Päivähoidon leikkaukset heikentävät työllistymismahdollisuuksia

“Mullon vain kaksi kättä!” huusi monituhatpäinen ihmismassa eilen Helsingin keskustassa. Valtavaksi paisunut mielenosoitus näytti konkreettisesti, että varhaiskasvatuksen laatu on asia, jonka todella moni ottaa tosissaan.

Eikä ihme, sillä hallituksen suunnittelemat päivähoidon heikennykset eli ryhmäkokojen kasvattaminen sekä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen koskettaisivat toteutuessaan tavalla tai toisella valtaosaa Suomen lapsiperheistä.

Ajatus ryhmäkokojen kasvattamisesta osoittaa todellista perehtymättömyyttä päivähoidon arkeen. Ainakin Helsingissä monen päiväkodin seinät pullistelevat jo nyt lapsimäärästä. Valtioneuvoston avokonttorista käsin katsottuna lapset saattavat olla pelkkiä laskennallisia yksiköitä, mutta kun oikeasti lähdetään pyyhkimään peppuja ja pukemaan kuravaatteita, sillä on vissi merkitys, kuinka monta muksua hoitajaa kohden on.

Lasten hyvinvoinnin lisäksi suunnitelluilla päivähoidon leikkauksilla on negatiivisia vaikutuksia myös lasten vanhempien työllistymismahdollisuuksiin. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamissuunnitelma haiskahtaa pahasti siltä, että nyt on tehty aika pitkälle metsään meneviä perusoletuksia työsuhteiden laadusta ja perheiden kokoonpanosta.

Kas kun tämän päivän Suomessa kaikki työsuhteet eivät ole mallia vakituisella sopimuksella kahdeksasta neljään. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna jo neljännes (26 %) palkansaajista oli muunlaisessa kuin kokopäiväisessä jatkuvassa työsuhteessa, ja kaikista työllisistä 7 % työskentelee yksinyrittäjinä.

Kun työttömän lapsilta poistetaan oikeus kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen, miten toimitaan niissä tilanteissa, kun vanhempi tekee pätkätöitä? Loppuuko kokopäivähoito aina siinä kohtaa, kun vanhempi on kahden pätkän välissä työttömänä? Esimerkiksi opettajillahan on nykyisin hyvin yleistä, että työsuhde katkeaa kesän ajaksi.

Toki lapset voivat olla kotona kesällä, mutta entäs, kun vanhemman pitäisi päästä taas syksyllä töihin? Ainakin Helsingissä on kokopäiväisen päivähoitopaikan saaminen todella kiven alla, ja pahimmassa tapauksessa lapsi joutuu vaihtamaan päiväkotia paikan saadakseen.

Tämän päivän Suomessa myöskään kaikki perheet eivät ole mallia isä, äiti ja 1,8 lasta. Miten toimitaan uusperheiden kohdalla, kun lapset asuvat vuoroviikoin kahdessa kodissa? Jos vanhemmista se, jonka luona lapsi on kirjoilla, on työttömänä tai vanhempainvapaalla, meneekö lapselta hoitopaikka? Mitä tekee silloin se työssäkäyvä vanhempi? Lopettaa työnteon? Tapaa lastaan vain viikonloppuisin?

Entäpä yksinhuoltajat? Jos työtön yksinhuoltaja olisi saamassa työpaikan, haluaako hallitus todella, että työpaikka jää vastaanottamatta päivähoitopaikan puuttumisen vuoksi?

Kun sosiaali- ja terveyspalveluista leikataan, se yleensä aiheuttaa lisäkustannuksia muualla. Niin paljon kuin viime vuosina onkin saarnattu kestävyysvajeesta, hallitus on ilmeisesti varautunut maksamaan sen lisälaskun, kun yhä useampi perheellinen jää kotiin työttömyysturvan varaan. Puhumattakaan siitä lisälaskusta, joka syntyy, kun sekä lapset, vanhemmat että hoitajat uupuvat päivähoitopompotteluun.

Toivon todella, että vaikka hallitus pitäisi linjansa tässä asiassa, kotikaupungissani Helsingissä toimitaan Emma Karin ja Sanna Vesikansan ehdotuksen mukaisesti ja jätetään typerät leikkaukset tekemättä.

 

Heikkojen auttamisesta ja kirkon ja valtion suhteesta

Äänestäjä tiedusteli, mitä ajattelen Suomen heikoimmassa asemassa olevista ja heidän auttamisestaan sekä miten suhtaudun kirkon ja valtion suhteeseen. Näin vastaan:

Heikoimmassa asemassa olevien auttaminen
Joku viisas on sanonut, että yhteiskunnan arvo mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina uskon vahvasti siihen, että kaikista on pidettävä huolta.

Ennen kaikkea on varmistettava, että kaikille pyritään antamaan yhtäläiset valmiudet huolehtia itsestään. Koulutuksessa pitää panostaa paljon nykyistä enemmän työelämätaitojen kehittämiseen – työnhaku, oman osaamisen markkinointi ja yritystalouden perusteet ovat tärkeitä kaikille, mutta harvoille niitä opetetaan. Esimerkiksi taidealoilta valmistuvista suuri osa päätyy työllistämään itsensä, mutta koulutus antaa tähän hyvin heikon pohjan.

Myös sosiaaliturvajärjestelmämme kaipaa kunnon remonttia. Liian moni työtä tekevä putoaa tällä hetkellä turvaverkkojen ulkopuolelle ja toisaalta liian moni jää työelämän ulkopuolelle siksi, että työnteko ei ole kannustinloukkujen vuoksi kannattavaa. Kun ihmisellä on halu parantaa elintasoaan työtä tekemällä, siihen pitää olla mahdollisuus ja yhteiskunnan tulee rohkaista siihen. Perustulo parantaisi monien asemaa ja lisäisi työnteon ja yrittämisen kannattavuutta.

Ongelmien ja syrjäytymisen ennaltaehkäiseminen on todella tärkeää. Parasta ennaltaehkäisyä on taata laadukkaat ja kattavat peruspalvelut kuten varhaiskasvatus, koulutus, perhepalvelut, nuorisotilat ja -ohjaus sekä terveydenhuolto (myös mielenterveyden). Näistä leikkaaminen aiheuttaa yhteiskunnalle lisää kustannuksia muun muassa syrjäytymisenä, lisääntyvinä terveys- ja mielenterveysongelmina ja perheiden pahoinvointina.

Ja kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa ei pysty täysin huolehtimaan itsestään, on voitava luottaa siihen, että yhteiskunta tukee. Se on mielestäni sivistyneen yhteiskunnan merkki.

Kirkon ja valtion suhde
Alkajaisiksi on varmaan hyvä mainita, että en itse kuulu kirkkoon. Kun synnyin, perheeni ei ollut uskonnollinen, eikä minua kastettu. En ole elämässäni kokenut tarvitsevani uskontoa.

Ymmärrän hyvin, että monilla ihmisillä on tarve kuulua uskonnollisiin yhteisöihin. Jokaisella pitää olla vapaus valita yhteisönsä – tai olla valitsematta. Minusta uskonnonvapaus on todella tärkeä perusoikeus, eikä se toteudu kunnolla, kun valtio ja kirkko ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa kuin Suomessa on.

Uskonnollisille yhteisöille on muun muassa ulkoistettu monenlaisia sosiaalipalveluja. Tämä on ongelmallista, sillä palveluja tarvitsevien pitäisi voida saada niitä ilman uskonnollisia lisukkeita. Uskonnonvapaus ei toteudu, jos uskonnottoman perheen ekaluokkalaiselle ainoa tarjolla oleva iltapäiväkerho on seurakunnan ylläpitämä.

Uskonnonopetuksen järjestäminen kouluissa on myös kustannuskysymys. Kun opetuksesta koko ajan säästetään (mikä sinänsä on erittäin huono asia), en näe järkeväksi sitä, että niukkoja resursseja käytetään monien eri uskontokuntien uskonnonopetuksen järjestämiseen. Kaikille yhteinen, ei-tunnustuksellinen katsomusaine olisi sekä kustannustehokasta että auttaisi yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme ihmisiä ymmärtämään toisiaan paremmin.

Lääkärin vakaumus vai potilaan hyvinvointi?

Sain postia Omantunnonvapaus-kampanjalta. He tiedustelivat kantaani kansalaisaloitteeseen, jossa taattaisiin terveydenhuollon ammattilaisille mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta raskaudenkeskeytyksen toteuttamiseen omaan vakaumukseensa vedoten.

En kannata tätä kansalaisaloitetta. Tässä perusteluni:

Terveydenhuollon ammattilaisten työssä tärkeimpänä periaatteena tulee olla potilaan hyvinvointi. Lääkärinvalassa lääkäri sitoutuu kunnioittamaan potilaan tahtoa. Sen sijaan valassa ei mainita mitään siitä, että lääkäri voisi potilaan hyvinvoinnista välittämättä noudattaa omaa “vakaumustaan”.

Raskaudenkeskeytysten suorittaminen tuskin on kenenkään lääkärin tai hoitajan mielestä mieluisa tehtävä. Se kuitenkin kuuluu terveydenhuollon ammattilaisten tehtäviin. Oikeus ammattilaisen suorittamaan raskaudenkeskeytykseen on tärkeää naisten lisääntymisterveyden kannalta. Maissa, joissa tätä oikeutta ei ole, tai sitä on merkittävästi rajattu, naisia kuolee raskauskomplikaatioihin sekä puutteellisissa oloissa tehtyihin laittomiin abortteihin.

Oikeus raskaudenkeskeytykseen pitää taata myös pienillä paikkakunnilla, joissa potilaalla ei välttämättä ole mahdollisuutta valita useista eri lääkäreistä.

Suomessa aborttien määrä on puolittunut 70-luvun huippuvuosista. Paras tapa vähentää niitä entisestään on tehokas ehkäisy- ja perhesuunnitteluvalistus. Ehkäisyneuvolaverkoston kattavuudesta ja rahoituksesta on pidettävä huolta myös sote-uudistuksessa. Myös ilmaisten ehkäisyvälineiden tarjoamisesta nuorille on saatu hyviä kokemuksia niissä kunnissa, joissa sitä on kokeiltu.

 

Äijätalous

Yleensä, kun feminismi ja talous mainitaan samassa yhteydessä, puheenaiheena ovat naisen ja miehen euro, perhevapaiden jakaminen ja lasikatot. Tärkeitä aiheita kaikki. Välillä aihetta on hyvä tarkastella myös makrotasolla, talouden rakenteiden näkökulmasta.

Kun Suomen elinkeinorakennetta katsoo, Suomi on todellinen äijätalous. Kansantaloutemme kovaa ydintä ovat raskas teollisuus ja hevosta isommat laitteet. Merimiesten lakko uhkaa jäädyttää koko viennin, koska meiltä viedään laivoilla isoja ja painavia asioita. Kun puhutaan talouskasvusta, puhutaan oikeastaan raskaan teollisuuden kasvusta.

Kun kirjoitin pari viikkoa sitten pörssiyhtiöiden naiskiintiöistä, minulle sanottiin, että eihän teknologiayritysten hallitukseen voi ottaa muita kuin teknologiaosaajia. Suomessa pörssiyhtiö on yhtä kuin teknologiayhtiö. Jos nainen haluaa edetä yritysmaailmassa, hänen pitää olla diplomi-insinööri. Tasa-arvo-ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi, että naisia pitää houkutella enemmän teknologiaopintojen pariin. Tämän kaiken taustalla olevaa arvoasetelmaa ei kyseenalaisteta.

Minusta talouden voimakas keskittyminen yhteen asiaan kertoo ajattelun yksipuolisuudesta ja heikosta riskienhallinnasta. Äijätaloutemme on kovin haavoittuvainen – menetetään yksi risteilijätilaus, ja kokonaisen kaupungin talous on vaakalaudalla.

Asia, jota Suomessa ei oikein osata, on arjen kaupallistaminen. Meillä tykätään isosta ja mahtipontisesta. Telakat, jäänmurtajat, paperikoneet, sellutehtaat ja isot voimalaitokset ovat sitä jotain. Ja jos designista puhutaan, se on jotakin, jota ostetaan hienosta putiikista Espan varrelta. Vaikkapa länsinaapurissamme on keksitty, että myös design voi olla jotakin, johon jokaisella perusreiskalla on varaa. Olette ehkä kuulleet sellaisista pienistä ja eksklusiivisista niche-brändeistä kuin Ikea ja H&M.

Kun uusi yrittäjä menee Suomessa TE-toimistoon tai uusyrityskeskukseen ja kertoo aikovansa perustaa kauneushoitolan, kahvilan tai luomukaupan, saako hän opastusta siinä, miten liikeideasta voi kasvattaa menestyvän kasvuyrityksen, jolla valloitetaan ensin Suomi ja sitten naapurimaat? Saako hän Tekesiltä rahaa? Vai kehotetaanko häntä välttämään kaikkia mahdollisia riskejä eikä ainakaan perustamaan osakeyhtiötä? (Tarvitseeko mainita: Starbucks, Vidal Sassoon, Whole Foods)

Opetetaanko humanistisissa tai kasvatustieteellisissä tiedekunnissa yrittäjyyden perusasioita, tuotteistamista tai palvelukonseptien rakentamista? Entä sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakouluissa? Kuvataideakatemiassa?

Meidän koko yhteiskuntamme näyttää rakentuvan sille ajatukselle, että menestyä voi vain jos on kiinnostunut teollisuuden prosesseista, ja kaikki muu on piperrystä. Toisinkin voisi olla. Kauppatieteiden tohtori Mika Pantzar totesi Iltalehdessä, että voisihan sitä elvyttää myös vaikkapa satsaamalla kotimaiseen tv-draamaan 10 miljoonaa euroa. Siinä muuten työllistyisi aika moni ihminen yhdellä kertaa.

Myös omalla lempitoimialallani cleantechissa on paljon mahdollisuuksia arjen kaupallistamiselle. Maailma toki tarvitsee kipeästi suomalaista vedenpuhdistus- ja energiateknologiaa, mutta yhtä lailla esimerkiksi suurkaupunkien liikenneruuhkissa kärvistelevät ihmiset tarvitsevat parempia ratkaisuja päivittäiseen liikkumiseensa, ostosten tekoon ja kierrätykseen.

Demos Helsinki peräänkuuluttaakin tuoreessa, Etlan kanssa julkaisemassaan raportissa suomalaista kuluttaja-cleantechia. Kuluttajille suunnatuille älysovelluksille on globaalit markkinat, ja niiden skaalaaminen kansainvälisesti on todella paljon helpompaa kuin fyysisten laitteiden. Vai onko kukaan koskaan kuullut konepajayrityksestä, joka muutamassa vuodessa kasvoi pikkufirmasta puolentoista miljardin liikevaihtoon, kuten peliyritys Supercell?

Suomessa on poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat, ja arjen pyörittäminen on delegoitu pitkälti naisten vastuulle. Jotta tulot, varallisuus ja uramahdollisuudet jakautuisivat tasaisemmin, tarvitaan muun muassa tässä jutussa aiemmin mainittuja perhevapaiden ja niistä aiheutuvien kustannusten tasaisempaa jakamista sekä enemmän naisia teknologian pariin ja enemmän miehiä hoiva-aloille.

Lisäksi tarvitaan kuitenkin elinkeinoelämän rakenteiden ja niitä ylläpitävien mekanismien kriittistä tarkastelua. Jos vain “miesten puoli” taloudesta ja yhteiskunnasta nähdään kasvun kannalta merkityksellisenä, menetämme paljon. Myös arjesta, kulttuurista, viihtymisestä, opetuksesta ja hoivasta löytyy kasvun mahdollisuuksia. Ei tarvitse katsoa kuin länsirajan taakse.

 

Kiintiönaisia

Olin eilen todella mielenkiintoisessa seminaarissa. Aiheena oli naiset pörssiyhtiöiden hallituksissa, ja keskustelu kävi kiivaana, tarvitaanko Suomessa sukupuolikiintiöitä hallituksiin vai ei.

Aihe on ajankohtainen paitsi huomisen naistenpäivän vuoksi myös siksi, että Saksan liittopäivät hyväksyi eilen lain yritysten sukupuolikiintiöistä. Vuodesta 2016 alkaen Saksassa suuryritysten hallintoneuvostojen paikoista vähintään 30 prosenttia on mentävä naisille. Se on erittäin kunnianhimoinen luku, kun nykytilanne on 18,4 prosenttia.

Monimuotoisuuden lisäämisessä yritysten johtopaikoille on selvää liiketaloudellista järkeä. Näin totesi muun muassa konsulttiyhtiö McKinsey tutkittuaan pörssiyhtiöiden taloudellisia tuloksia ja johtoryhmien kokoonpanoa. Pörssiyhtiöiden on pystyttävä kilpailemaan globaaleilla markkinoilla, ja siihen on huomattavasti paremmat mahdollisuudet, jos johtoryhmästä ja hallituksesta löytyy moniäänisyyttä, monipuolista ideointikykyä ja kykyä kyseenalaistaa.

Samanikäiset, samasta koulusta valmistuneet, samaa sukupuolta olevat johtajat päätyvät herkemmin taputtelemaan toisiaan selkään kunnon keskustelun sijaan, ja sillä voi olla bisneksen kannalta tuhoisia seurauksia.

Miltä tilanne näyttää Suomessa?

Suomen pörssiyhtiöiden hallituksissa on 23 prosenttia naisia. Luku on Euroopan korkein. Eilisessä seminaarissa puhuneen Elinkeinoelämän keskusliiton edustajan mielestä meidän on syytä olla tyytyväisiä. Itse jäin miettimään, onko se riittävä syy tyytyväisyyteen, että muilla tilanne on vielä huonompi. 23 prosenttia ei ole mikään korkea lukema. Eikä lukema ole pariin vuoteen kasvanut – suurimmissa pörssiyhtiöissä naishallitusjäsenten määrä on jopa hieman vähentynyt.

Keskuskauppakamarin selvityksen mukaan edelleen löytyy 11 pörssiyhtiötä, joiden hallituksissa on pelkästään miehiä. 56 yhtiön hallituksissa on vain yksi naisjäsen. 67 yhtiötä – enemmän kuin puolet Helsingin pörssiin listatuista yhtiöistä.

Sukupuolikiintiöiden vastustajien yksi pääargumentti on, että itsesääntely toimii. Ja onhan kehitystä toki tapahtunut – vuonna 2008 vielä puolella pörssiyhtiöistä oli pelkkiä miehiä hallituksessaan, kun nyt näitä mieslinnakkeita on enää alle 10 prosenttia.

Mutta onko kehitys tulosta itsesääntelystä? Paras tilanne on valtio-omisteisten pörssiyhtiöiden hallituksissa. Ja kas kummaa, vuonna 2009 kauppa- ja teollisuusministeriö asetti tavoitteeksi, että kolmen vuoden kuluessa valtionyhtiöiden hallituksissa on oltava naisia vähintään 40 prosenttia.

Eilisessä seminaarissa puhuttiin paljon myös siitä, mistä miesvaltaisuus johtuu. Yksi selitys on naisten vähäinen osuus yhtiöiden johtopaikoilla ylipäätään. Pörssiyhtiöiden johtoryhmissä naisia on 19,2 prosenttia ja liiketoimintojen johdossa vain 8,9 prosenttia. Näiltä paikoilta hallituksiin useimmiten noustaan.

Miksi naisia sitten ei valita johtopaikoille? Syitä on monia: epätasaisesti jakautuvat perhevapaat, kasvatus, yleiset asenteet. Seminaarissa puhunut hallitusammattilainen Merja Strengell huomautti, että uran alussa naiset joutuvat osoittamaan osaamisensa, kun miehillä riittää useammin odotus siitä, että yksilö on kehityskelpoinen. Strengell peräänkuulutti johtoryhmä- ja hallituspaikkoja täytettäessä samaa asennetta naisia kohtaan: annetaan mahdollisuus näyttää.

Itse arvelen, että koulutuksella on varsin suuri merkitys. Kas kun 50 suurimman pörssiyhtiön toimitusjohtajista puolet on koulutukseltaan diplomi-insinöörejä. Olen työskennellyt koko urani ajan teknologiayritysten parissa, ja siellä suunnalla usko insinööriosaamisen kaikkivoipaisuuteen on varsin voimakasta. Naisia on teknologia-alojen opiskelijoista edelleen huomattavan pieni osa. Ei siis ihme, ettei naisia valita johtotehtäviin, jos johtotehtäviin kelpaa vain insinööri.

Nyt päästään jälleen monimuotoisuuskysymykseen. Usein kuulee tuskiteltavan, että suomalaisyritykset keskittyvät liikaa teknologiaan, ja sellaiset bisneksen kannalta olennaiset asiat kuin markkinointi, myynti ja asiakkaiden ymmärtäminen jäävät niin sanotusti lapsipuolen asemaan. No, onko tuo nyt ihme, kun lukuja tarkastelee?

Suomalaisiin yrityksiin tarvitaan johtopaikoille muutakin kuin insinööriosaamista, muitakin kuin viisikymppisiä, muitakin kuin miehiä, muitakin kuin suomalaisia. Ei tästä muuten mitään tule, emme pärjää kilpailussa.

Toistaiseksi monimuotoisuuskehitys pörssiyhtiöiden hallituksissa ja johtopaikoilla on ollut toivottoman hidasta, eikä sitäkään vähää olisi tapahtunut ilman kunnon patistelua. Siksi kannatan sukupuolikiintiöitä. Välillä tarvitaan kunnon tuuppaus takalistoon, että alkaa tapahtua.

Mutta onko naisille noloa joutua hallitukseen tai johtoryhmään “kiintiönaiseksi”? Kuten Merja Strengell totesi: jos ei halua kiintiönaiseksi, voi ihan hyvin kieltäytyä tarjouksesta.

Ihan tavallinen mutsi

Olen mielestäni aika tavallinen äiti. Kuskaan aamuisin muksuja tarhaan silmät puolitangossa. Riitelen viisivuotiaani kanssa pukeutumisesta (“ei kultaseni, et voi laittaa kesäsandaaleja pulkkamäkeen”). Keitän viikon aikana litrakaupalla kaakaota. Nautin lukuisista päivittäisistä haleista. Patistelen poikiani riisumaan nopeammin, pukemaan nopeammin, meluamaan vähemmän, tömistämään vähemmän, syömään ruokansa, HITTO VIEKÖÖN tömistämään vähemmän. Saan liikutuskohtauksia kummallisissa paikoissa, kun ne tyypit vaan ovat niin suloisia.

Yhteiskunnan mielestä perheeni ei ole tavallinen. Me nimittäin olemme uusperhe. Aikuisia on kaksi, lapsia kolme – kaksi minun tekosiani, yksi miehen. Muksulaumaamme kasvattaa yhteensä kuusi aikuista: minä, mieheni, meidän molempien ex-puolisot sekä heidän nykyiset kumppaninsa.

Kun lasteni isä varaa pojallemme lääkäriajan, vastaanotolta soitetaan minulle. Sillä eihän nyt voi mitenkään olla, että a) lapsen vanhemmat asuvat eri osoitteissa ja b) että joku muu kuin äiti hoitaisi lapsen asioita.

Kun teen tyttäreni esikouluhakemusta, kaupunkia kiinnostaa tietää samassa osoitteessa asuvan puolison nimi ja henkilötunnus. Lapsen toisen biologisen vanhemman tiedot kysytään vähän niin kuin sivuhuomiona. Sillä eihän nyt voi olla, että vanhempi, joka ei ole kirjoilla samassa osoitteessa lapsen kanssa, olisi jotenkin kiinnostunut jälkikasvunsa asioista.

Esikouluhakemuksesta puheen ollen, päiväkodin johtaja ilmoittaa, ettei tyttäreni todennäköisesti saa esikoulupaikkaa päiväkodista, jossa on ollut hoidossa alle yksivuotiaasta. Hän kun asuu virallisesti eri oppilaaksiottoalueella. Käytännössä hän kyllä asuu joka toinen viikko kyseisen päiväkodin vieressä, mutta kaupunkia se ei kiinnosta.

Varsinainen friikkilauma tämä meidän perheemme. Paitsi, että ei ole. Koululaisille tehdyn kyselyn perusteella Helsingissä joka kahdeksas peruskoululainen asuu vuoroviikkoperheessä. Virallisia tilastoja ei ole, koska yhteiskunnan mielestä lapsella on yksi koti ja se siitä.

Taas pitää vetäistä esiin Ruotsi-kortti. Ruotsissa nimittäin lainsäädäntö on sen verran ajan tasalla, että lapsi voi olla kirjoilla molempien huoltajiensa luona. Lapsilisätkin voi jakaa tasan huoltajien kesken.

Aika yksinkertaisia asioita, jotka eivät aiheuta suuria kustannuksia veronmaksajille. Perheiden arjelle näillä yksinkertaisilla asioilla on kuitenkin suuri merkitys. Kun koulu- ja päivähoitoasiat voi ratkaista joustavasti ja viranomaisten kanssa asiointi helpottuu, on sekä vanhemmilla että lapsilla monta stressin aihetta vähemmän.

Ei nimittäin ole ihan yhdentekevää, minkälaisen matkan päähän sitä kullannuppusiaan joka aamu silmät puolitangossa kuskaa. Saatikka sitten, kun kullannuppuset ovat isompia ja taittavat matkan omin nokkinensa.

Joku voi tietysti tähän todeta, että mitäs hankit lapsia ja erosit, lehmä. Noh, onnea ja hyvää päivänjatkoa vaan heillekin.

Minusta tämä yhteiskunta on aika lailla kaikille parempi paikka elää, jos hyväksymme sen tosiasian, että meitä on monenlaisia – ydinperheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, yksinhuoltajaperheitä, sijaisperheitä, adoptioperheitä, lapsettomia perheitä, yksineläjiä. Ihan tavallisia ihmisiä. Kaikilla meillä on tarve selvitä päivittäisestä elämästä. Yhteiskunnan tehtävä ei ole tehdä siitä selviämisestä hankalampaa.