjäkassan jäseneksi siirtyessä lisäksi työssäoloehto nollautuu, ja yrittäjänä pitää toimia peräti 15 kuukautta yhtäjaksoisesti ennen kuin on oikeutettu ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Palkansaajilla vastaava jakso on 10 kuukautta. Moni yrittäjä jättääkin kokonaan liittymättä kassaan, kun käytännössä ansiosidonnaisen korvauksen saaminen on joka tapauksessa yrittäjälle vaikeaa. Itsensä työllistävillä pitäisikin olla oikeus jatkaa palkansaajakassan jäsenenä ja kerryttää työssäoloehtoa riippumatta siitä, ovatko kulloinkin työsuhteessa vai freelancereina.

3. Joustavuutta YEL-maksuihin
Työnantaja voi nykyään maksaa TyEL-maksut todellisen toteutuneen palkkasumman mukaan. Yrittäjä sen sijaan on maksuineen sidottu ennalta asetettuun työtuloon. Yksinyrittäjällä kuukausittaiset tulot voivat vaihdella huomattavasti, ja YEL-maksuihin pitäisikin saada mahdollisuus vastaavaan joustavuuteen kuin TyEL-maksuissa jo on.

4. Tasa-arvoa sairastamiseen
Sairausajan päivärahan karenssiajan tulee olla sama yrittäjille kuin palkansaajille. Myös yrittäjien pitää päästä Kelan korvaaman työterveyshuollon piiriin. Yhteiskunta ei hyödy mitään siitä, että yrittäjät kitkuttavat sairaana töissä eivätkä hoidata itseään kunnolla.

5. Ennakkoveroista jälkiveroihin
Yritykset maksavat ennakkoveroa verottajan tekemän tuloarvion mukaan. Itsensä työllistävän on käytännössä hyvin vaikea etukäteen arvioida tulevan tilikauden tuottoja, koska työkeikkojen määrää ja laatua ei usein pysty ennustamaan. Tilanne on täysin erilainen kuin palkansaajalla, joka tietää, että kuukausittain tilille tupsahtaa sovitun suuruinen summa. Itsensä työllistävien kohdalla olisikin kohtuullista siirtyä verottamaan jälkikäteen toteutuneen tuloksen perusteella.

6. Alv-raja ylös
Nykyinen 8.000 euron vuosittainen yläraja arvonlisäverottomille tuloille on todella alhainen. Rajan nostamista 10.000 euroon pohdittiin, mutta käytännössä se ei olisi helpottanut kenenkään täysipäiväisesti itsensä työllistävän tilannetta, sillä harva pystyy tulemaan tuolla summalla toimeen. Siirtymistä itsensä työllistäväksi helpottaisi huomattavasti, jos edes jotenkin säällisen elannon voisi tienata arvonlisäverottomasti.

7. Neuvonta ja osaamisen kehittäminen
Itsensä työllistävillä, kuten muillakin yrittäjillä, ongelmia aiheuttaa myös osaamisen ja tiedon puute. Esimerkiksi perustason kirjanpito-opetuksen pitäisi nykypäivänä sisältyä ihan jokaiseen toisen ja korkea-asteen koulutusohjelmaan.

Myös hinnoittelu on strategisen tärkeä taito jokaiselle itsensä työllistävälle. Moni tuskailee verojen ja vakuutusmaksujen kanssa siksi, ettei ole osannut sisällyttää niitä osaksi työnsä hintaa. Itsensä työllistävän pitää osata laskea, minkälaisella hinnalla työtä on kannattavaa myydä. Ammattiyhdistyksille freelancereiden neuvonta ja koulutus voisi olla hyvä uusi markkinarako.

 

Vihreiden työllistämistavoitteella vankka pohja

Kokoomuksen Sanna Vauranoja kritisoi Uudessa Suomessa Vihreiden tavoitetta luoda Suomeen 200.000 uutta työpaikkaa vuoteen 2020 mennessä. Vauranoja muun muassa pelkää kivihiilestä ja turpeesta luopumisen vähentävän työpaikkoja.

“Tuskin se suomalaista niin lämmittää, jos toisella kädellä annetaan 200 000 uutta työpaikkaa (ilmeisesti julkiselle sektorille) ja toisella sitten leikataankin erityisesti yksityiseltä sektorilta 300 000 työpaikkaa pois”, Vauranoja kommentoi.

Nyt hiukan faktoja peliin:
Energian tuotanto työllistää Suomessa rapiat 15 000 henkeä, mukaan lukien kaikki sähköntuotantomuodot, kaasun tuotannon, lämmön ja kylmän tuotannon ja jakelun sekä öljyjalosteiden tuotannon. Jos siis jokaikinen hiili- ja turvevoimalan työntekijä irtisanottaisiin, ei millään saataisi aikaan Vauranojan pelkäämää 300.000 työpaikan menetystä.

Ympäristöliiketoiminta, joka kattaa muun muassa uusiutuvan energian tuotannossa käytettävän teknologian, mutta myös lukuisia muita aloja, on yksi Suomen merkittävimmistä kasvu- ja vientialoista. Vuonna 2012 alan yhteenlaskettu liikevaihto oli suurempi kuin metsäteollisuuden ja kasvu 15 %.

Työ- ja elinkeinoministeriön tavoitteena on 40.000 uutta työpaikkaa suomalaisiin alan yrityksiin vuoteen 2020 mennessä. Siis yrityksiin, ei julkiselle sektorille.

Samansuuntaisia työpaikkojen lisäyksiä ennustaa myös monialainen professorityöryhmä, joka on laatinut raportin energiapolitiikan uudistamisen talous- ja työllisyysvaikutuksista.

Merkittävien suomalaisten teollisuusyritysten johtajatkin uskovat ilmastonmuutoksen torjunnan bisnesmahdollisuuksiin.

Vihreät eivät siis suinkaan ole yksin uskoessaan uusiutuvan energian ja ympäristöteknologian työllistämispotentiaaliin. Pelkästään näihin aloihin panostamalla saavutettaisiin jo viidesosa Vihreiden työllistämistavoitteesta. Lisää tulee, kun kerrannaisvaikutukset näiden alojen yritysten kasvusta ulottuvat myös muille toimialoille.