Matalapalkkatuki on eri asia kuin perustulo

Kokoomuksen Arto Satonen tuli tänään Aamulehdessä ulos Kokoomuksen “perustulomallin” kanssa.

“Jos ihminen saisi yhdestä tai useammasta osa-aikaisesta työstä palkkaa kuukaudessa 1 200–1 300 euroa, valtio maksaisi palkan päälle negatiivista tuloveroa esimerkiksi parisataa euroa. Tuki olisi suurempi, jos henkilöllä on lapsia”, Satonen kuvailee.

“Negatiivinen tulovero on perustulomalleista se, jonka saamiseen sisältyy vastikkeellisuuden ajatus. Pitää ensin olla verokirjalla tehtävää työtä, vaikka tilapäisiä töitä sieltä täältä, ennen kuin voi saada perustuloa”, Satonen jatkaa.

Jännä ehdotus, jolla on hyvin vähän tekemistä perustulon kanssa.

Perustulon koko ajatus pohjautuu siihen, että tulo on vastikkeetonta ja kaikki ovat siihen oikeutettuja. Myös negatiivisen tuloveron malli toimii näin: tietyn tulorajan alle jääville maksetaan tukea, jonka määrä pienenee sitä mukaa kuin tulot suurenevat. Toisin kuin Satonen kuvailee, myöskään negatiivinen tulovero ei edellytä saajaltaan muita verotettavia tuloja.

Hyvä kuvaus negatiivisesta tuloverosta löytyy Osmo Soininvaaran blogista.

Kokoomuksen ajaman mallin todellinen kohde löytyy sekin Aamulehden jutusta: kun pienipalkkaisille maksetaan “perustuloa”, työnantajat voivat vastaavasti alentaa palkkoja. Kyse on siis ennen kaikkea matalapalkka-aloille suunnatusta yritystuesta, jota koetetaan myydä trendikkäästi perustulon kääreeseen paketoituna.

Todellisen perustulon keskeinen etu on, että se vähentää kannustinloukkuja ja tekee työnteosta kannattavaa. Nykyisessä sosiaaliturvajärjestelmässähän on kosolti tilanteita, joissa matalapalkkaisen tai osa-aikaisen työn vastaanottaminen käytännössä joko pienentää tuloja tai ei ainakaan nosta niitä lainkaan verrattuna työttömänä olemiseen.

Nykymalli ei myöskään kannusta oman työpaikan luomiseen itsensä työllistämällä, etenkään työttömyysturvalain uudistuksen jälkeen, kun satunnaista keikkatyötä tekevä saattaa yhtäkkiä havaita olevansakin TE-toimiston mielestä päätoiminen yrittäjä. Olen tavannut monia työttömiä, jotka mielellään kokeilisivat yrittäjyyttä, kunhan vain yritystoiminnan alkuvaiheessa olisi jokin tae toimeentulosta. Moni voisi myös tehdä enemmän keikkatyötä, jos vain silloin, kun keikkoja ei ole tai niitä on vähän, olisi jokin tae toimeentulosta. Perustulo olisi juuri tällainen tae.

Kokoomuksen “perustulo” ei kuitenkaan vastaa yrittäjyysongelmaan eikä keikkatyöongelmaan, koska se edellyttää kokoaikaista palkkatulon saamista. Se ei auta myöskään pätkätyöläisiä tai nollatuntisopimuksella työskenteleviä.

Satosen esittelemä “perustulomalli” on luotu menneeseen maailmaan, jossa kaikki työllistyvät työsuhteiseen palkkatyöhön. Kuitenkin Suomen nopeimmin kasvava työllisten ryhmä on juuri itsensä työllistäjät. Ryhmä voisi kasvaa nopeamminkin, jos kasvulle luotaisiin edellytykset esimerkiksi aidon perustulon avulla.

Aito perustulo kannustaa työntekoon ja yrittäjyyteen. Hyvää ajatusta ei pidä vesittää nimittämällä piilotettua yritystukea perustuloksi.

P.s. Vihreiden perustulomalliin voit tutustua täällä, ja täältä löydät Vihreiden kannanoton hallituksen perustulokokeilusta.

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 13.2.2016

Ystävät,

Ensi viikolla tulee eduskunnan käsittelyyn kansalaisaloite nollatuntisopimusten kieltämisestä. Aloitteen tavoitteena on kieltää työsopimukset, joissa ei ole määritelty työntekijälle viikoittaista työtuntimäärää.

Asiasta käytävässä keskustelussa ovat vastakkain Olli Opiskelija, joka ei pysty arvioimaan, mihin tulot riittävät, ja joutuu lintsaamaan luennoilta, koska tarjotuista työtunneista ei uskalla kieltäytyä, ja Päivi Pienyrittäjä, joka tarvitsee silloin tällöin satunnaisesti apua toimistolla, eikä uskalla palkata ketään vakituisemmin.

Vaikean tästä keskustelusta tekee se, että sekä Ollin että Päivin näkökulma on tärkeä ja oikea.

On täysin perusteltua vaatia, ettei kenenkään pidä joutua elämään jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. On perusteltua vaatia, ettei nollatuntisopimuksia saa käyttää irtisanomis-, koeaika- ja lomautuslainsäädännön kiertämiseen. On perusteltua vaatia, ettei ketään saa roikottaa löysässä hirressä ilman työvuoroja ja vailla mahdollisuutta työttömysturvaan.

Toisaalta on myös täysin perusteltua vaatia, että työnantajilla täytyy olla mahdollisuus joustavuuteen. On monia aloja, joilla työvoiman tarve vaihtelee. On paljon pieniä työnantajia, joilla ei ole mahdollisuutta palkata työntekijöitä kiinteällä viikkotuntimäärällä. On myös monia työntekijöitä, joille tämä väljä ja joustava malli sopii hyvin.

Vihreiden suuri etu tässä keskustelussa on, että emme kuulu vanhoihin työntekijöiden ja työnantajien etupiireihin. Meillä on mahdollisuus tarkastella työelämää juuri niin monimuotoisena kuin se on, pitää niin Ollin kuin Päivinkin puolia.

Nollatuntisopimuksiin liittyy aitoja ja vakavia ongelmia. Moni näistä pätee kuitenkin yhtä lailla kaikkiin osa-aikaisiin työsopimuksiin. Osa ongelmista puolestaan liittyy siihen, että kaikki työnantajat eivät valitettavasti noudata nykyisiäkään lakeja ja työehtosopimuksia.

Tärkeintä on tasata tilannetta työntekijöiden- ja työnantajien välillä: jos työnantaja ei sitoudu tiettyyn minimityömäärään, ei työntekijääkään voi vaatia sitoutumaan yhteen työnantajaan. Myös työttömyysturvaan liittyvät ongelmat pitää ja voi ratkaista.

Ei kuitenkaan heitetä lasta pesuveden mukana ja kielletä kokonaan tätä työllistämisen muotoa, josta moni myös hyötyy. Nykypäivän työelämässä tarvitaan lisää joustavuutta, ei lisää jäykkyyttä – mutta joustoja ei saa repiä kenenkään selkänahasta. Pidetään sekä Ollista että Päivistä huolta, sillä molempia tarvitaan.

 

Miksi uusia työn muotoja estetään?

Tekniikka & Talous uutisoi joulunpyhinä: “Byrokraatti-Suomi tyrmää kahdeksan maailman kymmenestä arvokkaimmasta startupista”. Jutun listaus on ehkä hiukan kaukaa haettu – esimerkiksi avaruusmatkailusta tuskin olisi ihan ensimmäisenä kansantaloutemme pelastajaksi, oli byrokratiaa tai ei – mutta peruspointti on hyvä ja tärkeä.

Jutussakin mainittu Uber on Suomessa otettu vastaan syrjäseutujen taksipalvelujen tuhoajana. Kas, kun taksimonopolin purkaminen tarkoittaisi virallisen epistolan mukaan sitä, ettei kukaan enää haluaisi tarjota taksipalveluja Karigasniemellä tai Tuupovaaran Öllölässä. Puhumattakaan nyt sitten laadusta – kuka sitä sitten valvoisi – ja turvallisuudesta – kyllä ovat epäilyttäviä ne Uber-kuskit. Verojakaan eivät maksa, eivätkä sotumaksuja.

Airbnb puolestaan tuhoaa hotellialan. Eivätkä ne Airbnb-asuntojen tarjoajat varmasti maksa veroja nekään.

Kun virallinen Suomi pohtii erilaisia ohjelmia ja rahoituskanavia, joiden tarkoituksena on edistää yrittäjyyttä, jotenkin keskustelusta useimmiten unohtuu yksi tuikitärkeä seikka: meillä on varsin vaikeaa kehittää uudenlaisia ansainta- ja työllistämismalleja. Kuten T&T:n jutussakin todettiin, Suomi on hankala paikka kokeiluille.

Airbnbtä ja Uberia voisi – ja kannattaisi – tarkastella myös siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat ihmisille uudenlaisia mahdollisuuksia a) ansaita rahaa ja b) käyttää tehokkaammin omistamiaan resursseja. Ei ole kansantalouden kannalta järkevää pitää autoja seisomassa 90 prosenttia ajasta tai asuntoja tyhjillään.

Järkevää ei ole sekään, että toimettomat nuoret jannut ajavat korttelirallia, kun voisivat sen sijaan kyyditä ihmisiä maksua vastaan. Muunlaista kesä- tai iltatyömahdollisuutta monelle heistä ei näinä aikoina edes löydy – etenkään pikkupaikkakunnilla.

Meidän on kerta kaikkiaan pystyttävä päästämään irti ajatuksesta, että kokopäiväinen, vakituinen työsuhde on ainoa oikea tapa ansaita elantonsa. On avattava silmät sille tosiasialle, että maailmassa on vaikka kuinka paljon vaihtoehtoisia tapoja ansaita, ja toimivassa yhteiskunnassa niille luodaan tasaveroiset edellytykset.

Sen sijaan, että kauhistellaan Uber-kuskien ja Airbnb-isäntien verottomia ansioita, pitäisi kiireen vilkkaa miettiä tapoja, joilla nämä tienestit saadaan mahdollisimman helposti ja kätevästi osaksi virallista taloutta. Kun yksi tarjoaa ja toinen ostaa tai vuokraa tiloja, tavaroita tai palveluja mobiilisovelluksessa, ei pitäisi olla mitään ydinfysiikkaa tarjota näille osapuolille helppoa tapaa hoitaa viralliset maksut.

On paljon yrityksiä, joilla olisi tarvetta teettää jonkin verran töitä, ja on paljon ihmisiä, joilla olisi halua tehdä jonkin verran töitä – esimerkiksi opintojen ohella, vajaakuntoisena tai vauvanhoidon lomassa. Nykyisellään nämä tarpeet valitettavan harvoin kohtaavat.

Barack Obama palkkasi startup-maailman huipputekijöitä panemaan USA:n julkishallinnon IT-infraa kuntoon. Kenties Sipilän kannattaisi ottaa startupyrittäjiä ja mobiilipalvelujen käyttäjiä konsultoimaan, mitä nykypäivän työn maailma tarvitsee toimiakseen.

Työn tulevaisuus?

HSTV:ssä keskusteltiin eilen illalla työn tulevaisuudesta. Erityisesti puheena oli keikkataloudeksi ja alustakapitalismiksi nimitetty ilmiö, jossa yritys toimii markkinapaikkana työlle sen sijaan, että toimisi työnantajana.

Keskustelussa oli monta jännittävää piirrettä. Ensinnäkin tietysti se, ettei mukana keskustelemassa ollut ainuttakaan keikkatyön tekijää tai teettäjää. Asiasta filosofoivat tutkijat, filosofi sekä ay-juristi. Vähän kuin maahanmuuttajaillassa olisi pelkästään Suomessa syntyneitä, tai tasa-arvoisesta avioliittolaista keskustelisivat pelkät heterot.

Jännittävää oli myös se, että aiheesta puhuttiin kuin olisi jollakin tapaa uusi ilmiö, että perinteisen palkkatyön tekijät korvataan freelancereilla. Eivät Airbnb, Uber tai Wolt tätä toimintamallia suinkaan ole keksineet. HSTV:n omistajalle Sanoma-yhtiölle on toki edullista, että huomiota viedään mahdollisimman paljon poispäin siitä tosiasiasta, että juuri kyseisen yhtiön kaltaiset toimijat ovat tehneet freekkujen kyykyttämisestä suoranaisen taiteenlajin jo ennen kuin nykystartupien perustajat olivat vaippaiässä.

Kolmas jännittävä piirre keskustelussa oli, että keikkatyötä käsiteltiin marginaali-ilmiönä. Mukana ollut SAK:n lakimies todella totesi sanantarkasti näin: “Silpputyö on marginaalista”. Melkoinen väite, kun Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna yli 25 % palkansaajista oli jatkuvassa osa-aikatyössä tai määräaikaisessa työsuhteessa, ja yksinyrittäjiä oli seitsemän prosenttia työllisistä.

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa 34 % ja osuus työllisistä noussut samassa ajassa 1,6 prosenttiyksiköllä.

Neljäs keskustelun erikoisuus oli, että työstä puhuttiin pääosin siitä näkökulmasta, että vakituinen työsuhde ja 40 viikkotuntia ovat jonkinlainen ideaali, johon kaikkien tulee pyrkiä. On toki ymmärrettävää, että SAK:n edustaja näkee asian tällä tavalla, koska se edustaa toimialoja, joilla työtunteja lasketaan – ja joilla työtuntien hintaa pyritään aktiivisesti työnantajaosapuolen toimesta laskemaan.

Tämä ei kuitenkaan ole suomalaisen työelämän koko kuva. Karkeasti ottaen puolet työllisistä työskentelee tehtävissä – muun muassa johtajina, asiantuntijoina, maanviljelijöinä – joissa teollisuuden tarpeisiin kehitetty kahdeksan tunnin työpäivä on aikansa elänyt keino sekä työn rytmittämiseen että sen tuottavuuden mittaamiseen.

Perustulokin mainittiin. Saman tien, kun pari keskustelijaa oli todennut sen olevan ihan hyvä juttu sikäli, jos se tekee kaiken työn vastaanottamisesta kannattavaa, ay-juristi murahti, että kyllä työstä maksetun palkan pitää riittää elämiseen. Ja siinä onnistuttiinkin taitavasti sekoittamaan kaksi täysin eri keskustelunaihetta.

Yksi asia on se, että jos ihminen työskentelee kokopäivätyössä, siitä maksettavan palkan pitää ilman muuta riittää elämiseen. Kokonaan toinen asia on se, että kokopäiväistä palkkatyötä on tarjolla yhä harvemmille, ja myös muiden ihmisten pitää elättää itsensä jollakin tavalla. Perustulo auttaisi muun muassa kaikkia niitä freelancereita ja pätkätyöläisiä, joiden työkeikkojen väliin jää tulottomia kausia, ja jotka eivät näinä kausina voi saada työttömyyskorvausta. Se auttaisi myös niitä työttömiä, jotka nykysysteemissä eivät pysty ottamaan keikkatyötä vastaan, koska se merkitsisi pitkää katkoa työttömyysturvaan.

Olisi hienoa, jos työelämän tulevaisuudesta keskusteltaessa voitaisiin alkajaisiksi tunnustaa tosiasiat ja todeta nykytilanne. Määräaikaisuudet, keikkatyö ja työtehtävien ulkoistaminen freelancereille ovat olleet työelämän peruskauraa niin kauan, kuin tilastoja on laadittu, eli lähes parinkymmenen vuoden ajan.

Silti edelleen tänäkin päivänä sosiaaliturvasta puhutaan ainoastaan vakituisessa työsuhteessa olevien näkökulmasta. Silti edelleenkin kolmikantaneuvotteluihin osallistuvat ainoastaan työnantajien ja palkansaajien edustajat. Ja silti edelleenkin “silpputyöstä” puhutaan kuin se olisi jokin marginaali-ilmiö, joka kyllä poistuu hetikohta, kun vain sääntelyä ja sanktioita lisätään.

Näin freelancerina, joka on valinnut tämän työmarkkina-aseman ihan omasta halustaan, toivon, että kaltaiseni edes kutsutaan mukaan keskusteluun. Siitä olen nimittäin kyllä samaa mieltä, että tämä työn muoto on mitä suurimmassa määrin työelämän tulevaisuutta. Meillä kokemusasiantuntijoilla on paljon sanottavaa siitä, miten siitä työn tulevaisuudesta voisi muokata mahdollisimman oikeudenmukaisen mahdollisimman monille.

Ylpeänä töissä

Sain kutsun “Töissä 18.9. ja ylpeä siitä” -tapahtumaan Facebookissa. Toki teen töitä myös tänään ja toki koen ylpeyttä työstäni. Vierastan kuitenkin tuohon tapahtumaan sisältyvää vihjausta siitä, että tänään lakkoon ja mielenilmauksiin osallistuvat eivät olisi ylpeitä työstään.

Esimerkiksi tyttäreni päiväkodin hoitajat ja lastentarhanopettajat ovat taatusti ylpeitä työstään, jota tekevät suurella sydämellä ja ammattitaidolla. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että heillä alkaa tulla mitta täyteen, kun hallituksen leikkauskirves osuu heidän työhönsä joka puolelta – siinä kun leikataan jostakin, joka on jo valmiiksi äärimmilleen kiristetty.

Tuen varhaiskasvatuksen ammattilaisia tänään hoitamalla tytärtäni kotona, jotta he pääsevät käyttämään perustuslaillista oikeuttaan osoittaa mieltään. Laadukas, motivoituneiden ammattilaisten toteuttama päivähoito on taannut minulle mahdollisuuden tehdä töitä ja työllistää muita, ja siitä haluan tottavie pitää kiinni.

Muutenkin olen sitä mieltä, että on meidän kaikkien etu, että arkemme sujuvuuteen ja turvallisuuteen vaikuttavat ihmiset saavat tehdä työtään riittävällä palkalla ja reiluin ehdoin. Pelkällä työylpeydellä kun on paha maksaa laskuja.

Yrittäjänä minun on helppo tuntea solidaarisuutta ja myötätuntoa niitä kohtaan, joista tuntuu, että joku raja pitää olla sillä, millaisilla ehdoilla ja millaisella palkalla työtä tehdään. Ammottavat aukot yrittäjän sosiaaliturvassa eivät sillä katoa, että muiden työehtoja heikennetään.

On kuitenkin aivan selvää, että työhön liittyvä lainsäädäntö ja neuvottelumekanismit kaipaavat uudistamista. Hengästyttävään tahtiin muuttuva toimintaympäristö edellyttää kaikilta osapuolilta joustavuutta, joka ei nykyjärjestelmässä ole mahdollista. Toisaalta lain suojan ja sosiaaliturvan ulkopuolelle jää koko ajan kasvava joukko työtä tekeviä.

Yksi leikkuukirves sopii kaikille -ajattelu sopii huonosti nykypäivän monimutkaiseen työelämään, jossa kilpailukyvyn ja kustannustehokkuuden puutteet johtuvat eri aloilla aivan eri syistä.

Vientiteollisuuden kohdalla kustannuspaineita aiheuttaa kysynnän heikkeneminen, kun taas julkisessa terveydenhuollossa kysyntä vain kasvaa väestön ikääntyessä. Ravintola-alalla puolestaan työn ja palkkauksen ehdot rajoittavat mahdollisuutta tarjota palveluja. Miten ihmeessä sama lääke voisi tepsiä kaikkiin näihin ongelmiin?

Mustavalkoiset maailmanselitykset ja näennäishelpot patenttiratkaisut eivät nyt riitä, vaan kunkin alan ongelmia pitää ratkoa alan erityispiirteet huomioiden. Siitä ei toki saa aikaan yhtä näyttävää poliittista teatteria kuin “yhteiskuntasopimuksesta”, mutta sellaistahan se on, työelämä – pitkäjänteistä puurtamista.

Päivähoidon leikkaukset heikentävät työllistymismahdollisuuksia

“Mullon vain kaksi kättä!” huusi monituhatpäinen ihmismassa eilen Helsingin keskustassa. Valtavaksi paisunut mielenosoitus näytti konkreettisesti, että varhaiskasvatuksen laatu on asia, jonka todella moni ottaa tosissaan.

Eikä ihme, sillä hallituksen suunnittelemat päivähoidon heikennykset eli ryhmäkokojen kasvattaminen sekä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen koskettaisivat toteutuessaan tavalla tai toisella valtaosaa Suomen lapsiperheistä.

Ajatus ryhmäkokojen kasvattamisesta osoittaa todellista perehtymättömyyttä päivähoidon arkeen. Ainakin Helsingissä monen päiväkodin seinät pullistelevat jo nyt lapsimäärästä. Valtioneuvoston avokonttorista käsin katsottuna lapset saattavat olla pelkkiä laskennallisia yksiköitä, mutta kun oikeasti lähdetään pyyhkimään peppuja ja pukemaan kuravaatteita, sillä on vissi merkitys, kuinka monta muksua hoitajaa kohden on.

Lasten hyvinvoinnin lisäksi suunnitelluilla päivähoidon leikkauksilla on negatiivisia vaikutuksia myös lasten vanhempien työllistymismahdollisuuksiin. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamissuunnitelma haiskahtaa pahasti siltä, että nyt on tehty aika pitkälle metsään meneviä perusoletuksia työsuhteiden laadusta ja perheiden kokoonpanosta.

Kas kun tämän päivän Suomessa kaikki työsuhteet eivät ole mallia vakituisella sopimuksella kahdeksasta neljään. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna jo neljännes (26 %) palkansaajista oli muunlaisessa kuin kokopäiväisessä jatkuvassa työsuhteessa, ja kaikista työllisistä 7 % työskentelee yksinyrittäjinä.

Kun työttömän lapsilta poistetaan oikeus kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen, miten toimitaan niissä tilanteissa, kun vanhempi tekee pätkätöitä? Loppuuko kokopäivähoito aina siinä kohtaa, kun vanhempi on kahden pätkän välissä työttömänä? Esimerkiksi opettajillahan on nykyisin hyvin yleistä, että työsuhde katkeaa kesän ajaksi.

Toki lapset voivat olla kotona kesällä, mutta entäs, kun vanhemman pitäisi päästä taas syksyllä töihin? Ainakin Helsingissä on kokopäiväisen päivähoitopaikan saaminen todella kiven alla, ja pahimmassa tapauksessa lapsi joutuu vaihtamaan päiväkotia paikan saadakseen.

Tämän päivän Suomessa myöskään kaikki perheet eivät ole mallia isä, äiti ja 1,8 lasta. Miten toimitaan uusperheiden kohdalla, kun lapset asuvat vuoroviikoin kahdessa kodissa? Jos vanhemmista se, jonka luona lapsi on kirjoilla, on työttömänä tai vanhempainvapaalla, meneekö lapselta hoitopaikka? Mitä tekee silloin se työssäkäyvä vanhempi? Lopettaa työnteon? Tapaa lastaan vain viikonloppuisin?

Entäpä yksinhuoltajat? Jos työtön yksinhuoltaja olisi saamassa työpaikan, haluaako hallitus todella, että työpaikka jää vastaanottamatta päivähoitopaikan puuttumisen vuoksi?

Kun sosiaali- ja terveyspalveluista leikataan, se yleensä aiheuttaa lisäkustannuksia muualla. Niin paljon kuin viime vuosina onkin saarnattu kestävyysvajeesta, hallitus on ilmeisesti varautunut maksamaan sen lisälaskun, kun yhä useampi perheellinen jää kotiin työttömyysturvan varaan. Puhumattakaan siitä lisälaskusta, joka syntyy, kun sekä lapset, vanhemmat että hoitajat uupuvat päivähoitopompotteluun.

Toivon todella, että vaikka hallitus pitäisi linjansa tässä asiassa, kotikaupungissani Helsingissä toimitaan Emma Karin ja Sanna Vesikansan ehdotuksen mukaisesti ja jätetään typerät leikkaukset tekemättä.

 

Työelämä ei ole entisensä

Minulta on monessa vaalipaneelissa kysytty, miksi olen valinnut puolueekseni juuri Vihreät. Yksi keskeinen syy on suhde työhön. Vihreillä ei ole perinteisten oikeisto-vasemmistopuolueiden tapaan menneisyyden painolastia joko työnantaja- tai palkansaajablokeista.

Tässä ajassa tarvitaan uudenlaista suhtautumista työhön, koska työelämä on muuttunut perustavanlaatuisesti. Myös lainsäädännön täytyy muuttua vastaamaan nykypäivän tarpeita.

Nykylainsäädännön lähtökohta on mustavalkoinen: ollaan joko palkkatyössä tai yrittäjiä. Palkansaajilla on sosiaaliturva, yrittäjillä ei. Taustaoletus on, että palkansaaja on työsuhteessa aina heikompi osapuoli, joka tarvitsee erityissuojelua. Yrittäjällä puolestaan on mahdollisuus tulouttaa työnsä tuloksena syntyneet voitot pienemmällä verorasituksella, mitä tasapainotetaan yhteiskunnan tuen puuttumisella.

Kuten kaikki pätkätyöläiset ja itsensä työllistäjät tietävät, tuo taustaoletus on pahasti puutteellinen. On syntynyt työsuhteiden muotoja, joissa vanhat säännöt eivät päde, eikä työntekijällä ole myöskään mahdollisuutta kunnon sosiaaliturvaan. Toisaalta moni yrittäjäksi luokiteltu voi vain uneksia niistä matalasti verotetuista voitoista, joilla pitäisi kompensoida sosiaaliturvan puuttuminen.

Sekä työnantaja- että palkansaajablokkien retoriikassa eletään kuitenkin edelleen tukevasti teollisuuden aikakaudella. Ajankohtaisen kakkosen haastattelemat “huippujohtajat” peräänkuuluttivat pienempiä palkkoja ja pidempiä työpäiviä. Palkansaajien leirissä puolestaan vaalikampanja kulkee nimellä Operaatio Vakiduuni.

Mistä työelämän muutos kertoo? Ennen kaikkea se kertoo siitä, että markkinat muuttuvat niin kovaa vauhtia, etteivät perinteisen työelämän jäykähköt rakenteet pysy perässä. Yritysten on kyettävä sopeutumaan rajuihinkin kysynnän vaihteluihin ja tarvittaessa omaksumaan uusia liiketoiminta-alueita ja karsimaan vanhoja hyvinkin nopeassa tahdissa.

Koska perinteinen työsuhde on ehdoiltaan jäykkä sekä kallis ja hankala lopettaa, yrityksissä on reagoitu siirtämällä työtä mahdollisimman paljon pois perinteisten työsuhteiden piiristä. Työtä teetetään freelancereilla, nollatuntisopimuksilla ja vuokratyöntekijöillä.

Perinteisen palkansaajablokin reaktio – pyrkimys rajata jouston mahdollisuuksia – osoittaa ymmärryksen puutetta nykytilanteesta. Työsuhteiden ehtojen tiukentaminen entisestään vähentää etenkin pienten työnantajien halukkuutta työllistää. Pienyrittäjillä ei ole varaa mennä käräjille tai maksaa korvauksia sopimusrikkomuksista, ja joustamattomuus yhdistettynä äkkinäisiin suhdannevaihteluihin voi olla kohtalokasta.

Myöskään työnantajablokin vaatimukset työolojen kurjistamisesta eivät ole tätä päivää. Työnantajaretoriikasta paistaa läpi käsitys työntekijöistä persoonattomina resursseina – viis jaksamisesta tai motivaatiosta. On hyvä muistaa, että Suomessa huomattava osa työstä tehdään nykyisin muualla kuin tehtaissa. Toimistotyössä työpäivän pidentäminen ei automaattisesti lisää tuottavuutta, ja joissakin ammateissa kuten vaikkapa hoiva-alalla se lisää ennemminkin tapaturmariskiä. Työntekijöiden jaksamista se heikentää taatusti.

Ratkaisu löytyy – tässäkin asiassa – välimaastosta. Nykypäivän rajuissa muutoksissa tarvitaan ihan oikeasti työelämän joustoja. Muussa kuin kokopäiväisessä vakituisessa työsuhteessa tehty työ lisääntyy aivan taatusti. Jäykempien työehtojen sijaan tarvitaankin kunnollisia turvaverkkoja, jotka kannattelevat kaikenlaisia työn tekijöitä. Perustulo on yksi toimiva ratkaisu, ansiosidonnaisen työttömyysturvan remontti toinen.

On aika lopettaa mustavalkoinen työmarkkinoiden tarkastelu. Yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista työtä – oli tekijänä sitten kokopäiväinen, osa-aikainen, pätkätyöläinen, nollatuntilainen, vuokratyöntekijä, freelancer tai startup-yrittäjä.

Perhe ja työ – tuo ihana yhdistelmä

Tänään se taas tapahtui, pelätty soitto päiväkodista kesken työpäivän: “Lapsesi ripuloi, hakisitko hänet kotiin.” Eipä siinä sitten muuta kuin päivän palaverien peruminen ja bussiin lasta noutamaan.

Lapsiperheen elämä on jakuvaa tasapainottelua. Niinä päivinä, kun kaikki ovat nukkuneet hyvin, kaikki ovat terveitä, ja asiat hoituvat suunnitellusti, sitä jaksaa aika hyvin. On energiaa vaikka leipoa yhdessä tai mennä leikkipuistoon illalla. Onneksi on niitäkin päiviä.

Eniten stressiä työn ja perheen yhdistäminen aiheuttaa niinä hetkinä, kun perhe tumpsahtaa keskelle työpäivää tai toisin päin. Lapsi sairastuu keskellä viikkoa. (Tai vielä pahempaa – jokainen perheenjäsen sairastuu vuorollaan kolmen viikon aikana.) Työmatka sotkee perheen rutiinit. Kokous alkaa niin aikaisin aamulla, ettei siihen mitenkään ehdi ajoissa, jos meinaa ehtiä viedä lapset hoitoon.

Nykypäivän perheet ovat aika tiukille viritettyjä. Vaikka ei edes olisi kunnianhimoista harrastusaikataulua kuljetusjärjestelyineen, elämä on jatkuvaa säätämistä. On työt, koulut, päivähoidot, leikkitreffit, järjestötoiminta – mitä nyt kenelläkin.

Arjen saaminen sujuvaksi vaatii jatkuvaa neuvottelua ja paljon kompromisseja. Kun tästä korttitalosta nykäisee yhden kortin pois, koko setti pitää rakentaa uudestaan.

Sairaiden lasten hoito on asia, joka koskettaa kaikkia lapsiperheellisiä työssäkäyviä. Harvassa ovat ne onnelliset, joille työnantaja maksaa hoitopalvelun. Muiden pitää yrittää sumplia, sillä mitään pomminvarmasti saatavilla olevaa julkista vaihtoehtoa ei ole, ja monen lapsen isovanhemmat asuvat kaukana tai ovat itsekin vielä töissä.

Hoitopäivät tulevat työnantajille kalliiksi – joko pitää palkata sijainen tai sitten työt jäävät tekemättä tai niiden valmistuminen lykkääntyy. Olisiko yhteiskunnan kannalta kustannustehokkaampaa tukea sairaiden lasten hoitopalveluja siten, että pienilläkin työnantajilla olisi varaa tarjota niitä henkilöstölleen? Hoivayritykset kasvaisivat ja voisivat palkata lisää väkeä, ja muiden yritysten tuottavuus paranisi poissaolojen vähentyessä.

Nykyisessä säästöintoilussa tuskin ainakaan palaamme siihen malliin, joka toimi omassa lapsuudessani: kun lapsi sairastui, kunnan kodinhoitaja tuli apuun.

Sairaiden lasten hoitoon liittyy myös varsinainen lainsäädännön kukkanen: vanhempi ei voi saada palkallista vapaata sairaan lapsen hoitamiseen, jos toinen vanhempi on päivällä kotona – edes siinä tapauksessa, jos tuo toinen vanhempi on vuorotyössä ja paiskinut hommia koko yön. Pahempi homma kaikille perheellisille sairaanhoitajille, rekkakuskeille, poliiseille, tehdastyöntekijöille ja 24 h -markettien myyjille.

Toinen tärkeä kysymys on, miten voisimme politiikan keinoin kannustaa työnantajia perheystävällisiin käytäntöihin. Jo melko vanhassa tutkimuksessa havaittiin, että alle kolmevuotiaiden lasten isät tekevät pisintä työpäivää. Aikaiset ja myöhäiset palaverit, yön yli kestävät strategiatyöpajat, kotona tehtävät ylityöt ja jatkuva reissaaminen eivät nekään ainakaan helpota lapsiperheiden arkea. Tuloksena on stressaantuneita, väsyneitä, tuottavuudeltaan alentuneita työntekijöitä.

Oma lukunsa on myös se, että Suomessa osa-aikatyö on todella harvinaista. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna miehistä vain joka kymmenes ja naisistakin joka viides oli osa-aikaisessa työsuhteessa. Suomessa joko ollaan kokopäivätyössä tai ei ollenkaan. Kuitenkin monelle pienen lapsen vanhemmalle osa-aikatyö voisi tarjota helpotusta arkeen. Ja toisaalta: pienille työnantajille osa-aikatyö on hieman vähemmän riskialtis tapa kasvattaa yrityksen työvoimaa.

Kun olin vielä palkkatyössä, vanha kunnon työaikajousto oli arkeni pelastaja. Kun piti viedä tai hakea lapsia, pystyin tekemään hieman lyhyempää päivää, ja muina aikoina taasen oli mahdollisuus kiriä saldoa takaisin. Johtajana pystyin myös päättämään aikatauluistani sen verran vapaasti, että älyttömiin aikoihin pidettyjä kokouksia osui kohdalle harvoin.

Myös mahdollisuus tehdä etätöitä on perheellisen pelastus. Esimerkiksi sairaan lapsen hoitohärdelliä helpottaa kummasti, jos voi kotona hoitaa rästihommia ja pitää etäpalavereja työnantajan maksamalla läppärillä ja nettiyhteydellä. (Itsekin parhaillaan naputtelen tätä tekstiä tv:n lastenohjelmat taustaäänenä.)

Avainsanana näissä kaikissa on joustavuus. Työelämän joustoista puhutaan usein negatiiviseen sävyyn työntekijän oikeuksia heikentävinä. Mutta myös työnantajien kannattaa joustaa tavoilla, jotka helpottavat työntekijöiden selviytymistä arjessa – oli perhettä tai ei. Kansainvälisissä tutkimuksissakin se on todettu: hyvinvoiva työntekijä on tuottavampi työntekijä.

Mitä mieltä sinä olet?

Mitkä ovat sinun perheesi tapoja selvitä arjen härdellistä?

Miten sinun työpaikallasi tuetaan työntekijöitä erilaisissa elämäntilanteissa?

Mitä asioita mielestäsi pitäisi yhteiskunnan tasolla muuttaa tai parantaa, jotta perheen ja työn yhdistäminen sujuisi joustavammin?

Pian sinäkin olet freelancer

Haastattelin muutama vuosi sitten Asiantuntija epämukavuusalueella -kirjaani varten tulevaisuustutkijoita. Keskustelimme työelämän trendeistä, joista yksi oli se, että yhä useammalla alalla työtä aletaan organisoida kuin elokuvatuotannossa: kutakin projektia varten kootaan tiimi itsenäisistä toimijoista.

Tästä on paljon merkkejä näkyvissä. Moni koulutusyritys ei esimerkiksi työllistä täyspäiväisesti ainuttakaan kouluttajaa, vaan ostaa koulutuskokonaisuuksia alihankkijoilta. ICT-alalla on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut yleistyvänä trendinä käyttää työvoimana ulkoistettuja konsultteja. Media-alalla yhä useampi toimittaja ja kuvaaja ulkoistetaan mediayhtiön palkkalistoilta freelancereiksi. Kampaamoalalla yhä harvempi on enää työsuhteessa.

Itsensä työllistävien määrä on noussut kymmenessä vuodessa 27 prosenttia. Nyt heidän osuutensa kaikista työllisistä on kuusi prosenttia. Yrittäjien joukossa heitä on yli kolmasosa enemmän kuin työnantajayrittäjiä.

Freelancerien käyttö yleistyy, koska se on sekä isoille että pienille yrityksille kätevä tapa pienentää työnantajariskiä. Kun markkinat ovat epävakaat ja työmäärää vaikea ennakoida, joustoa haetaan tällä tavalla.

Ongelmana mallissa on se, että itsensä työllistävät ovat monella tapaa jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Heillä ei ole työsuhteessa olevan tapaan varmuutta tuloista, mutta ei myöskään aitoa mahdollisuutta työttömyysturvaan. He eivät ole työterveyshuollon piirissä. Sairastuessaan heillä on työsuhteessa olevaa pidempi karenssiaika ennen kuin sairauspäiväraha alkaa juosta.

Suomessa sosiaaliturva rakentuu edelleen sille oletukselle, että ihminen on joko työsuhteessa tai sitten voittoa ja kasvua tavoitteleva yrittäjä. Itsensä työllistävät eivät kuulu kumpaankaan ryhmään.

Yhteiskunnan kannalta itsensä työllistävien aseman parantaminen on järkevää ja tärkeää. Työmarkkinoiden joustavuus parantaa kykyä selvitä talouden turbulensseista, joten joustavuudesta pitää tehdä kannattavaa kaikille osapuolille. Itsensä työllistäminen on yhä vaikeammiksi käyvillä työmarkkinoilla usein paras tapa työllistyä, joten siihen kannattaa kannustaa.

Mitä uudistuksia sitten tarvitaan? Kysyin asiaa itsensä työllistäviltä, ja muun muassa tällaisia ehdotuksia sain:

1. Perustulo
Perustulo tarjoaa yksinkertaisen tavan korjata monia itsensä työllistävien sosiaaliturvan ongelmia. Se takaa freelancerin ajoittaisiin työttömyysjaksoihin edes perustason toimeentulon ilman byrokratiaa.

2. Jäsenyys palkansaajien työttömyyskassassa
Yrittäjien työttömyyskassan jäsenmaksut perustuvat YEL-työtuloon ja voivat olla moninkertaiset verrattuna palkansaajakassojen jäsenmaksuihin. Yrittäjäkassan jäseneksi siirtyessä lisäksi työssäoloehto nollautuu, ja yrittäjänä pitää toimia peräti 15 kuukautta yhtäjaksoisesti ennen kuin on oikeutettu ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Palkansaajilla vastaava jakso on 10 kuukautta. Moni yrittäjä jättääkin kokonaan liittymättä kassaan, kun käytännössä ansiosidonnaisen korvauksen saaminen on joka tapauksessa yrittäjälle vaikeaa. Itsensä työllistävillä pitäisikin olla oikeus jatkaa palkansaajakassan jäsenenä ja kerryttää työssäoloehtoa riippumatta siitä, ovatko kulloinkin työsuhteessa vai freelancereina.

3. Joustavuutta YEL-maksuihin
Työnantaja voi nykyään maksaa TyEL-maksut todellisen toteutuneen palkkasumman mukaan. Yrittäjä sen sijaan on maksuineen sidottu ennalta asetettuun työtuloon. Yksinyrittäjällä kuukausittaiset tulot voivat vaihdella huomattavasti, ja YEL-maksuihin pitäisikin saada mahdollisuus vastaavaan joustavuuteen kuin TyEL-maksuissa jo on.

4. Tasa-arvoa sairastamiseen
Sairausajan päivärahan karenssiajan tulee olla sama yrittäjille kuin palkansaajille. Myös yrittäjien pitää päästä Kelan korvaaman työterveyshuollon piiriin. Yhteiskunta ei hyödy mitään siitä, että yrittäjät kitkuttavat sairaana töissä eivätkä hoidata itseään kunnolla.

5. Ennakkoveroista jälkiveroihin
Yritykset maksavat ennakkoveroa verottajan tekemän tuloarvion mukaan. Itsensä työllistävän on käytännössä hyvin vaikea etukäteen arvioida tulevan tilikauden tuottoja, koska työkeikkojen määrää ja laatua ei usein pysty ennustamaan. Tilanne on täysin erilainen kuin palkansaajalla, joka tietää, että kuukausittain tilille tupsahtaa sovitun suuruinen summa. Itsensä työllistävien kohdalla olisikin kohtuullista siirtyä verottamaan jälkikäteen toteutuneen tuloksen perusteella.

6. Alv-raja ylös
Nykyinen 8.000 euron vuosittainen yläraja arvonlisäverottomille tuloille on todella alhainen. Rajan nostamista 10.000 euroon pohdittiin, mutta käytännössä se ei olisi helpottanut kenenkään täysipäiväisesti itsensä työllistävän tilannetta, sillä harva pystyy tulemaan tuolla summalla toimeen. Siirtymistä itsensä työllistäväksi helpottaisi huomattavasti, jos edes jotenkin säällisen elannon voisi tienata arvonlisäverottomasti.

7. Neuvonta ja osaamisen kehittäminen
Itsensä työllistävillä, kuten muillakin yrittäjillä, ongelmia aiheuttaa myös osaamisen ja tiedon puute. Esimerkiksi perustason kirjanpito-opetuksen pitäisi nykypäivänä sisältyä ihan jokaiseen toisen ja korkea-asteen koulutusohjelmaan.

Myös hinnoittelu on strategisen tärkeä taito jokaiselle itsensä työllistävälle. Moni tuskailee verojen ja vakuutusmaksujen kanssa siksi, ettei ole osannut sisällyttää niitä osaksi työnsä hintaa. Itsensä työllistävän pitää osata laskea, minkälaisella hinnalla työtä on kannattavaa myydä. Ammattiyhdistyksille freelancereiden neuvonta ja koulutus voisi olla hyvä uusi markkinarako.