Mitä aktiivimallin tilalle?

Hallitus on viime viikkoina saanut ansaitusti ryöpytystä työttömyysturvan aktiivimallin vuoksi. Kritiikin kärkenä on, että työttömiä rangaistaan asioista, joihin he eivät voi itse vaikuttaa, mutta työllistymisen helpottamiseksi malli ei tarjoa oikeastaan mitään.

Työllistymisen helpottaminen ja työttömien aktivointi työelämään ovat sinänsä hyviä tavoitteita. Useimmat työttömätkin olisivat mieluummin töissä kuin työttömänä. Viime päivinä monesti esitetty kysymys kuuluukin: mitä sitten, jos ei aktiivimallia?

Tartun tässä nyt kahteen tunnettuun kannustinloukkuun: keikkatyön päivärahan maksua viivästyttävään vaikutukseen sekä yrittäjänä työllistymiseen liittyviin ongelmiin. Nämä kaksi asiaa korjaamalla autettaisiin monia jos nyt ei ihan vakituiseen, kokopäiväiseen työsuhteeseen, niin ainakin tienaamaan edes osan elannostaan omalla työllä – ja samalla ylläpitämään työhön liittyvää osaamistaan.

Kohtuullisuutta keikkatyön päivärahojen maksuun

Ensin keikkatyö. Tapasin eräässä vaalitilaisuudessa henkilön, joka esittäytyi työttömäksi tohtoriksi. Hän kertoi tehneensä satunnaisia opinnäytetyön arviointeja ja muita keikkahommia, mutta kertoi, ettei hänellä enää ollut tähän varaa.

Miksi? Koska jokainen keikkatyö keskeyttää päivärahan maksamisen. Kuluu usein kuukausia ennen kuin TE-toimisto saa kalkyloitua keikkatyöstä maksetun palkkion vaikutuksen työttömyyspäivärahaan, ja sillä välillä mitään rahaa ei tipu. Pitkittyneen työttömyyden vuoksi henkilöllä ei ollut enää säästöjä, joiden varassa sinnitellä arviointijakson ajan. Siispä hän ei enää voinut ottaa keikkoja vastaan.

Tämä epäkohta olisi suhteellisen helppo korjata. Jo keikkatyötä vastaanottaessaan työntekijällä on yleensä käsitys maksettavan palkkion suuruudesta. Palkkion vaikutus päivärahan maksuun voitaisiin laskea tämän arvion perusteella. Jos palkkio alittaa 300 euron suojaosuuden, ei päivärahan maksulle tarvitse tehdä mitään.

Jälkeenpäin toki pitäisi vielä tarkistaa lopullinen maksetun palkkion määrä – sen voisi tehdä samaan tapaan kuin esitäytetyn veroehdotuksen, verottajallahan joka tapauksessa on tiedot maksetuista palkkioista. Mahdollisten “mätkyjen” suhteen voisi soveltaa samantyyppistä periaatetta kuin verotuksessa: jos palkkio on arviota suurempi, mutta siitä aiheutuvan “mätkyn” määrä vähäinen, se jätettäisiin perimättä.

Selkeämmät kriteerit päätoimiselle yrittäjyydelle

Vaikka työttomyysturvalakiin tehdyt muutokset ovat onneksi ratkaisseet monia yrittäjien työttömyyteen liittyviä epäkohtia, ongelmia on edelleen. Niistä suurin on, että keikkatyötä tekevä saatetaan TE-toimistossa määrittää päätoimiseksi yrittäjäksi, jolloin työttömyyspäivärahan maksu lakkaa kokonaan. Määrittely tehdään melko epämääräisin perustein, ja olennaista on yrittäjänä tehty työmäärä, ei suinkaan ansaittu tulo.

Jos TE-toimisto katsoo, että yrittäjän tai “omaa työtä” tekevän työmäärä on niin suuri, ettei henkilö voi ottaa vastaan kokopäivätyötä, tämä menettää päivärahat. Työttömän oikeusturvan kannalta ongelmallista on, ettei tälle työmäärälle ole mitään selkeää määritelmää, vaan TE-toimiston virkailijat käyttävät tapauskohtaista harkintaa.

Kriteerejä pitäisikin selkiyttää. Yksi tapa hahmottaa, onko henkilö kykenevä vastaanottamaan kokopäiväistä työtä, on voimassa olevat sopimukset. Jos henkilöllä on pitkiä toimeksiantoja, joissa on pitkät irtisanomisajat, on selvää, ettei hän ole välittömästi työmarkkinoiden käytettävissä. Mutta jos työmäärä koostuu pienistä ja lyhyistä toimeksiannoista, niistä on varsin helppoa irtautua, jos sopiva kokopäivätyö osuu kohdalle.

Mitä määritelmää sitten käytetäänkin, sen tulee olla niin selkeä, että kukin voi etukäteen arvioida tekemänsä työn vaikutusta työttömyysturvaan.

Joustoa YEL-järjestelmään

Toinen ongelma on YEL-vakuutus, josta kirjoitin syksyllä pidemmästi. Nykymalli johtaa etenkin satunnaisempaa keikkatyötä tekevien alivakuuttamiseen ja toimii myös kannustinloukkuna keikkatyön tekemiselle – kukapa haluaisi ottaa kallista vakuutusta, jos ei ole mitään varmuutta työkeikkojen jatkuvuudesta.

YEL-vakuutusta pitääkin rakentaa joustavammaksi. Ei voi olla niin, että vakuutusmaksu pitää maksaa, vaikka tuloja ei ole. YEL pitää voida tilittää samaan tapaan kuin vaikkapa keikkaluontoisesti palkatun lapsenvahdin TyEL-maksu – kertaluontoisesti ja todellisen tulon määrään perustuen. Tällainen joustavampi malli helpottaisi monen keikkatyöllistymistä.

 

Toki moni työllistyisi mieluummin vakituiseen, täysipäiväiseen työhön, jolla voi elättää itsensä ihan kokonaan. Valitettavasti kuitenkin yhä useampi on tilanteessa, jossa leipä on haalittava pienistä murusista. Keikkatyöläisen elämä on ennakoimattomuudessaan usein raskasta ja tulotason heilahtelut tekevät oman talouden suunnittelusta hankalaa. Olisi kohtuullista, ettei lainsäädännöllä tehtäisi itsensä työllistämisestä enää ainakaan hankalampaa.

Ja pitäähän toki vielä mainita sekin, että jos meillä olisi toimiva perustulomalli, monet keikkatyön ja työttömyysturvan ongelmat olisivat ainakin nykyistä pienempiä.

Seksuaalisella häirinnällä on myös taloudellinen hinta

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 2.12.2017

Rakkaat ystävät,

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä.

Puhun teille tänään seksuaalisen häirinnän taloudellisesta ulottuvuudesta, jota ei toistaiseksi ole keskustelussa paljon sivuttu.

Aihe tuli mieleeni, kun eilen luin Hesarista kirjoituksen, jossa todettiin, että naisia pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen. Heti perään luin toisen jutun, jossa kerrottiin puolustusvoimissa rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä.

Juttu on nimittäin niin, että pelkkä kannustus ei riitä, jos oikeasti haluamme edistää naisten urakehitystä ja purkaa toimialojen jyrkkää sukupuolittuneisuutta.

Tyttöjen ja naisten on raskasta raivata tietään yhteiskunnassa, jossa jo koulussa kohtaa ahdistelukulttuurin. Valitettavan moni poika ja mies kokee myös samaa, sukupuolivähemmistöistä puhumattakaan.

Moni tässäkin huoneessa on todennäköisesti

  • jättänyt osallistumatta työpaikan sidosryhmätilaisuuteen, koska on pelännyt kännisiä ahdistelijoita
  • ollut työpaikassa, jossa kaikki tietävät, kenen kanssa ei kannata joutua kahden kesken kahvihuoneeseen
  • vaihtanut työ- tai opiskelupaikkaa, koska on väsynyt vähättelyyn ja ahdisteluun

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea yhteiskuntamme ja kansantaloutemme menettää joka kerta, kun joku heittää hanskat tiskiin ahdistelun vuoksi.

Jokainen keskeytynyt työura ja hylätty opiskelupaikka maksaa ihan selvää rahaa. Mutta hintana on myös sen kyseisen ihmisen potentiaalin menettäminen.

Mitä tieteellisiä tutkimustuloksia, teknologisia innovaatioita tai kaupallisia läpimurtoja onkaan jäänyt tekemättä siksi, että ihmisiä on kohdeltu kuin lihanpaloja?

Siitä on paljon kansainvälisiä tutkimustuloksia, että yritykset joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset.

Diversiteetti ruokkii avointa keskustelua ja monipuolisempaa ajattelua. Saadaan laajempi pakki ideoita käyttöön.

Diversiteetti ei kuitenkaan toteudu suomalaisessa työelämässä ennen kuin kaikki voivat kokea työympäristönsä turvalliseksi.  

Suomi on pieni kansakunta maailman peränurkassa. Meillä ei ole paljoa muuta kuin osaamisemme ja innovointikykymme.

Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että osa potentiaalistamme jää hyödyntämättä sen vuoksi, että jotkut meistä eivät osaa käyttäytyä.

Monipuolinen rekrytointi on yritysten menestyksen elinehto

Päädyin tänään keskustelemaan johtamisesta Twitterissä. Puhe oli johtamisen muoti-ilmiöistä, joista Pasi Sillanpää kirjoitti nasevasti blogissaan. Itse totesin, että diversiteetin eli monipuolisuuden puute on yksi suurimmista ongelmista suomalaisessa johtamisessa.

Ilmiö on helppo huomata – kun menee mihin tahansa liikkeenjohdon tapahtumaan, näkee heti ovelta, että kovasti saman oloista porukkaa on salin täydeltä. Ja nyt en puhu ainoastaan sukupuolesta vaan yleisemmin monipuolisuudesta: muun muassa iän, sukupuolen, kulttuuritaustan, etnisyyden, koulutuksen suhteen.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat voimakkaan yhteyden diversiteetin ja yritysten taloudellisen menestyksen välillä. Esimerkiksi konsulttiyhtiö McKinseyn kansainvälisen analyysin mukaan yritykset, joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät keskimäärin 15 prosenttia parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset. Etninen diversiteetti parantaa tulosta keskimäärin jopa 35 prosenttia.

Yleensä, kun nostan esiin naisten vähäisen osuuden johtotehtävissä, joku argumentoi, että johtotehtäviin valitaan paras, eikä sukupuolella ole väliä – se, että miehiä on johtotehtävissä enemmän on siis vain merkki siitä, että päteviä naisia on vähemmän.

Tämä olisi pätevä argumentti, jos parhaus olisi objektiivinen käsite. Jokainen, joka on joskus rekrytoinut, tietää kuitenkin, että rekrytointi on hyvin subjektiivinen tapahtuma. Erilaiset näennäisesti objektiiviset kriteerit, kuten koulutus, ovat enemmänkin keinoja karsia ehdokkaita kuin absoluuttinen välttämättömyys tehtävässä onnistumiselle. (Toki on ammatteja, joissa tietty koulutus on välttämättömyys, mutta johtajan tehtävä harvemmin on.)

Loppuviimeksi rekrytointipäätös perustuu hyvin paljon jonkinlaiseen käsitykseen sopivuudesta – miten kyseinen ihminen natsaa porukkaan. Ja tässä kohtaa hyvin herkästi astuu kuvioihin mukavuudenhalu. Onhan niin paljon helpompaa tulla toimeen, kun kaikki ovat samankaltaisesta taustasta, samanikäisiä, kenties ennestään tuttujakin.

Työelämän diversiteettiin velvoittavaa lainsäädäntöä ja kiintiöitä vastustetaan usein valinnanvapauden argumentilla. Välillä lainsäädännön tehtävä on kuitenkin suojella meitä omalta itseltämme. Tupakkalaki, liikenteen nopeusrajoitukset, ympäristönormit ja työsuojelulainsäädäntö ovat esimerkkejä sääntelystä, jonka tehtävänä on estää ihmisiä toimimasta omaksi vahingokseen.

Ihan puhtaasti liiketoiminnallisesta näkökulmasta voi todeta, että monipuolisuuteen ohjaava lainsäädäntö on myös tarpeen, jotta yrityksiä estetään toimimasta omaksi vahingokseen. Mukavuudenhalu on kehittymisen este, ja kehittymisen pysähtyminen on kuolinisku bisnekselle.

Mukavuudenhalu myös usein johtaa laiskaan päätöksentekoon. Sijoittajana käyn läpi suuren joukon yrityksiä vuosittain, ja melko usein törmään siihen, että hyvin homogeenisella johtoporukalla varustetuissa yrityksissä oiotaan väärissä asioissa. Otetaan esimerkiksi typeriä sopimuksellisia riskejä, koska “kyllähän me kaikki luotamme toisiimme”. Tai tehdään virheitä, jotka olisi helppo välttää, jos samaa mieltä oleminen ja helpolla pääseminen eivät olisi tärkeimpiä päätöksentekoa ohjaavia tekijöitä.

Monipuolisuus tekee yritykselle hyvää, koska erilaisten taustojen, näkemysten, osaamisen ja tekemisen tapojen yhteensovittaminen pakottaa kaikki ajattelemaan vähän uudella tavalla. Monipuolisuus tekee hyvää myös siksi, että erilaiset osaajat täydentävät toisiaan. Kukaan ei nimittäin ole hyvä kaikessa, ei edes suomalainen diplomi-insinööri.

Rekrytoinnissa tuijotetaan usein sekä yrityksen että rekrytoitavan henkilön aiempaa menestystä. Oletus on, että josa yritys on ennenkin menestynyt palkkaamalla tietynlaisia ihmisiä, näin tapahtuu jatkossakin. Ja jos työnhakija on aiemminkin menestynyt juuri vastaavanlaisissa tehtävissä, hän menestyy jatkossakin. Peräpeiliin tuijottaminen kuitenkin tuottaa menneisyyden ratkaisuja.

Suomalaisten yritysten on tärkeää rekrytoida tulevaisuuden menestystä silmällä pitäen. Yritysten menestys on koko kansakunnan kannalta niin tärkeää, että sitä ei pidä jättää ainoastaan mukavuudenhaluisten johtajien ja johtoryhmien varaan. Tarvitaan pientä tuuppausta lainsäätäjän taholta, jotta pääsemme “näin on ennekin tehty” -mentaliteetista “näin teemme tulevaisuudessa” -ajatteluun.

Yrittäjyyden pitää olla vaihtoehto myös muille kuin hyvin toimeentuleville

Suomen Yrittäjät julkaisi eilen yksinyrittäjäkyselynsä tulokset. Kyselyn mukaan lähes puolet päätoimisista yksinyrittäjistä sinnittelee alle 2000 euron kuukausittaisilla bruttotuloilla.

Eilen osui silmääni myös The Ulkopolitist -blogin kirjoitus, jossa Demos Effectin Antti Tarvainen pohtii mielenkiintoisesti startup-kulttuurin ja yhteiskunnan välistä suhdetta.

Mitä näillä kahdella asialla sitten on tekemistä keskenään? Paljonkin!

Rapakon takaa on jo jonkin aikaa kantautunut näkemyksiä siitä, että startup-yrittäjyys on leimallisesti hyvin toimeentulevista perheistä polveutuvien pääasiassa valkoihoisten miesten juttu – heillä kun on taloudelliset turvaverkot, joiden varaan heittäytyä, kun yrityksellä ei ole varaa maksaa palkkoja tai se menee nurin.

USA on tietysti ihan oma lukunsa monessa mielessä, mutta juuri tässä asiassa sosiaaliturvan ihmemaa Suomi ei juurikaan poikkea edukseen. Myös meillä nykytilanteessa yrittäjyys on järkevä vaihtoehto vain niille, joilla on taloudelliset turvaverkot omasta takaa.

Itse olen kahteen otteeseen irtisanoutunut hyvin palkatusta työpaikasta ja perustanut yrityksen. Moni on ihaillut rohkeuttani, mutta raaka tosiasia on, että minulla on ollut varaa olla rohkea. Henkilökohtainen talouteni kesti sen, ettei palkkatuloja heti tullut ja myös sen, että ensimmäistä yritystäni piti välillä pääomittaa.

Kun suomalaista startup-kenttää katsoo, silmiinpistävän moni yritys on perustettu Nokian tai Microsoftin avokätisten irtisanomispakettien turvin. Työttömänä on huomattavasti mukavampaa perustaa firma, kun on keskitason johtajan vuoden palkkatulot takataskussa.

Tilanne on hyvin vahvasti toisenlainen vaikkapa pitkäaikaistyöttömälle, jolla ei ole enää penniäkään säästöjä jäljellä, ja se ainoa tulonlähde, työttömyyspäiväraha, katkeaa siinä hetkessä, kun TE-toimiston virkailija katsoo työttömän harjoittavan yritystoimintaa.

Tarvainen viittaa blogikirjoituksessaan siihen, miten startup-sankarimyytti pönkittää jokainen on oman onnensa seppä -ajattelua, jolla perustellaan yhteiskunnan turvaverkkojen heikentämistä. Kuitenkin juuri turvaverkkojen heikentäminen kaventaa menestymisen mahdollisuuksia merkittävästi.

Internet on pullollaan hyvin toimeentulevien ihmisten tuohtumusta verojen maksamisesta. Se, että omista tuloistaan pitää antaa jotakin yhteiskunnalle takaisin, nähdään menestymisen estämisenä.

Todellista menestymisen estämistä on kuitenkin se, ettei yhteiskunta ota koppia, jos yrittänyt epäonnistuu. Menestymisen estämistä on myös se, ettei kaikilla ole tasa-arvoista mahdollisuutta kouluttautua ja kehittää taitojaan. Menestymisen estämistä on mitä suurimmassa määrin se, ettei edes uskalla yrittää, koska pelkää putoavansa saman tien yhteiskunnan ulkopuolelle.

Itsensä työllistäminen olisi monelle hyvä vaihtoehto tehdä työtä, joka on mielenkiintoista ja jossa voi hyödyntää osaamistaan – monelle se voi olla jopa ainoa vaihtoehto ylipäätään päästä tekemään töitä. Se ei kuitenkaan ole aito vaihtoehto niin kauan, kuin siihen liittyy hyvin suuri riski köyhyysloukkuun putoamisesta.

Perustulo sekä yrittäjien sosiaaliturvan ja eläketurvan perusteellinen remontti tekisivät yrittäjyydestä realistisen vaihtoehdon paljon useammalle, loisivat niitä yksilöllisen menestyksen mahdollisuuksia – muillekin kun hyvin toimeentuleville.

Ja kyllä, olen erittäin kiinnostunut myös kasvuyritysten tilanteen helpottamisesta sekä yritysten menestymisen edellytysten parantamisesta ylipäätään, ja niihinkin asioihin on lukuisia ratkaisuehdotuksia tarjolla. Palaan niihin tarkemmin ihan lähiaikoina.

Att tvinga eller inte?

Min ärade partikamrat Osmo Soininvaara har satt igång diskussionen om svenskundervisning med sin tweet och sen i sin blogg. I hans åsikt borde man sluta med “tvångssvenskan” i Finska skolor.

Jag kan inte påstå att det här är en neutral fråga för mig. Min pappa var svenskspråkig, men tyvärr pratade han inte svenska med mig när jag var liten. (På 1970-talet tillbringade pappor inte så mycket tid med sina barn, och dessutom trodde man, att det skadar barnets utväcklande om man har flera hemmaspråk.) Jag uppväxte helt finskspråkig och lärde mig svenska i skolan liksom de flesta.

För mig är svenska språket en viktig del av Finska kultur och svenskkunskapen tillhör i allmänbildning i Finland.

Jag tror därtill, att allmänna svenskundervisningen är en jämställdhetsfråga, och inte bara på det sättet man i allmänhet talar om. På grund av många studier vet vi, att på en stor del följer barn i sina föräldrars fotsteg när det gäller utbildning.

Om svenska blir en valfri ämne i skolan, ska det inte hända, att bara barn som har akademiska föräldrar som upskattar utbildning ska välja svenska? Och sen utesluter dom andra många arbetsmöjligheter från sig. Det finns många ej-akademiska jobb där man behöver svenska – till exempel i vårdbranschen.

Man är inte mogen att fatta beslut om sin framtid när man är nio, tretton eller sexton år gammal. Det är klart, att föräldrar och kompisar har ett stort inflytande. Ju mera ökar vi valfrihet i skolan, desto mer minskar vi jämställda möjligheter för dem som inte får stöd i sina studier hemifrån.

Soininvaara argumenterar mer praktiskt. Han påstår, att det skulle vara mera nyttigt för folk att studera andra språk än svenska. Jag har aldrig förstått det här argumentet.

Jag har studerat flera språk i mitt liv och mestadels arbetat på ett internationellt sammanhang.

Ryska var mitt första främmande språk. Jag studerade det för sju år, och det var fruktansvärt svårt. Franska studerade jag i gymnasiet och fortsatt som biämne i universitetet. Det var inte lätt heller. Varken ryska eller franska har jag nästan aldrig behövt på jobbet. Jag ångrar inte alls mina språkstudier, men faktan är att jag har fått ytterst lite nytta av dem.

Soininvaara skriver, att det skulle vara lättare får många att hitta jobb, om de studerade kinesiska i stället av svenska. Jag har arbetat med kineser och känner många som arbetar i Kina eller gör affärer med kineser, och få av oss kan mera än ”xie xie”. Språkkunskapen hjälper förstås, men i många situationer klarar man sig alldeles bra med engelska.

Svenska då? Det har jag behövt beständigt. Man glömmer ofta att Sverige är en av Finlands mest viktiga exportländer och Nordiska samarbetet betyder att man råkar också ganska ofta med norska och danska språk.

Jag vill inte alls säga, att språkutbildning är totalt onödigt. Tvärtom tycker jag, att språkstudier utvidgar våra förståelse av andra länder och kulturer och är därför mycket viktiga. Men från ett helt praktiskt synpunkt är det nästan omöjligt att spå, vilka språk ett barn ska behöva, när hen blir vuxen.

Vi använder mycket resurser att lära barn språk som de kanske kan bara använda några gånger på semesterresa i hela sitt liv. Jag tycker att det är helt okej, men samtidigt är det mycket konstigt, att man pratar så mycket om hur onyttigt särskilt svenska språket är. Vi lever ju i ett land, som har en svenskspråkig minoritet och ett svenskspråkigt grannland.

Det är förstås helt klart, att diskussionen om svenska språket handlar lite om språket och mycket mera om fördomar. Jag tycker att det är viktigt, att min egen parti ska fortfarande stå för jämställdhet och mot fördomsbaserad politik.

 

Terveisiä palkkakuopasta

Tänään vietetään naisten palkkapäivää. Se määräytyy Tilastokeskuksen toisen vuosineljänneksen ansiotasoindeksin perusteella. Vuosipalkaksi muutettuna se merkitsee sitä, että naisten palkat on nyt maksettu ja loppuvuoden he työskentelevät ”palkatta”.

STTK:n aamulla julkaiseman selvityksen mukaan naisten ja miesten palkkaero on lähtenyt jälleen kasvuun: viime vuonna naisten palkka oli 83,4 prosenttia miesten palkasta, nyt osuus on 83,3 prosenttia.

Joku voi tietysti todeta, että väliäkö nyt yhdellä prosentin kymmenyksellä. Nykytilannetta sekä erinäisiä hallituksen politiikkatoimia tarkastellessa kuitenkin nousee esiin monia huolenaiheita.

Naisten ja miesten palkkaeroihin vaikuttaa pari erityisen voimakasta syytä: poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat sekä perhevapaiden epätasainen jakautuminen äitien ja isien välillä.

Ensinnäkin ne työmarkkinat: EK:n selvityksen mukaan vain viidessä EU-maassa on vielä voimakkaampi työelämän sukupuolijakauma kuin Suomessa. Miehistä valtaosa (82 %) työskentelee yksityisellä sektorilla, kun taas julkinen sektori on naisten kansoittama. Toimialat ovat voimakkaasti jakautuneet “miesten aloihin” ja “naisten aloihin”.

Alojen lisäksi jakautuneita ovat myös työtehtävät. Jopa naisenemmistöisillä aloilla johtotehtävissä on usein miehiä, kun taas “miesten aloilla” naiset hoitavat konttorihommat. Johtotehtävissä naisten vastuulla ovat useimmiten niin sanotut tukifunktiot, kuten viestintä ja henkilöstöhallinto. Miehillä puolestaan on liiketoimintavastuu.

Työmarkkinoiden voimakas jakautuminen on saanut aikaan sen, että myös palkkatasot “miesten” ja “naisten” aloilla ovat voimakkaasti eriytyneet – miesten työtä arvotetaan korkeammalle, ja pitkälti koulutustasosta riippumatta. Korkeakoulutettu lastentarhanopettaja tienaa murto-osan ammattikoulun käyneen rakennusmiehen palkasta.

Toisekseen se lastenhoito: THL:n tilastojen mukaan vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isyysvapaan lisäksi pidettävää vanhempainvapaata käyttää vain 1–3 prosenttia isistä. Kotihoidon tuella lapsia hoitaa myöskin lähes aina äiti.

Perhevapaat ovat vaikea keskustelunaihe, koska yleensä jäädään väittelemään “lapsen edusta”, eli siitä, kenen ja miten lapsia kuuluisi hoitaa. Epätasaisella jakautumisella on kuitenkin kiistatta negatiivinen vaikutus naisten ansiokehitykseen. Lisääntymisikäiset naiset jäävät miehiä herkemmin pätkätyökierteeseen, koska heitä pidetään “vauvariskinä”. Pitkät kotonaolojaksot myös hidastavat äitien palkkakehitystä ja pienentävät eläkkeitä.

Tässä tilanteessa Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvo on Suomessa toteutunut, näyttää sekä irvokkaalta että huolestuttavalta.

Kun tarkastelee hallituksen toimia ja kannanottoja, huoli sen kuin kasvaa. Samaan aikaan, kun “miesten aloille” teollisuuteen jaetaan miljardiluokan verohelpotuksia, “naisten aloilta” koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta nipistetään jo ennestäänkin niukoista resursseista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen heikentää yhdellä kertaa naisten työllistymismahdollisuuksia ja naisenemmistöisen alan työnäkymiä ja -olosuhteita. Perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ei puhuta hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa halaistua sanaa, ei myöskään nuorten naisten pätkätyökierteestä.

Kuin kirsikkana kakussa ulkoministerimme pilkkaa opetushallituksen pyrkimyksiä edistää tasa-arvokasvatusta kouluissa.

Kirjoitin viime vuonna blogissani, että Suomi on rakenteiltaan yksipuolinen äijätalous, jossa kansantalouden kasvu on liiaksi muutaman suhdanneherkän teollisuudenalan varassa. Ja siinäpä se villakoidan ydin: sukupuolten epätasa-arvo pienentää loppujen lopuksi meidän kaikkien kakkua. Ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa haaskata kenenkään osaamispotentiaalia. Tämä olisi hyvä sisäistää siellä Impivaarassakin.

Kilpailukykysumutus

Helsingin Sanomat uutisoi tänään kyselystä, jossa suomalaisilta oli kysytty valmiutta työehtojen huononnuksiin. Jutun otsikon mukaan enemmistö suomalaisista olisi valmiita luopumaan vuodeksi palkankorotuksista, jos se auttaisi luomaan lisää työpaikkoja.

Kyselyn taustalla on työmarkkinajärjestöjen niinsanottu kilpailukykysopimus (Mihin muuten katosi aiempi nimi yhteiskuntasopimus?), jossa sovittiin keinoista, joilla suomalaista vientiteollisuutta avitetaan vauhtiin.

Hesarin juttu ja kyselyn kysymyksenasettelu jatkavat samalla retorisella linjalla, jota on toisteltu eri tahojen toimesta koko viime syksy ja tämä kevät: teollisuuden kilpailukykyä pitää parantaa, jotta saadaan lisää työpaikkoja. Mutta ovatko keinot ja ääneen lausutut tavoitteet linjassa keskenään?

Kun kilpailukykysopimuksen keskeisiä ehtoja katsoo, näyttää varsin selvältä, ettei sopimuksen päätavoite suinkaan ole työpaikkojen lisääminen. Kun työaikaa pidennetään ja työnantajien kustannuksia vähennetään, lopputulos on se, että työnantajat voivat teettää samalla työntekijämäärällä enemmän töitä halvemmalla.

Työpaikkojen lisääntymisen ehdoton edellytys on kysynnän lisääntyminen – hyväntahtoisinkaan työnantaja ei palkkaa lisää tekijöitä, jos tuotteille ja palveluille ei ole ostajia. Palkansaajien ostovoiman heikentämisellä puolestaan on juuri päinvastainen vaikutus, samoin työajan lisäämisellä.

Kun ihmiset tekevät pidempää työpäivää ja käteen jää vähemmän rahaa, se heikentää ennen kaikkea kotimaisten palvelujen kysyntää. Ketkäs Suomessa olivatkaan niitä suurimpia työnantajia? Teollisuusko? No ei, vaan palvelualat.

Vuonna 2013 teollisuuden palveluksessa oli 15 % suomalaisista palkansaajista, kun taas palvelualoilla työskenteli osapuilleen 23 % (luku ei sisällä sosiaali- ja terveyspalveluja). Teollisuuden työpaikat ovat huvenneet tasaisesti – vuodesta 2007 vuoteen 2014 ne ovat vähentyneet lähes neljänneksellä (23 %). Samalla aikavälillä myös palvelualojen työpaikat ovat vähentyneet, mutta vain vajaat kolme prosenttia. (Lähde: Tilastokeskus)

Nyt pitäisi enää ymmärtää, mistä menneisyyden hiilikuopasta kumpuaa tämä ajattelu, että vientiteollisuudella on yksin työllistämisen avaimet kourassaan.

Ymmärrän vientiteollisuuden hankalan tilanteen ja sympatiseeraan sitä ihan täysillä. Maailmanmarkkinat ovat epävakaat, kilpailu raakaa ja pahimmat kilpailijat pelaavat ihan eri säännöillä. Sitä en kuitenkaan mitenkään päin ymmärrä, millä tavalla tätä tilannetta helpottaa, jos suomalainen lastentarhanopettaja luopuu lomarahoistaan.

Suomessa on lähes 250 000 työtöntä, ja avoimia työpaikkoja on huomattavasti vähemmän. Se on vakava ongelma, joka pitää ratkaista. Aivan varmasti työnantajien taakan helpottaminen auttaa omalta osaltaan – ainakin poistamaan esteitä niissä tilanteissa, joissa työtä kyllä olisi tehtäväksi, mutta työllistäminen ei tällä hetkellä syystä tai toisesta kannata.

Mutta silti ennen kaikkea työnantajat tarvitsevat kysyntää tuotteilleen ja palveluilleen. Ja juuri kotimarkkinoiden kysyntää “kilpailukykysopimus” on nyt heikentämässä. Mitä vähemmän rahaa suomalaisilla on käytettävissään, sitä heikommin menee kaupoilla, ravintoloilla, hotelleilla, laskettelukeskuksilla, kampaamoilla, kuntosaleilla – sekä myös näille tavaroita ja raaka-aineita toimittavilla teollisuusyrityksillä, kuljetusyrityksillä ja maanviljelijöillä. Ja sitä vähemmän arvonlisäverotuloja kilahtaa valtion kassan.

Suomi ei enää “seiso puujaloilla”, eikä nykypäivän ongelmia voi korjata menneisyyden ratkaisuilla.

Vientiteollisuus tarvitsee apua, se on selvä. Mutta vientiteollisuus on vain yksi osa Suomen taloutta. Yksi koko sopii kaikille -ajattelu ei toimi tässä tilanteessa. “Kilpailukyvyn” nimissä ei saa rapauttaa sitä osaa taloudestamme, joka on paljon suurempi ja paljon enemmän työllistävä. Kotimaisen kysynnän elvyttämisen pitäisi olla juuri nyt prioriteettilistan kärkisijoilla.