Att tvinga eller inte?

Min ärade partikamrat Osmo Soininvaara har satt igång diskussionen om svenskundervisning med sin tweet och sen i sin blogg. I hans åsikt borde man sluta med “tvångssvenskan” i Finska skolor.

Jag kan inte påstå att det här är en neutral fråga för mig. Min pappa var svenskspråkig, men tyvärr pratade han inte svenska med mig när jag var liten. (På 1970-talet tillbringade pappor inte så mycket tid med sina barn, och dessutom trodde man, att det skadar barnets utväcklande om man har flera hemmaspråk.) Jag uppväxte helt finskspråkig och lärde mig svenska i skolan liksom de flesta.

För mig är svenska språket en viktig del av Finska kultur och svenskkunskapen tillhör i allmänbildning i Finland.

Jag tror därtill, att allmänna svenskundervisningen är en jämställdhetsfråga, och inte bara på det sättet man i allmänhet talar om. På grund av många studier vet vi, att på en stor del följer barn i sina föräldrars fotsteg när det gäller utbildning.

Om svenska blir en valfri ämne i skolan, ska det inte hända, att bara barn som har akademiska föräldrar som upskattar utbildning ska välja svenska? Och sen utesluter dom andra många arbetsmöjligheter från sig. Det finns många ej-akademiska jobb där man behöver svenska – till exempel i vårdbranschen.

Man är inte mogen att fatta beslut om sin framtid när man är nio, tretton eller sexton år gammal. Det är klart, att föräldrar och kompisar har ett stort inflytande. Ju mera ökar vi valfrihet i skolan, desto mer minskar vi jämställda möjligheter för dem som inte får stöd i sina studier hemifrån.

Soininvaara argumenterar mer praktiskt. Han påstår, att det skulle vara mera nyttigt för folk att studera andra språk än svenska. Jag har aldrig förstått det här argumentet.

Jag har studerat flera språk i mitt liv och mestadels arbetat på ett internationellt sammanhang.

Ryska var mitt första främmande språk. Jag studerade det för sju år, och det var fruktansvärt svårt. Franska studerade jag i gymnasiet och fortsatt som biämne i universitetet. Det var inte lätt heller. Varken ryska eller franska har jag nästan aldrig behövt på jobbet. Jag ångrar inte alls mina språkstudier, men faktan är att jag har fått ytterst lite nytta av dem.

Soininvaara skriver, att det skulle vara lättare får många att hitta jobb, om de studerade kinesiska i stället av svenska. Jag har arbetat med kineser och känner många som arbetar i Kina eller gör affärer med kineser, och få av oss kan mera än ”xie xie”. Språkkunskapen hjälper förstås, men i många situationer klarar man sig alldeles bra med engelska.

Svenska då? Det har jag behövt beständigt. Man glömmer ofta att Sverige är en av Finlands mest viktiga exportländer och Nordiska samarbetet betyder att man råkar också ganska ofta med norska och danska språk.

Jag vill inte alls säga, att språkutbildning är totalt onödigt. Tvärtom tycker jag, att språkstudier utvidgar våra förståelse av andra länder och kulturer och är därför mycket viktiga. Men från ett helt praktiskt synpunkt är det nästan omöjligt att spå, vilka språk ett barn ska behöva, när hen blir vuxen.

Vi använder mycket resurser att lära barn språk som de kanske kan bara använda några gånger på semesterresa i hela sitt liv. Jag tycker att det är helt okej, men samtidigt är det mycket konstigt, att man pratar så mycket om hur onyttigt särskilt svenska språket är. Vi lever ju i ett land, som har en svenskspråkig minoritet och ett svenskspråkigt grannland.

Det är förstås helt klart, att diskussionen om svenska språket handlar lite om språket och mycket mera om fördomar. Jag tycker att det är viktigt, att min egen parti ska fortfarande stå för jämställdhet och mot fördomsbaserad politik.

 

Terveisiä palkkakuopasta

Tänään vietetään naisten palkkapäivää. Se määräytyy Tilastokeskuksen toisen vuosineljänneksen ansiotasoindeksin perusteella. Vuosipalkaksi muutettuna se merkitsee sitä, että naisten palkat on nyt maksettu ja loppuvuoden he työskentelevät ”palkatta”.

STTK:n aamulla julkaiseman selvityksen mukaan naisten ja miesten palkkaero on lähtenyt jälleen kasvuun: viime vuonna naisten palkka oli 83,4 prosenttia miesten palkasta, nyt osuus on 83,3 prosenttia.

Joku voi tietysti todeta, että väliäkö nyt yhdellä prosentin kymmenyksellä. Nykytilannetta sekä erinäisiä hallituksen politiikkatoimia tarkastellessa kuitenkin nousee esiin monia huolenaiheita.

Naisten ja miesten palkkaeroihin vaikuttaa pari erityisen voimakasta syytä: poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat sekä perhevapaiden epätasainen jakautuminen äitien ja isien välillä.

Ensinnäkin ne työmarkkinat: EK:n selvityksen mukaan vain viidessä EU-maassa on vielä voimakkaampi työelämän sukupuolijakauma kuin Suomessa. Miehistä valtaosa (82 %) työskentelee yksityisellä sektorilla, kun taas julkinen sektori on naisten kansoittama. Toimialat ovat voimakkaasti jakautuneet “miesten aloihin” ja “naisten aloihin”.

Alojen lisäksi jakautuneita ovat myös työtehtävät. Jopa naisenemmistöisillä aloilla johtotehtävissä on usein miehiä, kun taas “miesten aloilla” naiset hoitavat konttorihommat. Johtotehtävissä naisten vastuulla ovat useimmiten niin sanotut tukifunktiot, kuten viestintä ja henkilöstöhallinto. Miehillä puolestaan on liiketoimintavastuu.

Työmarkkinoiden voimakas jakautuminen on saanut aikaan sen, että myös palkkatasot “miesten” ja “naisten” aloilla ovat voimakkaasti eriytyneet – miesten työtä arvotetaan korkeammalle, ja pitkälti koulutustasosta riippumatta. Korkeakoulutettu lastentarhanopettaja tienaa murto-osan ammattikoulun käyneen rakennusmiehen palkasta.

Toisekseen se lastenhoito: THL:n tilastojen mukaan vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isyysvapaan lisäksi pidettävää vanhempainvapaata käyttää vain 1–3 prosenttia isistä. Kotihoidon tuella lapsia hoitaa myöskin lähes aina äiti.

Perhevapaat ovat vaikea keskustelunaihe, koska yleensä jäädään väittelemään “lapsen edusta”, eli siitä, kenen ja miten lapsia kuuluisi hoitaa. Epätasaisella jakautumisella on kuitenkin kiistatta negatiivinen vaikutus naisten ansiokehitykseen. Lisääntymisikäiset naiset jäävät miehiä herkemmin pätkätyökierteeseen, koska heitä pidetään “vauvariskinä”. Pitkät kotonaolojaksot myös hidastavat äitien palkkakehitystä ja pienentävät eläkkeitä.

Tässä tilanteessa Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvo on Suomessa toteutunut, näyttää sekä irvokkaalta että huolestuttavalta.

Kun tarkastelee hallituksen toimia ja kannanottoja, huoli sen kuin kasvaa. Samaan aikaan, kun “miesten aloille” teollisuuteen jaetaan miljardiluokan verohelpotuksia, “naisten aloilta” koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta nipistetään jo ennestäänkin niukoista resursseista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen heikentää yhdellä kertaa naisten työllistymismahdollisuuksia ja naisenemmistöisen alan työnäkymiä ja -olosuhteita. Perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ei puhuta hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa halaistua sanaa, ei myöskään nuorten naisten pätkätyökierteestä.

Kuin kirsikkana kakussa ulkoministerimme pilkkaa opetushallituksen pyrkimyksiä edistää tasa-arvokasvatusta kouluissa.

Kirjoitin viime vuonna blogissani, että Suomi on rakenteiltaan yksipuolinen äijätalous, jossa kansantalouden kasvu on liiaksi muutaman suhdanneherkän teollisuudenalan varassa. Ja siinäpä se villakoidan ydin: sukupuolten epätasa-arvo pienentää loppujen lopuksi meidän kaikkien kakkua. Ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa haaskata kenenkään osaamispotentiaalia. Tämä olisi hyvä sisäistää siellä Impivaarassakin.

Kilpailukykysumutus

Helsingin Sanomat uutisoi tänään kyselystä, jossa suomalaisilta oli kysytty valmiutta työehtojen huononnuksiin. Jutun otsikon mukaan enemmistö suomalaisista olisi valmiita luopumaan vuodeksi palkankorotuksista, jos se auttaisi luomaan lisää työpaikkoja.

Kyselyn taustalla on työmarkkinajärjestöjen niinsanottu kilpailukykysopimus (Mihin muuten katosi aiempi nimi yhteiskuntasopimus?), jossa sovittiin keinoista, joilla suomalaista vientiteollisuutta avitetaan vauhtiin.

Hesarin juttu ja kyselyn kysymyksenasettelu jatkavat samalla retorisella linjalla, jota on toisteltu eri tahojen toimesta koko viime syksy ja tämä kevät: teollisuuden kilpailukykyä pitää parantaa, jotta saadaan lisää työpaikkoja. Mutta ovatko keinot ja ääneen lausutut tavoitteet linjassa keskenään?

Kun kilpailukykysopimuksen keskeisiä ehtoja katsoo, näyttää varsin selvältä, ettei sopimuksen päätavoite suinkaan ole työpaikkojen lisääminen. Kun työaikaa pidennetään ja työnantajien kustannuksia vähennetään, lopputulos on se, että työnantajat voivat teettää samalla työntekijämäärällä enemmän töitä halvemmalla.

Työpaikkojen lisääntymisen ehdoton edellytys on kysynnän lisääntyminen – hyväntahtoisinkaan työnantaja ei palkkaa lisää tekijöitä, jos tuotteille ja palveluille ei ole ostajia. Palkansaajien ostovoiman heikentämisellä puolestaan on juuri päinvastainen vaikutus, samoin työajan lisäämisellä.

Kun ihmiset tekevät pidempää työpäivää ja käteen jää vähemmän rahaa, se heikentää ennen kaikkea kotimaisten palvelujen kysyntää. Ketkäs Suomessa olivatkaan niitä suurimpia työnantajia? Teollisuusko? No ei, vaan palvelualat.

Vuonna 2013 teollisuuden palveluksessa oli 15 % suomalaisista palkansaajista, kun taas palvelualoilla työskenteli osapuilleen 23 % (luku ei sisällä sosiaali- ja terveyspalveluja). Teollisuuden työpaikat ovat huvenneet tasaisesti – vuodesta 2007 vuoteen 2014 ne ovat vähentyneet lähes neljänneksellä (23 %). Samalla aikavälillä myös palvelualojen työpaikat ovat vähentyneet, mutta vain vajaat kolme prosenttia. (Lähde: Tilastokeskus)

Nyt pitäisi enää ymmärtää, mistä menneisyyden hiilikuopasta kumpuaa tämä ajattelu, että vientiteollisuudella on yksin työllistämisen avaimet kourassaan.

Ymmärrän vientiteollisuuden hankalan tilanteen ja sympatiseeraan sitä ihan täysillä. Maailmanmarkkinat ovat epävakaat, kilpailu raakaa ja pahimmat kilpailijat pelaavat ihan eri säännöillä. Sitä en kuitenkaan mitenkään päin ymmärrä, millä tavalla tätä tilannetta helpottaa, jos suomalainen lastentarhanopettaja luopuu lomarahoistaan.

Suomessa on lähes 250 000 työtöntä, ja avoimia työpaikkoja on huomattavasti vähemmän. Se on vakava ongelma, joka pitää ratkaista. Aivan varmasti työnantajien taakan helpottaminen auttaa omalta osaltaan – ainakin poistamaan esteitä niissä tilanteissa, joissa työtä kyllä olisi tehtäväksi, mutta työllistäminen ei tällä hetkellä syystä tai toisesta kannata.

Mutta silti ennen kaikkea työnantajat tarvitsevat kysyntää tuotteilleen ja palveluilleen. Ja juuri kotimarkkinoiden kysyntää “kilpailukykysopimus” on nyt heikentämässä. Mitä vähemmän rahaa suomalaisilla on käytettävissään, sitä heikommin menee kaupoilla, ravintoloilla, hotelleilla, laskettelukeskuksilla, kampaamoilla, kuntosaleilla – sekä myös näille tavaroita ja raaka-aineita toimittavilla teollisuusyrityksillä, kuljetusyrityksillä ja maanviljelijöillä. Ja sitä vähemmän arvonlisäverotuloja kilahtaa valtion kassan.

Suomi ei enää “seiso puujaloilla”, eikä nykypäivän ongelmia voi korjata menneisyyden ratkaisuilla.

Vientiteollisuus tarvitsee apua, se on selvä. Mutta vientiteollisuus on vain yksi osa Suomen taloutta. Yksi koko sopii kaikille -ajattelu ei toimi tässä tilanteessa. “Kilpailukyvyn” nimissä ei saa rapauttaa sitä osaa taloudestamme, joka on paljon suurempi ja paljon enemmän työllistävä. Kotimaisen kysynnän elvyttämisen pitäisi olla juuri nyt prioriteettilistan kärkisijoilla.

Matalapalkkatuki on eri asia kuin perustulo

Kokoomuksen Arto Satonen tuli tänään Aamulehdessä ulos Kokoomuksen “perustulomallin” kanssa.

“Jos ihminen saisi yhdestä tai useammasta osa-aikaisesta työstä palkkaa kuukaudessa 1 200–1 300 euroa, valtio maksaisi palkan päälle negatiivista tuloveroa esimerkiksi parisataa euroa. Tuki olisi suurempi, jos henkilöllä on lapsia”, Satonen kuvailee.

“Negatiivinen tulovero on perustulomalleista se, jonka saamiseen sisältyy vastikkeellisuuden ajatus. Pitää ensin olla verokirjalla tehtävää työtä, vaikka tilapäisiä töitä sieltä täältä, ennen kuin voi saada perustuloa”, Satonen jatkaa.

Jännä ehdotus, jolla on hyvin vähän tekemistä perustulon kanssa.

Perustulon koko ajatus pohjautuu siihen, että tulo on vastikkeetonta ja kaikki ovat siihen oikeutettuja. Myös negatiivisen tuloveron malli toimii näin: tietyn tulorajan alle jääville maksetaan tukea, jonka määrä pienenee sitä mukaa kuin tulot suurenevat. Toisin kuin Satonen kuvailee, myöskään negatiivinen tulovero ei edellytä saajaltaan muita verotettavia tuloja.

Hyvä kuvaus negatiivisesta tuloverosta löytyy Osmo Soininvaaran blogista.

Kokoomuksen ajaman mallin todellinen kohde löytyy sekin Aamulehden jutusta: kun pienipalkkaisille maksetaan “perustuloa”, työnantajat voivat vastaavasti alentaa palkkoja. Kyse on siis ennen kaikkea matalapalkka-aloille suunnatusta yritystuesta, jota koetetaan myydä trendikkäästi perustulon kääreeseen paketoituna.

Todellisen perustulon keskeinen etu on, että se vähentää kannustinloukkuja ja tekee työnteosta kannattavaa. Nykyisessä sosiaaliturvajärjestelmässähän on kosolti tilanteita, joissa matalapalkkaisen tai osa-aikaisen työn vastaanottaminen käytännössä joko pienentää tuloja tai ei ainakaan nosta niitä lainkaan verrattuna työttömänä olemiseen.

Nykymalli ei myöskään kannusta oman työpaikan luomiseen itsensä työllistämällä, etenkään työttömyysturvalain uudistuksen jälkeen, kun satunnaista keikkatyötä tekevä saattaa yhtäkkiä havaita olevansakin TE-toimiston mielestä päätoiminen yrittäjä. Olen tavannut monia työttömiä, jotka mielellään kokeilisivat yrittäjyyttä, kunhan vain yritystoiminnan alkuvaiheessa olisi jokin tae toimeentulosta. Moni voisi myös tehdä enemmän keikkatyötä, jos vain silloin, kun keikkoja ei ole tai niitä on vähän, olisi jokin tae toimeentulosta. Perustulo olisi juuri tällainen tae.

Kokoomuksen “perustulo” ei kuitenkaan vastaa yrittäjyysongelmaan eikä keikkatyöongelmaan, koska se edellyttää kokoaikaista palkkatulon saamista. Se ei auta myöskään pätkätyöläisiä tai nollatuntisopimuksella työskenteleviä.

Satosen esittelemä “perustulomalli” on luotu menneeseen maailmaan, jossa kaikki työllistyvät työsuhteiseen palkkatyöhön. Kuitenkin Suomen nopeimmin kasvava työllisten ryhmä on juuri itsensä työllistäjät. Ryhmä voisi kasvaa nopeamminkin, jos kasvulle luotaisiin edellytykset esimerkiksi aidon perustulon avulla.

Aito perustulo kannustaa työntekoon ja yrittäjyyteen. Hyvää ajatusta ei pidä vesittää nimittämällä piilotettua yritystukea perustuloksi.

P.s. Vihreiden perustulomalliin voit tutustua täällä, ja täältä löydät Vihreiden kannanoton hallituksen perustulokokeilusta.

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 13.2.2016

Ystävät,

Ensi viikolla tulee eduskunnan käsittelyyn kansalaisaloite nollatuntisopimusten kieltämisestä. Aloitteen tavoitteena on kieltää työsopimukset, joissa ei ole määritelty työntekijälle viikoittaista työtuntimäärää.

Asiasta käytävässä keskustelussa ovat vastakkain Olli Opiskelija, joka ei pysty arvioimaan, mihin tulot riittävät, ja joutuu lintsaamaan luennoilta, koska tarjotuista työtunneista ei uskalla kieltäytyä, ja Päivi Pienyrittäjä, joka tarvitsee silloin tällöin satunnaisesti apua toimistolla, eikä uskalla palkata ketään vakituisemmin.

Vaikean tästä keskustelusta tekee se, että sekä Ollin että Päivin näkökulma on tärkeä ja oikea.

On täysin perusteltua vaatia, ettei kenenkään pidä joutua elämään jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. On perusteltua vaatia, ettei nollatuntisopimuksia saa käyttää irtisanomis-, koeaika- ja lomautuslainsäädännön kiertämiseen. On perusteltua vaatia, ettei ketään saa roikottaa löysässä hirressä ilman työvuoroja ja vailla mahdollisuutta työttömysturvaan.

Toisaalta on myös täysin perusteltua vaatia, että työnantajilla täytyy olla mahdollisuus joustavuuteen. On monia aloja, joilla työvoiman tarve vaihtelee. On paljon pieniä työnantajia, joilla ei ole mahdollisuutta palkata työntekijöitä kiinteällä viikkotuntimäärällä. On myös monia työntekijöitä, joille tämä väljä ja joustava malli sopii hyvin.

Vihreiden suuri etu tässä keskustelussa on, että emme kuulu vanhoihin työntekijöiden ja työnantajien etupiireihin. Meillä on mahdollisuus tarkastella työelämää juuri niin monimuotoisena kuin se on, pitää niin Ollin kuin Päivinkin puolia.

Nollatuntisopimuksiin liittyy aitoja ja vakavia ongelmia. Moni näistä pätee kuitenkin yhtä lailla kaikkiin osa-aikaisiin työsopimuksiin. Osa ongelmista puolestaan liittyy siihen, että kaikki työnantajat eivät valitettavasti noudata nykyisiäkään lakeja ja työehtosopimuksia.

Tärkeintä on tasata tilannetta työntekijöiden- ja työnantajien välillä: jos työnantaja ei sitoudu tiettyyn minimityömäärään, ei työntekijääkään voi vaatia sitoutumaan yhteen työnantajaan. Myös työttömyysturvaan liittyvät ongelmat pitää ja voi ratkaista.

Ei kuitenkaan heitetä lasta pesuveden mukana ja kielletä kokonaan tätä työllistämisen muotoa, josta moni myös hyötyy. Nykypäivän työelämässä tarvitaan lisää joustavuutta, ei lisää jäykkyyttä – mutta joustoja ei saa repiä kenenkään selkänahasta. Pidetään sekä Ollista että Päivistä huolta, sillä molempia tarvitaan.

 

Miksi uusia työn muotoja estetään?

Tekniikka & Talous uutisoi joulunpyhinä: “Byrokraatti-Suomi tyrmää kahdeksan maailman kymmenestä arvokkaimmasta startupista”. Jutun listaus on ehkä hiukan kaukaa haettu – esimerkiksi avaruusmatkailusta tuskin olisi ihan ensimmäisenä kansantaloutemme pelastajaksi, oli byrokratiaa tai ei – mutta peruspointti on hyvä ja tärkeä.

Jutussakin mainittu Uber on Suomessa otettu vastaan syrjäseutujen taksipalvelujen tuhoajana. Kas, kun taksimonopolin purkaminen tarkoittaisi virallisen epistolan mukaan sitä, ettei kukaan enää haluaisi tarjota taksipalveluja Karigasniemellä tai Tuupovaaran Öllölässä. Puhumattakaan nyt sitten laadusta – kuka sitä sitten valvoisi – ja turvallisuudesta – kyllä ovat epäilyttäviä ne Uber-kuskit. Verojakaan eivät maksa, eivätkä sotumaksuja.

Airbnb puolestaan tuhoaa hotellialan. Eivätkä ne Airbnb-asuntojen tarjoajat varmasti maksa veroja nekään.

Kun virallinen Suomi pohtii erilaisia ohjelmia ja rahoituskanavia, joiden tarkoituksena on edistää yrittäjyyttä, jotenkin keskustelusta useimmiten unohtuu yksi tuikitärkeä seikka: meillä on varsin vaikeaa kehittää uudenlaisia ansainta- ja työllistämismalleja. Kuten T&T:n jutussakin todettiin, Suomi on hankala paikka kokeiluille.

Airbnbtä ja Uberia voisi – ja kannattaisi – tarkastella myös siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat ihmisille uudenlaisia mahdollisuuksia a) ansaita rahaa ja b) käyttää tehokkaammin omistamiaan resursseja. Ei ole kansantalouden kannalta järkevää pitää autoja seisomassa 90 prosenttia ajasta tai asuntoja tyhjillään.

Järkevää ei ole sekään, että toimettomat nuoret jannut ajavat korttelirallia, kun voisivat sen sijaan kyyditä ihmisiä maksua vastaan. Muunlaista kesä- tai iltatyömahdollisuutta monelle heistä ei näinä aikoina edes löydy – etenkään pikkupaikkakunnilla.

Meidän on kerta kaikkiaan pystyttävä päästämään irti ajatuksesta, että kokopäiväinen, vakituinen työsuhde on ainoa oikea tapa ansaita elantonsa. On avattava silmät sille tosiasialle, että maailmassa on vaikka kuinka paljon vaihtoehtoisia tapoja ansaita, ja toimivassa yhteiskunnassa niille luodaan tasaveroiset edellytykset.

Sen sijaan, että kauhistellaan Uber-kuskien ja Airbnb-isäntien verottomia ansioita, pitäisi kiireen vilkkaa miettiä tapoja, joilla nämä tienestit saadaan mahdollisimman helposti ja kätevästi osaksi virallista taloutta. Kun yksi tarjoaa ja toinen ostaa tai vuokraa tiloja, tavaroita tai palveluja mobiilisovelluksessa, ei pitäisi olla mitään ydinfysiikkaa tarjota näille osapuolille helppoa tapaa hoitaa viralliset maksut.

On paljon yrityksiä, joilla olisi tarvetta teettää jonkin verran töitä, ja on paljon ihmisiä, joilla olisi halua tehdä jonkin verran töitä – esimerkiksi opintojen ohella, vajaakuntoisena tai vauvanhoidon lomassa. Nykyisellään nämä tarpeet valitettavan harvoin kohtaavat.

Barack Obama palkkasi startup-maailman huipputekijöitä panemaan USA:n julkishallinnon IT-infraa kuntoon. Kenties Sipilän kannattaisi ottaa startupyrittäjiä ja mobiilipalvelujen käyttäjiä konsultoimaan, mitä nykypäivän työn maailma tarvitsee toimiakseen.

Työn tulevaisuus?

HSTV:ssä keskusteltiin eilen illalla työn tulevaisuudesta. Erityisesti puheena oli keikkataloudeksi ja alustakapitalismiksi nimitetty ilmiö, jossa yritys toimii markkinapaikkana työlle sen sijaan, että toimisi työnantajana.

Keskustelussa oli monta jännittävää piirrettä. Ensinnäkin tietysti se, ettei mukana keskustelemassa ollut ainuttakaan keikkatyön tekijää tai teettäjää. Asiasta filosofoivat tutkijat, filosofi sekä ay-juristi. Vähän kuin maahanmuuttajaillassa olisi pelkästään Suomessa syntyneitä, tai tasa-arvoisesta avioliittolaista keskustelisivat pelkät heterot.

Jännittävää oli myös se, että aiheesta puhuttiin kuin olisi jollakin tapaa uusi ilmiö, että perinteisen palkkatyön tekijät korvataan freelancereilla. Eivät Airbnb, Uber tai Wolt tätä toimintamallia suinkaan ole keksineet. HSTV:n omistajalle Sanoma-yhtiölle on toki edullista, että huomiota viedään mahdollisimman paljon poispäin siitä tosiasiasta, että juuri kyseisen yhtiön kaltaiset toimijat ovat tehneet freekkujen kyykyttämisestä suoranaisen taiteenlajin jo ennen kuin nykystartupien perustajat olivat vaippaiässä.

Kolmas jännittävä piirre keskustelussa oli, että keikkatyötä käsiteltiin marginaali-ilmiönä. Mukana ollut SAK:n lakimies todella totesi sanantarkasti näin: “Silpputyö on marginaalista”. Melkoinen väite, kun Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna yli 25 % palkansaajista oli jatkuvassa osa-aikatyössä tai määräaikaisessa työsuhteessa, ja yksinyrittäjiä oli seitsemän prosenttia työllisistä.

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa 34 % ja osuus työllisistä noussut samassa ajassa 1,6 prosenttiyksiköllä.

Neljäs keskustelun erikoisuus oli, että työstä puhuttiin pääosin siitä näkökulmasta, että vakituinen työsuhde ja 40 viikkotuntia ovat jonkinlainen ideaali, johon kaikkien tulee pyrkiä. On toki ymmärrettävää, että SAK:n edustaja näkee asian tällä tavalla, koska se edustaa toimialoja, joilla työtunteja lasketaan – ja joilla työtuntien hintaa pyritään aktiivisesti työnantajaosapuolen toimesta laskemaan.

Tämä ei kuitenkaan ole suomalaisen työelämän koko kuva. Karkeasti ottaen puolet työllisistä työskentelee tehtävissä – muun muassa johtajina, asiantuntijoina, maanviljelijöinä – joissa teollisuuden tarpeisiin kehitetty kahdeksan tunnin työpäivä on aikansa elänyt keino sekä työn rytmittämiseen että sen tuottavuuden mittaamiseen.

Perustulokin mainittiin. Saman tien, kun pari keskustelijaa oli todennut sen olevan ihan hyvä juttu sikäli, jos se tekee kaiken työn vastaanottamisesta kannattavaa, ay-juristi murahti, että kyllä työstä maksetun palkan pitää riittää elämiseen. Ja siinä onnistuttiinkin taitavasti sekoittamaan kaksi täysin eri keskustelunaihetta.

Yksi asia on se, että jos ihminen työskentelee kokopäivätyössä, siitä maksettavan palkan pitää ilman muuta riittää elämiseen. Kokonaan toinen asia on se, että kokopäiväistä palkkatyötä on tarjolla yhä harvemmille, ja myös muiden ihmisten pitää elättää itsensä jollakin tavalla. Perustulo auttaisi muun muassa kaikkia niitä freelancereita ja pätkätyöläisiä, joiden työkeikkojen väliin jää tulottomia kausia, ja jotka eivät näinä kausina voi saada työttömyyskorvausta. Se auttaisi myös niitä työttömiä, jotka nykysysteemissä eivät pysty ottamaan keikkatyötä vastaan, koska se merkitsisi pitkää katkoa työttömyysturvaan.

Olisi hienoa, jos työelämän tulevaisuudesta keskusteltaessa voitaisiin alkajaisiksi tunnustaa tosiasiat ja todeta nykytilanne. Määräaikaisuudet, keikkatyö ja työtehtävien ulkoistaminen freelancereille ovat olleet työelämän peruskauraa niin kauan, kuin tilastoja on laadittu, eli lähes parinkymmenen vuoden ajan.

Silti edelleen tänäkin päivänä sosiaaliturvasta puhutaan ainoastaan vakituisessa työsuhteessa olevien näkökulmasta. Silti edelleenkin kolmikantaneuvotteluihin osallistuvat ainoastaan työnantajien ja palkansaajien edustajat. Ja silti edelleenkin “silpputyöstä” puhutaan kuin se olisi jokin marginaali-ilmiö, joka kyllä poistuu hetikohta, kun vain sääntelyä ja sanktioita lisätään.

Näin freelancerina, joka on valinnut tämän työmarkkina-aseman ihan omasta halustaan, toivon, että kaltaiseni edes kutsutaan mukaan keskusteluun. Siitä olen nimittäin kyllä samaa mieltä, että tämä työn muoto on mitä suurimmassa määrin työelämän tulevaisuutta. Meillä kokemusasiantuntijoilla on paljon sanottavaa siitä, miten siitä työn tulevaisuudesta voisi muokata mahdollisimman oikeudenmukaisen mahdollisimman monille.