Monipuolinen rekrytointi on yritysten menestyksen elinehto

Päädyin tänään keskustelemaan johtamisesta Twitterissä. Puhe oli johtamisen muoti-ilmiöistä, joista Pasi Sillanpää kirjoitti nasevasti blogissaan. Itse totesin, että diversiteetin eli monipuolisuuden puute on yksi suurimmista ongelmista suomalaisessa johtamisessa.

Ilmiö on helppo huomata – kun menee mihin tahansa liikkeenjohdon tapahtumaan, näkee heti ovelta, että kovasti saman oloista porukkaa on salin täydeltä. Ja nyt en puhu ainoastaan sukupuolesta vaan yleisemmin monipuolisuudesta: muun muassa iän, sukupuolen, kulttuuritaustan, etnisyyden, koulutuksen suhteen.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat voimakkaan yhteyden diversiteetin ja yritysten taloudellisen menestyksen välillä. Esimerkiksi konsulttiyhtiö McKinseyn kansainvälisen analyysin mukaan yritykset, joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät keskimäärin 15 prosenttia parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset. Etninen diversiteetti parantaa tulosta keskimäärin jopa 35 prosenttia.

Yleensä, kun nostan esiin naisten vähäisen osuuden johtotehtävissä, joku argumentoi, että johtotehtäviin valitaan paras, eikä sukupuolella ole väliä – se, että miehiä on johtotehtävissä enemmän on siis vain merkki siitä, että päteviä naisia on vähemmän.

Tämä olisi pätevä argumentti, jos parhaus olisi objektiivinen käsite. Jokainen, joka on joskus rekrytoinut, tietää kuitenkin, että rekrytointi on hyvin subjektiivinen tapahtuma. Erilaiset näennäisesti objektiiviset kriteerit, kuten koulutus, ovat enemmänkin keinoja karsia ehdokkaita kuin absoluuttinen välttämättömyys tehtävässä onnistumiselle. (Toki on ammatteja, joissa tietty koulutus on välttämättömyys, mutta johtajan tehtävä harvemmin on.)

Loppuviimeksi rekrytointipäätös perustuu hyvin paljon jonkinlaiseen käsitykseen sopivuudesta – miten kyseinen ihminen natsaa porukkaan. Ja tässä kohtaa hyvin herkästi astuu kuvioihin mukavuudenhalu. Onhan niin paljon helpompaa tulla toimeen, kun kaikki ovat samankaltaisesta taustasta, samanikäisiä, kenties ennestään tuttujakin.

Työelämän diversiteettiin velvoittavaa lainsäädäntöä ja kiintiöitä vastustetaan usein valinnanvapauden argumentilla. Välillä lainsäädännön tehtävä on kuitenkin suojella meitä omalta itseltämme. Tupakkalaki, liikenteen nopeusrajoitukset, ympäristönormit ja työsuojelulainsäädäntö ovat esimerkkejä sääntelystä, jonka tehtävänä on estää ihmisiä toimimasta omaksi vahingokseen.

Ihan puhtaasti liiketoiminnallisesta näkökulmasta voi todeta, että monipuolisuuteen ohjaava lainsäädäntö on myös tarpeen, jotta yrityksiä estetään toimimasta omaksi vahingokseen. Mukavuudenhalu on kehittymisen este, ja kehittymisen pysähtyminen on kuolinisku bisnekselle.

Mukavuudenhalu myös usein johtaa laiskaan päätöksentekoon. Sijoittajana käyn läpi suuren joukon yrityksiä vuosittain, ja melko usein törmään siihen, että hyvin homogeenisella johtoporukalla varustetuissa yrityksissä oiotaan väärissä asioissa. Otetaan esimerkiksi typeriä sopimuksellisia riskejä, koska “kyllähän me kaikki luotamme toisiimme”. Tai tehdään virheitä, jotka olisi helppo välttää, jos samaa mieltä oleminen ja helpolla pääseminen eivät olisi tärkeimpiä päätöksentekoa ohjaavia tekijöitä.

Monipuolisuus tekee yritykselle hyvää, koska erilaisten taustojen, näkemysten, osaamisen ja tekemisen tapojen yhteensovittaminen pakottaa kaikki ajattelemaan vähän uudella tavalla. Monipuolisuus tekee hyvää myös siksi, että erilaiset osaajat täydentävät toisiaan. Kukaan ei nimittäin ole hyvä kaikessa, ei edes suomalainen diplomi-insinööri.

Rekrytoinnissa tuijotetaan usein sekä yrityksen että rekrytoitavan henkilön aiempaa menestystä. Oletus on, että josa yritys on ennenkin menestynyt palkkaamalla tietynlaisia ihmisiä, näin tapahtuu jatkossakin. Ja jos työnhakija on aiemminkin menestynyt juuri vastaavanlaisissa tehtävissä, hän menestyy jatkossakin. Peräpeiliin tuijottaminen kuitenkin tuottaa menneisyyden ratkaisuja.

Suomalaisten yritysten on tärkeää rekrytoida tulevaisuuden menestystä silmällä pitäen. Yritysten menestys on koko kansakunnan kannalta niin tärkeää, että sitä ei pidä jättää ainoastaan mukavuudenhaluisten johtajien ja johtoryhmien varaan. Tarvitaan pientä tuuppausta lainsäätäjän taholta, jotta pääsemme “näin on ennekin tehty” -mentaliteetista “näin teemme tulevaisuudessa” -ajatteluun.

Yrittäjyyden pitää olla vaihtoehto myös muille kuin hyvin toimeentuleville

Suomen Yrittäjät julkaisi eilen yksinyrittäjäkyselynsä tulokset. Kyselyn mukaan lähes puolet päätoimisista yksinyrittäjistä sinnittelee alle 2000 euron kuukausittaisilla bruttotuloilla.

Eilen osui silmääni myös The Ulkopolitist -blogin kirjoitus, jossa Demos Effectin Antti Tarvainen pohtii mielenkiintoisesti startup-kulttuurin ja yhteiskunnan välistä suhdetta.

Mitä näillä kahdella asialla sitten on tekemistä keskenään? Paljonkin!

Rapakon takaa on jo jonkin aikaa kantautunut näkemyksiä siitä, että startup-yrittäjyys on leimallisesti hyvin toimeentulevista perheistä polveutuvien pääasiassa valkoihoisten miesten juttu – heillä kun on taloudelliset turvaverkot, joiden varaan heittäytyä, kun yrityksellä ei ole varaa maksaa palkkoja tai se menee nurin.

USA on tietysti ihan oma lukunsa monessa mielessä, mutta juuri tässä asiassa sosiaaliturvan ihmemaa Suomi ei juurikaan poikkea edukseen. Myös meillä nykytilanteessa yrittäjyys on järkevä vaihtoehto vain niille, joilla on taloudelliset turvaverkot omasta takaa.

Itse olen kahteen otteeseen irtisanoutunut hyvin palkatusta työpaikasta ja perustanut yrityksen. Moni on ihaillut rohkeuttani, mutta raaka tosiasia on, että minulla on ollut varaa olla rohkea. Henkilökohtainen talouteni kesti sen, ettei palkkatuloja heti tullut ja myös sen, että ensimmäistä yritystäni piti välillä pääomittaa.

Kun suomalaista startup-kenttää katsoo, silmiinpistävän moni yritys on perustettu Nokian tai Microsoftin avokätisten irtisanomispakettien turvin. Työttömänä on huomattavasti mukavampaa perustaa firma, kun on keskitason johtajan vuoden palkkatulot takataskussa.

Tilanne on hyvin vahvasti toisenlainen vaikkapa pitkäaikaistyöttömälle, jolla ei ole enää penniäkään säästöjä jäljellä, ja se ainoa tulonlähde, työttömyyspäiväraha, katkeaa siinä hetkessä, kun TE-toimiston virkailija katsoo työttömän harjoittavan yritystoimintaa.

Tarvainen viittaa blogikirjoituksessaan siihen, miten startup-sankarimyytti pönkittää jokainen on oman onnensa seppä -ajattelua, jolla perustellaan yhteiskunnan turvaverkkojen heikentämistä. Kuitenkin juuri turvaverkkojen heikentäminen kaventaa menestymisen mahdollisuuksia merkittävästi.

Internet on pullollaan hyvin toimeentulevien ihmisten tuohtumusta verojen maksamisesta. Se, että omista tuloistaan pitää antaa jotakin yhteiskunnalle takaisin, nähdään menestymisen estämisenä.

Todellista menestymisen estämistä on kuitenkin se, ettei yhteiskunta ota koppia, jos yrittänyt epäonnistuu. Menestymisen estämistä on myös se, ettei kaikilla ole tasa-arvoista mahdollisuutta kouluttautua ja kehittää taitojaan. Menestymisen estämistä on mitä suurimmassa määrin se, ettei edes uskalla yrittää, koska pelkää putoavansa saman tien yhteiskunnan ulkopuolelle.

Itsensä työllistäminen olisi monelle hyvä vaihtoehto tehdä työtä, joka on mielenkiintoista ja jossa voi hyödyntää osaamistaan – monelle se voi olla jopa ainoa vaihtoehto ylipäätään päästä tekemään töitä. Se ei kuitenkaan ole aito vaihtoehto niin kauan, kuin siihen liittyy hyvin suuri riski köyhyysloukkuun putoamisesta.

Perustulo sekä yrittäjien sosiaaliturvan ja eläketurvan perusteellinen remontti tekisivät yrittäjyydestä realistisen vaihtoehdon paljon useammalle, loisivat niitä yksilöllisen menestyksen mahdollisuuksia – muillekin kun hyvin toimeentuleville.

Ja kyllä, olen erittäin kiinnostunut myös kasvuyritysten tilanteen helpottamisesta sekä yritysten menestymisen edellytysten parantamisesta ylipäätään, ja niihinkin asioihin on lukuisia ratkaisuehdotuksia tarjolla. Palaan niihin tarkemmin ihan lähiaikoina.

Att tvinga eller inte?

Min ärade partikamrat Osmo Soininvaara har satt igång diskussionen om svenskundervisning med sin tweet och sen i sin blogg. I hans åsikt borde man sluta med “tvångssvenskan” i Finska skolor.

Jag kan inte påstå att det här är en neutral fråga för mig. Min pappa var svenskspråkig, men tyvärr pratade han inte svenska med mig när jag var liten. (På 1970-talet tillbringade pappor inte så mycket tid med sina barn, och dessutom trodde man, att det skadar barnets utväcklande om man har flera hemmaspråk.) Jag uppväxte helt finskspråkig och lärde mig svenska i skolan liksom de flesta.

För mig är svenska språket en viktig del av Finska kultur och svenskkunskapen tillhör i allmänbildning i Finland.

Jag tror därtill, att allmänna svenskundervisningen är en jämställdhetsfråga, och inte bara på det sättet man i allmänhet talar om. På grund av många studier vet vi, att på en stor del följer barn i sina föräldrars fotsteg när det gäller utbildning.

Om svenska blir en valfri ämne i skolan, ska det inte hända, att bara barn som har akademiska föräldrar som upskattar utbildning ska välja svenska? Och sen utesluter dom andra många arbetsmöjligheter från sig. Det finns många ej-akademiska jobb där man behöver svenska – till exempel i vårdbranschen.

Man är inte mogen att fatta beslut om sin framtid när man är nio, tretton eller sexton år gammal. Det är klart, att föräldrar och kompisar har ett stort inflytande. Ju mera ökar vi valfrihet i skolan, desto mer minskar vi jämställda möjligheter för dem som inte får stöd i sina studier hemifrån.

Soininvaara argumenterar mer praktiskt. Han påstår, att det skulle vara mera nyttigt för folk att studera andra språk än svenska. Jag har aldrig förstått det här argumentet.

Jag har studerat flera språk i mitt liv och mestadels arbetat på ett internationellt sammanhang.

Ryska var mitt första främmande språk. Jag studerade det för sju år, och det var fruktansvärt svårt. Franska studerade jag i gymnasiet och fortsatt som biämne i universitetet. Det var inte lätt heller. Varken ryska eller franska har jag nästan aldrig behövt på jobbet. Jag ångrar inte alls mina språkstudier, men faktan är att jag har fått ytterst lite nytta av dem.

Soininvaara skriver, att det skulle vara lättare får många att hitta jobb, om de studerade kinesiska i stället av svenska. Jag har arbetat med kineser och känner många som arbetar i Kina eller gör affärer med kineser, och få av oss kan mera än ”xie xie”. Språkkunskapen hjälper förstås, men i många situationer klarar man sig alldeles bra med engelska.

Svenska då? Det har jag behövt beständigt. Man glömmer ofta att Sverige är en av Finlands mest viktiga exportländer och Nordiska samarbetet betyder att man råkar också ganska ofta med norska och danska språk.

Jag vill inte alls säga, att språkutbildning är totalt onödigt. Tvärtom tycker jag, att språkstudier utvidgar våra förståelse av andra länder och kulturer och är därför mycket viktiga. Men från ett helt praktiskt synpunkt är det nästan omöjligt att spå, vilka språk ett barn ska behöva, när hen blir vuxen.

Vi använder mycket resurser att lära barn språk som de kanske kan bara använda några gånger på semesterresa i hela sitt liv. Jag tycker att det är helt okej, men samtidigt är det mycket konstigt, att man pratar så mycket om hur onyttigt särskilt svenska språket är. Vi lever ju i ett land, som har en svenskspråkig minoritet och ett svenskspråkigt grannland.

Det är förstås helt klart, att diskussionen om svenska språket handlar lite om språket och mycket mera om fördomar. Jag tycker att det är viktigt, att min egen parti ska fortfarande stå för jämställdhet och mot fördomsbaserad politik.

 

Terveisiä palkkakuopasta

Tänään vietetään naisten palkkapäivää. Se määräytyy Tilastokeskuksen toisen vuosineljänneksen ansiotasoindeksin perusteella. Vuosipalkaksi muutettuna se merkitsee sitä, että naisten palkat on nyt maksettu ja loppuvuoden he työskentelevät ”palkatta”.

STTK:n aamulla julkaiseman selvityksen mukaan naisten ja miesten palkkaero on lähtenyt jälleen kasvuun: viime vuonna naisten palkka oli 83,4 prosenttia miesten palkasta, nyt osuus on 83,3 prosenttia.

Joku voi tietysti todeta, että väliäkö nyt yhdellä prosentin kymmenyksellä. Nykytilannetta sekä erinäisiä hallituksen politiikkatoimia tarkastellessa kuitenkin nousee esiin monia huolenaiheita.

Naisten ja miesten palkkaeroihin vaikuttaa pari erityisen voimakasta syytä: poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat sekä perhevapaiden epätasainen jakautuminen äitien ja isien välillä.

Ensinnäkin ne työmarkkinat: EK:n selvityksen mukaan vain viidessä EU-maassa on vielä voimakkaampi työelämän sukupuolijakauma kuin Suomessa. Miehistä valtaosa (82 %) työskentelee yksityisellä sektorilla, kun taas julkinen sektori on naisten kansoittama. Toimialat ovat voimakkaasti jakautuneet “miesten aloihin” ja “naisten aloihin”.

Alojen lisäksi jakautuneita ovat myös työtehtävät. Jopa naisenemmistöisillä aloilla johtotehtävissä on usein miehiä, kun taas “miesten aloilla” naiset hoitavat konttorihommat. Johtotehtävissä naisten vastuulla ovat useimmiten niin sanotut tukifunktiot, kuten viestintä ja henkilöstöhallinto. Miehillä puolestaan on liiketoimintavastuu.

Työmarkkinoiden voimakas jakautuminen on saanut aikaan sen, että myös palkkatasot “miesten” ja “naisten” aloilla ovat voimakkaasti eriytyneet – miesten työtä arvotetaan korkeammalle, ja pitkälti koulutustasosta riippumatta. Korkeakoulutettu lastentarhanopettaja tienaa murto-osan ammattikoulun käyneen rakennusmiehen palkasta.

Toisekseen se lastenhoito: THL:n tilastojen mukaan vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isyysvapaan lisäksi pidettävää vanhempainvapaata käyttää vain 1–3 prosenttia isistä. Kotihoidon tuella lapsia hoitaa myöskin lähes aina äiti.

Perhevapaat ovat vaikea keskustelunaihe, koska yleensä jäädään väittelemään “lapsen edusta”, eli siitä, kenen ja miten lapsia kuuluisi hoitaa. Epätasaisella jakautumisella on kuitenkin kiistatta negatiivinen vaikutus naisten ansiokehitykseen. Lisääntymisikäiset naiset jäävät miehiä herkemmin pätkätyökierteeseen, koska heitä pidetään “vauvariskinä”. Pitkät kotonaolojaksot myös hidastavat äitien palkkakehitystä ja pienentävät eläkkeitä.

Tässä tilanteessa Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvo on Suomessa toteutunut, näyttää sekä irvokkaalta että huolestuttavalta.

Kun tarkastelee hallituksen toimia ja kannanottoja, huoli sen kuin kasvaa. Samaan aikaan, kun “miesten aloille” teollisuuteen jaetaan miljardiluokan verohelpotuksia, “naisten aloilta” koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta nipistetään jo ennestäänkin niukoista resursseista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen heikentää yhdellä kertaa naisten työllistymismahdollisuuksia ja naisenemmistöisen alan työnäkymiä ja -olosuhteita. Perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ei puhuta hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa halaistua sanaa, ei myöskään nuorten naisten pätkätyökierteestä.

Kuin kirsikkana kakussa ulkoministerimme pilkkaa opetushallituksen pyrkimyksiä edistää tasa-arvokasvatusta kouluissa.

Kirjoitin viime vuonna blogissani, että Suomi on rakenteiltaan yksipuolinen äijätalous, jossa kansantalouden kasvu on liiaksi muutaman suhdanneherkän teollisuudenalan varassa. Ja siinäpä se villakoidan ydin: sukupuolten epätasa-arvo pienentää loppujen lopuksi meidän kaikkien kakkua. Ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa haaskata kenenkään osaamispotentiaalia. Tämä olisi hyvä sisäistää siellä Impivaarassakin.

Kilpailukykysumutus

Helsingin Sanomat uutisoi tänään kyselystä, jossa suomalaisilta oli kysytty valmiutta työehtojen huononnuksiin. Jutun otsikon mukaan enemmistö suomalaisista olisi valmiita luopumaan vuodeksi palkankorotuksista, jos se auttaisi luomaan lisää työpaikkoja.

Kyselyn taustalla on työmarkkinajärjestöjen niinsanottu kilpailukykysopimus (Mihin muuten katosi aiempi nimi yhteiskuntasopimus?), jossa sovittiin keinoista, joilla suomalaista vientiteollisuutta avitetaan vauhtiin.

Hesarin juttu ja kyselyn kysymyksenasettelu jatkavat samalla retorisella linjalla, jota on toisteltu eri tahojen toimesta koko viime syksy ja tämä kevät: teollisuuden kilpailukykyä pitää parantaa, jotta saadaan lisää työpaikkoja. Mutta ovatko keinot ja ääneen lausutut tavoitteet linjassa keskenään?

Kun kilpailukykysopimuksen keskeisiä ehtoja katsoo, näyttää varsin selvältä, ettei sopimuksen päätavoite suinkaan ole työpaikkojen lisääminen. Kun työaikaa pidennetään ja työnantajien kustannuksia vähennetään, lopputulos on se, että työnantajat voivat teettää samalla työntekijämäärällä enemmän töitä halvemmalla.

Työpaikkojen lisääntymisen ehdoton edellytys on kysynnän lisääntyminen – hyväntahtoisinkaan työnantaja ei palkkaa lisää tekijöitä, jos tuotteille ja palveluille ei ole ostajia. Palkansaajien ostovoiman heikentämisellä puolestaan on juuri päinvastainen vaikutus, samoin työajan lisäämisellä.

Kun ihmiset tekevät pidempää työpäivää ja käteen jää vähemmän rahaa, se heikentää ennen kaikkea kotimaisten palvelujen kysyntää. Ketkäs Suomessa olivatkaan niitä suurimpia työnantajia? Teollisuusko? No ei, vaan palvelualat.

Vuonna 2013 teollisuuden palveluksessa oli 15 % suomalaisista palkansaajista, kun taas palvelualoilla työskenteli osapuilleen 23 % (luku ei sisällä sosiaali- ja terveyspalveluja). Teollisuuden työpaikat ovat huvenneet tasaisesti – vuodesta 2007 vuoteen 2014 ne ovat vähentyneet lähes neljänneksellä (23 %). Samalla aikavälillä myös palvelualojen työpaikat ovat vähentyneet, mutta vain vajaat kolme prosenttia. (Lähde: Tilastokeskus)

Nyt pitäisi enää ymmärtää, mistä menneisyyden hiilikuopasta kumpuaa tämä ajattelu, että vientiteollisuudella on yksin työllistämisen avaimet kourassaan.

Ymmärrän vientiteollisuuden hankalan tilanteen ja sympatiseeraan sitä ihan täysillä. Maailmanmarkkinat ovat epävakaat, kilpailu raakaa ja pahimmat kilpailijat pelaavat ihan eri säännöillä. Sitä en kuitenkaan mitenkään päin ymmärrä, millä tavalla tätä tilannetta helpottaa, jos suomalainen lastentarhanopettaja luopuu lomarahoistaan.

Suomessa on lähes 250 000 työtöntä, ja avoimia työpaikkoja on huomattavasti vähemmän. Se on vakava ongelma, joka pitää ratkaista. Aivan varmasti työnantajien taakan helpottaminen auttaa omalta osaltaan – ainakin poistamaan esteitä niissä tilanteissa, joissa työtä kyllä olisi tehtäväksi, mutta työllistäminen ei tällä hetkellä syystä tai toisesta kannata.

Mutta silti ennen kaikkea työnantajat tarvitsevat kysyntää tuotteilleen ja palveluilleen. Ja juuri kotimarkkinoiden kysyntää “kilpailukykysopimus” on nyt heikentämässä. Mitä vähemmän rahaa suomalaisilla on käytettävissään, sitä heikommin menee kaupoilla, ravintoloilla, hotelleilla, laskettelukeskuksilla, kampaamoilla, kuntosaleilla – sekä myös näille tavaroita ja raaka-aineita toimittavilla teollisuusyrityksillä, kuljetusyrityksillä ja maanviljelijöillä. Ja sitä vähemmän arvonlisäverotuloja kilahtaa valtion kassan.

Suomi ei enää “seiso puujaloilla”, eikä nykypäivän ongelmia voi korjata menneisyyden ratkaisuilla.

Vientiteollisuus tarvitsee apua, se on selvä. Mutta vientiteollisuus on vain yksi osa Suomen taloutta. Yksi koko sopii kaikille -ajattelu ei toimi tässä tilanteessa. “Kilpailukyvyn” nimissä ei saa rapauttaa sitä osaa taloudestamme, joka on paljon suurempi ja paljon enemmän työllistävä. Kotimaisen kysynnän elvyttämisen pitäisi olla juuri nyt prioriteettilistan kärkisijoilla.

Matalapalkkatuki on eri asia kuin perustulo

Kokoomuksen Arto Satonen tuli tänään Aamulehdessä ulos Kokoomuksen “perustulomallin” kanssa.

“Jos ihminen saisi yhdestä tai useammasta osa-aikaisesta työstä palkkaa kuukaudessa 1 200–1 300 euroa, valtio maksaisi palkan päälle negatiivista tuloveroa esimerkiksi parisataa euroa. Tuki olisi suurempi, jos henkilöllä on lapsia”, Satonen kuvailee.

“Negatiivinen tulovero on perustulomalleista se, jonka saamiseen sisältyy vastikkeellisuuden ajatus. Pitää ensin olla verokirjalla tehtävää työtä, vaikka tilapäisiä töitä sieltä täältä, ennen kuin voi saada perustuloa”, Satonen jatkaa.

Jännä ehdotus, jolla on hyvin vähän tekemistä perustulon kanssa.

Perustulon koko ajatus pohjautuu siihen, että tulo on vastikkeetonta ja kaikki ovat siihen oikeutettuja. Myös negatiivisen tuloveron malli toimii näin: tietyn tulorajan alle jääville maksetaan tukea, jonka määrä pienenee sitä mukaa kuin tulot suurenevat. Toisin kuin Satonen kuvailee, myöskään negatiivinen tulovero ei edellytä saajaltaan muita verotettavia tuloja.

Hyvä kuvaus negatiivisesta tuloverosta löytyy Osmo Soininvaaran blogista.

Kokoomuksen ajaman mallin todellinen kohde löytyy sekin Aamulehden jutusta: kun pienipalkkaisille maksetaan “perustuloa”, työnantajat voivat vastaavasti alentaa palkkoja. Kyse on siis ennen kaikkea matalapalkka-aloille suunnatusta yritystuesta, jota koetetaan myydä trendikkäästi perustulon kääreeseen paketoituna.

Todellisen perustulon keskeinen etu on, että se vähentää kannustinloukkuja ja tekee työnteosta kannattavaa. Nykyisessä sosiaaliturvajärjestelmässähän on kosolti tilanteita, joissa matalapalkkaisen tai osa-aikaisen työn vastaanottaminen käytännössä joko pienentää tuloja tai ei ainakaan nosta niitä lainkaan verrattuna työttömänä olemiseen.

Nykymalli ei myöskään kannusta oman työpaikan luomiseen itsensä työllistämällä, etenkään työttömyysturvalain uudistuksen jälkeen, kun satunnaista keikkatyötä tekevä saattaa yhtäkkiä havaita olevansakin TE-toimiston mielestä päätoiminen yrittäjä. Olen tavannut monia työttömiä, jotka mielellään kokeilisivat yrittäjyyttä, kunhan vain yritystoiminnan alkuvaiheessa olisi jokin tae toimeentulosta. Moni voisi myös tehdä enemmän keikkatyötä, jos vain silloin, kun keikkoja ei ole tai niitä on vähän, olisi jokin tae toimeentulosta. Perustulo olisi juuri tällainen tae.

Kokoomuksen “perustulo” ei kuitenkaan vastaa yrittäjyysongelmaan eikä keikkatyöongelmaan, koska se edellyttää kokoaikaista palkkatulon saamista. Se ei auta myöskään pätkätyöläisiä tai nollatuntisopimuksella työskenteleviä.

Satosen esittelemä “perustulomalli” on luotu menneeseen maailmaan, jossa kaikki työllistyvät työsuhteiseen palkkatyöhön. Kuitenkin Suomen nopeimmin kasvava työllisten ryhmä on juuri itsensä työllistäjät. Ryhmä voisi kasvaa nopeamminkin, jos kasvulle luotaisiin edellytykset esimerkiksi aidon perustulon avulla.

Aito perustulo kannustaa työntekoon ja yrittäjyyteen. Hyvää ajatusta ei pidä vesittää nimittämällä piilotettua yritystukea perustuloksi.

P.s. Vihreiden perustulomalliin voit tutustua täällä, ja täältä löydät Vihreiden kannanoton hallituksen perustulokokeilusta.

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 13.2.2016

Ystävät,

Ensi viikolla tulee eduskunnan käsittelyyn kansalaisaloite nollatuntisopimusten kieltämisestä. Aloitteen tavoitteena on kieltää työsopimukset, joissa ei ole määritelty työntekijälle viikoittaista työtuntimäärää.

Asiasta käytävässä keskustelussa ovat vastakkain Olli Opiskelija, joka ei pysty arvioimaan, mihin tulot riittävät, ja joutuu lintsaamaan luennoilta, koska tarjotuista työtunneista ei uskalla kieltäytyä, ja Päivi Pienyrittäjä, joka tarvitsee silloin tällöin satunnaisesti apua toimistolla, eikä uskalla palkata ketään vakituisemmin.

Vaikean tästä keskustelusta tekee se, että sekä Ollin että Päivin näkökulma on tärkeä ja oikea.

On täysin perusteltua vaatia, ettei kenenkään pidä joutua elämään jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. On perusteltua vaatia, ettei nollatuntisopimuksia saa käyttää irtisanomis-, koeaika- ja lomautuslainsäädännön kiertämiseen. On perusteltua vaatia, ettei ketään saa roikottaa löysässä hirressä ilman työvuoroja ja vailla mahdollisuutta työttömysturvaan.

Toisaalta on myös täysin perusteltua vaatia, että työnantajilla täytyy olla mahdollisuus joustavuuteen. On monia aloja, joilla työvoiman tarve vaihtelee. On paljon pieniä työnantajia, joilla ei ole mahdollisuutta palkata työntekijöitä kiinteällä viikkotuntimäärällä. On myös monia työntekijöitä, joille tämä väljä ja joustava malli sopii hyvin.

Vihreiden suuri etu tässä keskustelussa on, että emme kuulu vanhoihin työntekijöiden ja työnantajien etupiireihin. Meillä on mahdollisuus tarkastella työelämää juuri niin monimuotoisena kuin se on, pitää niin Ollin kuin Päivinkin puolia.

Nollatuntisopimuksiin liittyy aitoja ja vakavia ongelmia. Moni näistä pätee kuitenkin yhtä lailla kaikkiin osa-aikaisiin työsopimuksiin. Osa ongelmista puolestaan liittyy siihen, että kaikki työnantajat eivät valitettavasti noudata nykyisiäkään lakeja ja työehtosopimuksia.

Tärkeintä on tasata tilannetta työntekijöiden- ja työnantajien välillä: jos työnantaja ei sitoudu tiettyyn minimityömäärään, ei työntekijääkään voi vaatia sitoutumaan yhteen työnantajaan. Myös työttömyysturvaan liittyvät ongelmat pitää ja voi ratkaista.

Ei kuitenkaan heitetä lasta pesuveden mukana ja kielletä kokonaan tätä työllistämisen muotoa, josta moni myös hyötyy. Nykypäivän työelämässä tarvitaan lisää joustavuutta, ei lisää jäykkyyttä – mutta joustoja ei saa repiä kenenkään selkänahasta. Pidetään sekä Ollista että Päivistä huolta, sillä molempia tarvitaan.