Terveisiä palkkakuopasta

Tänään vietetään naisten palkkapäivää. Se määräytyy Tilastokeskuksen toisen vuosineljänneksen ansiotasoindeksin perusteella. Vuosipalkaksi muutettuna se merkitsee sitä, että naisten palkat on nyt maksettu ja loppuvuoden he työskentelevät ”palkatta”.

STTK:n aamulla julkaiseman selvityksen mukaan naisten ja miesten palkkaero on lähtenyt jälleen kasvuun: viime vuonna naisten palkka oli 83,4 prosenttia miesten palkasta, nyt osuus on 83,3 prosenttia.

Joku voi tietysti todeta, että väliäkö nyt yhdellä prosentin kymmenyksellä. Nykytilannetta sekä erinäisiä hallituksen politiikkatoimia tarkastellessa kuitenkin nousee esiin monia huolenaiheita.

Naisten ja miesten palkkaeroihin vaikuttaa pari erityisen voimakasta syytä: poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat sekä perhevapaiden epätasainen jakautuminen äitien ja isien välillä.

Ensinnäkin ne työmarkkinat: EK:n selvityksen mukaan vain viidessä EU-maassa on vielä voimakkaampi työelämän sukupuolijakauma kuin Suomessa. Miehistä valtaosa (82 %) työskentelee yksityisellä sektorilla, kun taas julkinen sektori on naisten kansoittama. Toimialat ovat voimakkaasti jakautuneet “miesten aloihin” ja “naisten aloihin”.

Alojen lisäksi jakautuneita ovat myös työtehtävät. Jopa naisenemmistöisillä aloilla johtotehtävissä on usein miehiä, kun taas “miesten aloilla” naiset hoitavat konttorihommat. Johtotehtävissä naisten vastuulla ovat useimmiten niin sanotut tukifunktiot, kuten viestintä ja henkilöstöhallinto. Miehillä puolestaan on liiketoimintavastuu.

Työmarkkinoiden voimakas jakautuminen on saanut aikaan sen, että myös palkkatasot “miesten” ja “naisten” aloilla ovat voimakkaasti eriytyneet – miesten työtä arvotetaan korkeammalle, ja pitkälti koulutustasosta riippumatta. Korkeakoulutettu lastentarhanopettaja tienaa murto-osan ammattikoulun käyneen rakennusmiehen palkasta.

Toisekseen se lastenhoito: THL:n tilastojen mukaan vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isyysvapaan lisäksi pidettävää vanhempainvapaata käyttää vain 1–3 prosenttia isistä. Kotihoidon tuella lapsia hoitaa myöskin lähes aina äiti.

Perhevapaat ovat vaikea keskustelunaihe, koska yleensä jäädään väittelemään “lapsen edusta”, eli siitä, kenen ja miten lapsia kuuluisi hoitaa. Epätasaisella jakautumisella on kuitenkin kiistatta negatiivinen vaikutus naisten ansiokehitykseen. Lisääntymisikäiset naiset jäävät miehiä herkemmin pätkätyökierteeseen, koska heitä pidetään “vauvariskinä”. Pitkät kotonaolojaksot myös hidastavat äitien palkkakehitystä ja pienentävät eläkkeitä.

Tässä tilanteessa Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvo on Suomessa toteutunut, näyttää sekä irvokkaalta että huolestuttavalta.

Kun tarkastelee hallituksen toimia ja kannanottoja, huoli sen kuin kasvaa. Samaan aikaan, kun “miesten aloille” teollisuuteen jaetaan miljardiluokan verohelpotuksia, “naisten aloilta” koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta nipistetään jo ennestäänkin niukoista resursseista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen heikentää yhdellä kertaa naisten työllistymismahdollisuuksia ja naisenemmistöisen alan työnäkymiä ja -olosuhteita. Perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ei puhuta hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa halaistua sanaa, ei myöskään nuorten naisten pätkätyökierteestä.

Kuin kirsikkana kakussa ulkoministerimme pilkkaa opetushallituksen pyrkimyksiä edistää tasa-arvokasvatusta kouluissa.

Kirjoitin viime vuonna blogissani, että Suomi on rakenteiltaan yksipuolinen äijätalous, jossa kansantalouden kasvu on liiaksi muutaman suhdanneherkän teollisuudenalan varassa. Ja siinäpä se villakoidan ydin: sukupuolten epätasa-arvo pienentää loppujen lopuksi meidän kaikkien kakkua. Ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa haaskata kenenkään osaamispotentiaalia. Tämä olisi hyvä sisäistää siellä Impivaarassakin.

Välillä voisi puhua päivähoidon laadusta

Kaverini vuodatti turhautumistaan Facebookissa. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen parissa ja sanoi olevansa kyllästynyt vellovaan päivähoitokeskusteluun. “Voitaisiin päästä aitoon keskusteluun päivähoidon laadun kehittämisestä. Se laatu ei taatusti nouse ennen kuin henkilökunnan palkat, työolot ja arvostus nousevat”, hän kirjoitti.

Varhaiskasvatuksen laatu – tärkeä ja ajankohtainen asia. Todellakin keskustelun arvoinen. Miksi alan ammattilaisesta sitten tuntuu, että asia aina ohitetaan?

Ongelmana on, että heti, kun joku mainitsee sanan päivähoito, aletaan puhua monesta asiasta päällekkäin. Yksi puhuu naisten asemasta työelämässä, toinen perheiden valinnanvapaudesta, kolmas lasten edusta, neljäs kustannuksista, viides äitiydestä. Pian onkin jo käynnissä täysi mellakka, jossa kaikki ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: kaikki on äitien syytä, koska äidit valitsevat aina väärin.

Vaikka voi perustellusti olla montaa mieltä siitä, onko lapsia parempi hoitaa kotona vai päiväkodissa, minkä ikäisenä päiväkoti on soveliasta aloittaa ja kuuluuko lapsesta huolehtiminen pääasiassa äidille, yksi fakta on ja pysyy: valtaosa suomalaislapsista viettää ainakin osan lapsuudestaan varhaiskasvatuksen piirissä. Siksi sen laadusta täytyy puhua.

Kaverini on mielestäni aivan oikeassa nostaessaan esiin varhaiskasvatuksen henkilöstön palkat ja työolot. Alan ammattilaiset ovat ilmaisseet syvän huolensa hallituksen kaavailemasta ryhmäkokojen kasvattamisesta. Isommat ryhmät tarkoittavat käytännössä vähemmän huomiota, syliä ja käsipareja per lapsi. Ne tarkoittavat enemmän kiirettä ja väsymystä työntekijöille.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen puolipäiväiseksi kotona olevien vanhempien lapsille tarkoittaa enemmän epäsäännöllisyyttä päiväkodin arkeen kaikille lapsille, ei ainoastaan niille puolipäivähoidossa oleville.

Minusta on tärkeää kysyä, tälläkö tavalla hallitus haluaa kohdella pieniä ihmisiä, joiden varassa lepää maamme tulevaisuus. Vaikka hallituspuolueissa kuinka ideologisesti pidettäisiin kotiäitiyttä tavoiteltavana, se ei oikeuta sorsimaan kaikkia niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat töissä.

Olisi hienoa, jos näistä kriisitunnelmista voitaisiin siirtyä pohtimaan, miten varhaiskasvatuksesta voisi tehdä vielä nykyistäkin parempaa ja miten sitä voisi kehittää vastaamaan entistä paremmin perheiden tarpeisiin.

Miten päiväkotien johtamistapoja voisi kehittää? Olen kuullut ehdotettavan esimerkiksi teatterimaailmasta tuttua mallia, jossa yksi johtaja vastaa hallinnosta ja toinen sisältöjen kehittämisestä. Tämä on mielestäni harkinnan arvoinen ajatus.

Miten päiväkotien tilat kannattaisi suunnitella, jotta ne joustavat lapsi-ikäluokkien koon mukaan ja muuntuvat vaikka kouluksi tai nuorisotilaksi? Miten suurista päiväkodeista saadaan tehtyä viihtyisiä ja mittakaavaltaan pienille lapsille sopivia?

Mitä julkisia palveluja kannattaisi tuoda päiväkotien yhteyteen? Helsingissä kokeillaan nyt neuvolapalveluja päiväkodissa. Voisiko samoissa tiloissa toimia myös esimerkiksi vanhainkoti tai kirjasto?

Moni näistä asioista on onneksi sellaisia, joista ei päätetä eduskunnassa vaan kunnissa. Tämä kannattaa pitää mielessä ensi keväänä, kun kuntiin valitaan uusia päättäjiä. Jos hallituksen varhaiskasvatuslinja ei miellytä, vaihtoehtoja kyllä on.

Pieniin ihmisiin kannattaa panostaa, sillä kun lapsilla on asiat hyvin, myös vanhempien on helpompaa olla tuottavia yhteiskunnan tukipilareita – millä tavalla he sitten rooliaan yhteiskunnassa haluavatkaan toteuttaa.

Tytöistä ja prinsessoista

Anu Ubaud kirjoitti tänään Hesarissa otsikolla “Tyttö pukeutuu pinkkiin – ei tehdä siitä ongelmaa”. Tavallaan olen Ubaudin kanssa samaa mieltä siitä, että pukeutukoot tytöt kaikin mokomin pinkkiin, jos siitä tykkäävät. Niin sanottu “perinteinen” tyttömäisyys ei ole sen huonompi tapa ilmentää sukupuoli-identiteettiään kuin muutkaan tavat.

Asiahan ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Kyse on siitä, mitä pinkki prinsessatouhu kenellekin symboloi.

Kun olin lapsi 1970- ja 80-luvuilla, lastenkirjallisuus ja populaarikulttuuri tarjosivat tyttöyden malliksi Peppi Pitkätossua, joka toki oli hauska ja rohkea, mutta jolla oli tukka sekaisin ja rumat vaatteet. Satukirjojen prinsessat puolestaan istuivat näteiksi laitettuina odottelemassa prinssiä, ja heidän elämänsä vaikutti kovin tylsältä. Oli myös Anni Polvan Tiina, joka kovasti yritti olla kunnon tyttö, mutta jotenkin aina lettinauhat hukkuivat ja polvet menivät ruvelle. Ja Viisikon Pauli, joka oikeastaan halusi olla poika.

Siinä vaiheessa, kun vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, oli monenlaisia tyttöyteen ja naiseuteen liittyviä narratiiveja: Älykkäät tytöt eivät saa poikaystävää. Pienirintaiset tytöt eivät saa poikaystävää. Tyttöjen kuuluu kuunnella ja hymyillä nätisti, kun pojat puhuvat. Tytöt eivät saa olla seksuaalisesti aktiivisia.

Kun itse olin kovaääninen ja rääväsuinen, enkä yhtään osannut tai halunnut istua hiljaa kuuntelemassa, kun joku puhui läpiä päähänsä, tuli aika usein sellainen tunne, etten osaa olla oikealla tavalla tyttö. En kuitenkaan ollut mikään “poikatyttö”, vaan pidin kovasti kauniista vaatteista, vaapuin kiikkerillä korkokengillä ja laitoin tukkaani tuntikausia. Hirveästi henkistä energiaa kului siihen huolenaiheeseen, kiinnostuuko kukaan poika minusta ikinä, kun olen tällainen.

Ubaud kirjoittaa kolumnissaan Disneyn Frozen-elokuvasta, jonka ansiosta vaaleansinisestä tuli uusi pikkutyttöjen lempiväri. Minusta Frozenin Anna ja Elsa ovat ennen kaikkea tuoneet valkokankaalle sellaisen tyttöyden mallin, jossa saa olla samaan aikaan hurja ja omatoiminen ja kuitenkin pukeutua hienoon mekkoon. Samaa sarjaa ovat myös Disneyn Helinäkeiju-elokuvat. Ne ovat mannaa tytöille, joiden prinsessamekko saattaa toisinaan revetä puuhun kiivetessä, ja tukasta voi löytyä käpyjä.

Kun itse toisinaan irvistelen pinkeille prinsessajutuille, se ei johdu siitä, että väheksyisin tyttömäisyyttä tai vastustaisin prinsessoja sinänsä. Itsekin olen viisivuotiaana leikkinyt prinsessa Dianan häitä äidin alushame päässä, että se siitä.

Puhina ja närkästys johtuu siitä, että muistan aivan liian hyvin, minkälaista oli kasvaa ympäristössä, jossa tyttöyteen ja naiseuteen liittyvä diskurssi ja roolimallit olivat pääosin voimakkaassa ristiriidassa oman itseni kanssa. Ja myös siitä, että olen huomannut, miten oma topakka, älykäs ja räväkkä pikku tyttäreni on omaksunut erinäisistä prinsessa- ja keijuaiheisista tv-sarjoista ajatusmalleja, joiden mukaan tyttöjen kuuluu olla passiivisia.

Isoksi kasvaminen on ihan tarpeeksi raskasta ilman, että pitää koko ajan taistella omaa perusluonnettaan vastaan.

Siksi olen sitä mieltä, että tarvitsemme enemmän sen tyylisiä narratiiveja kuin Shrek-elokuva, jossa kapeauumainen prinsessa löytää onnen vasta muututtuaan vihreäksi piereskeleväksi jätiksi. Toivon myös enemmän pikkutytöille suunnattua viihdettä, jossa päähenkilöiden ei tarvitse olla Barbie-nuken näköisiä voidakseen viettää vauhdikasta elämää ystävineen, seikkailuineen ja romansseineen. Ja toivon, ettei jokaikiselle lasten elämän alueelle tarvitse luoda prinsessaversiota.

Prinsessat ovat kivoja. Tytöt ovat ihania. Aina tyttöjen ei tarvitse olla prinsessoja.

Tartte tulla lääppimään

1980-luku, olen viidennellä luokalla. Samalla luokalla oleva poika puristelee takapuoltani lähes päivittäin. En pidä siitä ja kiskon poikaa tukasta aina, kun hän käy minuun käsiksi. Se ei poikaa pahemmin lannista, pikemminkin innostaa.

1980-luvun loppu, yläaste. Sidon kengännauhoja koulun käytävällä, kun luokkatoverini, poika, läpsäisee ohikulkiessaan minua takamukselle ja kommentoi: “Kaisalla on hyvä perse.” Jään hämmentyneenä tuijottamaan hänen peräänsä.

1990-luvun puoliväli. Kuljen Tampereen Hämeenkadulla kahdeksan maissa illalla, kun vastaan hoippuu kaksi suunnilleen ikäistäni nuortamiestä. He ovat kännissä, pilvessä, mitälie. Yhtäkkiä toinen heistä yrittää kouraista minua haarovälistä. Vaistomaisesti tönäisen tyypin kauemmas, huudan ja juoksen pois. Vapisen säikähdyksestä.

2000-luvun alku. Olen asiakkaan juhlissa. Yhtäkkiä joku kouraisee minua takapuolesta. Käännyn katsomaan, mutta tekijä on ehtinyt livistää.

2000-luvun puoliväli. Työpaikan pikkujoulut, istumme kaikki suuren pöydän ympärillä ja juttelemme mukavia. Viiniäkin juodaan, mutta kukaan ei ole humalassa. Pomoni laskee kätensä reidelleni. Katson häntä hämmästyneenä ja hän vetäisee kätensä nopeasti pois.

2010-luvun alku. Olemme työporukalla baarikierroksella. Illan edetessä miespuoliset kollegat kähmivät naispuolisia kollegoja yhä ronskimmin. Yritän pysytellä tanssilattialla heistä tarpeeksi kaukana.

2010-luvun alku. Istun bussissa Länsiväylällä. Yhtäkkiä vieressäni istuva nainen puuskahtaa: “Ei jumalauta! Toi äijä runkkaa noiden pikkutyttöjen edessä.” Nainen juoksee bussin etuosaan, jossa keski-ikäinen mies istuu vastapäätä kahta osapuilleen kymmenvuotiasta pikkutyttöä ja tumputtaa. Nainen ohjaa tytöt muualle istumaan ja komentaa miestä häipymään. Mies livahtaa ulos bussista seuraavalla pysäkillä.

Nämä sattumukset nousivat mieleeni, kun luin Twitteristä keskustelua #lääppijä-hashtagilla. Ylen toimittaja Rakel Liekki kertoi perjantaina kahden miehen yrittäneen ottaa kuvia hänen hameensa alta hänen juontaessaan livelähetystä. Perussuomalaisten poliitikko kommentoi Liekin twiittiä täysin asiattomasti, ja siitä se sitten lähti. Lukemattomat naiset ja jokunen mieskin alkoivat kertoa ahdistelukokemuksistaan.

Miksi näillä kokemuksilla on yleistä merkitystä? Taatusti kenenkään tavoitteena ei ole luoda kuvaa, että kaikki miehet ovat lääppiviä sikoja. Itsekin tunnen monin verroin enemmän kivoja ja fiksuja miehiä, jotka kyllä ymmärtävät sivistyneen kanssakäymisen pelisäännöt.

Pointtina ei myöskään ole väittää, että muunmaalaiset miehet olisivat jotenkin suomalaisia parempia. Itselläni – kuten varmaan useimmilla naisilla – on yhtä lailla kokemuksia ahdistelusta ulkomailta kuin Suomesta.

Siitäkään ei ole kyse, että haluttaisiin väheksyä miesten kokemaa ahdistelua. Itsekin tunnen useita miehiä, jotka ovat joutuneet ahdistelun kohteeksi baarissa tai työpaikalla. Mielestäni ahdistelu on väärin, oli tekijänä tai kohteena kuka tahansa.

Merkitystä näillä kertomuksilla on siksi, että ne osoittavat ilmiön arkipäiväisyyden Suomessa. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa noussut esiin sellaisia väitteitä, että maahanmuuttajat toisivat Suomeen mukanaan uudenlaisen naisten ahdistelun kulttuurin. Se ottaa aivoon kaikkia meitä, jotka olemme joutuneet ahdistelun kohteeksi lapsuudesta lähtien.

Näistä kokemuksista puhutaan nyt siksi, koska monet haluavat tekopyhän rasistisen agendan sijaan rehellistä keskustelua. Maahanmuuttajien tekemä ahdistelu ja seksuaalinen väkivalta on väärin ja tuomittavaa. Ja ihan yhtä lailla väärin ja tuomittavaa se on myös suomalaisten tekemänä.

Jos ihan aidosti ollaan huolissaan suomalaisten naisten ja tyttöjen turvallisuudesta, kaikkein tärkeintä on panostaa kasvatukseen ihan täällä kotimaassa. Kaikkien meidän, jotka kasvatamme tähän maahan uusia mies- ja naissukupolvia, on tehtävä jälkikasvullemme selväksi, että jokainen päättää ihan itse, haluaako tulla kosketetuksi. Meidän pitää myös näyttää lapsillemme hyvää esimerkkiä.

Ja samalla voisi lopettaa sen huorittelun ja raiskauksilla uhkailun internetissä. Se on erittäin huono tapa ilmaista huolensa naisten ja tyttöjen turvallisuudesta.

Pahoja ne kiltit tytöt

Tämän päivän Hesarissa on iso juttukokonaisuus lukioiden sukupuolittumisesta. Niinsanotut huippulukiot täyttyvät tytöistä, kun taas pojat päätyvät niihin lukioihin, joissa on alemmat keskiarvorajat.

Ylioppilaista tyttöjä on hieman yli puolet (57 prosenttia), samoin kuin yliopistotutkinnon suorittaneista (59 prosenttia).

Hesarin juttuihin haastateltujen asiantuntijoiden mukaan se, että joissakin yksittäisissä “huippulukioissa” on tyttöjä jopa 70 prosenttia, on vakava ongelma.

Samaan aikaan meille suomalaisille on ylpeydenaihe, kun pörssiyhtiöidemme hallituspaikoilla on 23 prosenttia naisia. Se on Keskuskauppakamarin mukaan paljon, ja missään tapauksessa ei tarvita mitään toimenpiteitä määrän lisäämiseksi.

Vakavaan huippulukioiden tyttöongelmaan puolestaan esitetään ratkaisuksi peruskoulun päättöarvioinnin muutosta, koska nykyinen tyyli suosii tyttöjä, jotka ovat “kilttejä ja koulumyönteisiä”.

Kiteytettynä ongelma siis ilmeisesti on, että yhteiskunnastamme löytyy vielä osa-alue, jolla ei pärjää olemalla hyvä jätkä ja tuntemalla muita hyviä jätkiä. Onhan se nyt kauheaa, jos tytöt menestyvät koulussa siksi, että viitsivät panostaa opintoihinsa enemmän ja käyttäytyä fiksummin kuin pojat.

Vakavasti ottaen totta kai on tärkeää miettiä, miksi pojat menestyvät peruskoulussa tyttöjä heikommin. Jos jotakin sukupuolesta johtuvaa vinoumaa on, siihen pitää puuttua.

Yhtä tärkeää olisi kuitenkin miettiä myös, miksi tytöt menestyvät koulussa paremmin, mutta yhteiskunnassa huonommin. Miksi alle kymmenen prosenttiyksikön ero tyttöjen hyväksi ylioppilaaksipääsytilastoissa on kansallisen kriisin paikka, mutta 54 prosenttiyksikön ero miesten hyväksi suurten yritysten johtopaikoilla on kansallinen ylpeydenaihe?

Onko niin, että poikien ja miesten menestymistä yksinkertaisesti pidetään Suomessa tärkeämpänä? Insinöörien maa ei toimi ilman kansallista Juha-kiintiötä? Pyhä kirkko kaatuu ja pörssi romahtaa, jos tapahtuu Hesarin juttua lainaten “opettaja-, lääkäri- ja psykologikunnan naisvaltaistuminen”?

Toki, jos sata vuotta odotellaan ja tyttöjen hitaasti lisääntyvä “ylivalta” akateemisissa opinnoissa jatkaa kasvuaan samaan tahtiin, voi tuo pörssiyhtiöiden hallintokin sukupuolittua toiseen suuntaan. Minä taidan valitettavasti kuolla ennen kuin niin pääsee tapahtumaan. Tyttärenikin on vähintään vanhainkodissa.

Ihan juuri nyt voisimme kuitenkin nähdä lukiotilanteessa myös positiivisen puolen. Se, että tytöiltämme löytyy kunnianhimoa, yhteistyötaitoa ja kykyä työskennellä määrätietoisesti, on Suomelle mieletön mahdollisuus. Mikä superresurssi oppilaitoksissamme kasvaakaan!

 

Suomi tarvitsee tasa-arvoisen perhekäsityksen

”Aidon” avioliiton kannattajat saivat kerättyä kokoon 50.000 allekirjoitusta tasa-arvoista avioliittolakia vastustavaan kansalaisaloitteeseensa.

Odotan kuvotuksen tuntein sitä, kun aloite menee eduskuntakäsittelyyn. Silloin nimittäin todennäköisesti alkaa taas vellova “mun perhe on parempi kuin sun perhe” -keskustelu. Joudumme katsomaan, mitä tapahtuu, kun muutoksen pelko sumentaa ihmisten ajattelun ja lamauttaa heidän empatiakykynsä. Joudumme kuuntelemaan sekopäisiä seksifantasioita, joilla ei ole mitään tekemistä perhe-elämän kanssa.

Tämä kaikki tuo mieleen kaikuja omasta lapsuudestani. Vanhempani erosivat, kun olin kuusivuotias. Vaikka avioerot olivat siihen maailmanaikaan jo melko yleisiä, elettiin vielä kauhisteluvaihetta.

Sain kasvuvuosinani toistamiseen kuulla ja lukea, miten eronneiden vanhempien lapset ovat uhreja ja ressukoita, joilla on heikommat eväät elämään kuin muilla. Epäsuhta omaan arkikokemukseeni oli räikeä: elin melko tavallista keskiluokkaista elämää, menestyin hyvin koulussa, minulla oli ystäviä ja harrastuksia.

Nyt sateenkaariperheiden lapset ovat samassa tilanteessa. He joutuvat kuulemaan, että vain miehen ja naisen kasvattamat lapset voivat kokea huolenpitoa ja rakkautta. Ja lisäksi he joutuvat kuulemaan niitä seksifantasioita. Mahtaa tuntua kivalta, kun omien vanhempien parisuhde rinnastetaan koiran naimiseen.

Puhe “lapsen oikeudesta isään ja äitiin” on tutkimustenkin mukaan täyttä höpöä ja loukkaa paitsi sateenkaariperheitä, myös yksinhuoltajien, leskien ja adoptioperheiden lapsia. Ei sitä mainita lasten oikeuksien sopimuksessa, ja hyvästä syystä. Tärkeintä on taata lapsille mahdollisuudet turvalliseen kasvuympäristöön ja hyviin ihmissuhteisiin, eikä sillä ole mitään tekemistä vanhempien sukupuolen tai lukumäärän kanssa.

Poliittisesta näkökulmasta erittäin valitettavaa on myös se, että kun keskitytään jankkaamaan siitä, minkälaisia perheet saavat olla, perheiden tarpeita ja palveluja koskeva keskustelu unohtuu kokonaan.

Kristilliset harjoittavat erittäin omituista oppositiopolitiikkaa keskittyessään kauhistelemaan homoseksiä, kun samaan aikaan hallitus aikoo rökittää lapsiperheitä oikein olan takaa opetukseen ja varhaiskasvatukseen kohdistuvilla leikkauksilla.

Loppujen lopuksi kyse on vain tästä: Onko oikein pakottaa muut elämään ahtaassa karsinassa, jotta voisi itse sulkea silmänsä maailman monimuotoisuudelta? Onko oikein vaatia muita istumaan pimeässä, kun ei itse halua sytyttää valoja?

Minusta ei ole.

Päivähoidon leikkaukset heikentävät työllistymismahdollisuuksia

“Mullon vain kaksi kättä!” huusi monituhatpäinen ihmismassa eilen Helsingin keskustassa. Valtavaksi paisunut mielenosoitus näytti konkreettisesti, että varhaiskasvatuksen laatu on asia, jonka todella moni ottaa tosissaan.

Eikä ihme, sillä hallituksen suunnittelemat päivähoidon heikennykset eli ryhmäkokojen kasvattaminen sekä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen koskettaisivat toteutuessaan tavalla tai toisella valtaosaa Suomen lapsiperheistä.

Ajatus ryhmäkokojen kasvattamisesta osoittaa todellista perehtymättömyyttä päivähoidon arkeen. Ainakin Helsingissä monen päiväkodin seinät pullistelevat jo nyt lapsimäärästä. Valtioneuvoston avokonttorista käsin katsottuna lapset saattavat olla pelkkiä laskennallisia yksiköitä, mutta kun oikeasti lähdetään pyyhkimään peppuja ja pukemaan kuravaatteita, sillä on vissi merkitys, kuinka monta muksua hoitajaa kohden on.

Lasten hyvinvoinnin lisäksi suunnitelluilla päivähoidon leikkauksilla on negatiivisia vaikutuksia myös lasten vanhempien työllistymismahdollisuuksiin. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamissuunnitelma haiskahtaa pahasti siltä, että nyt on tehty aika pitkälle metsään meneviä perusoletuksia työsuhteiden laadusta ja perheiden kokoonpanosta.

Kas kun tämän päivän Suomessa kaikki työsuhteet eivät ole mallia vakituisella sopimuksella kahdeksasta neljään. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna jo neljännes (26 %) palkansaajista oli muunlaisessa kuin kokopäiväisessä jatkuvassa työsuhteessa, ja kaikista työllisistä 7 % työskentelee yksinyrittäjinä.

Kun työttömän lapsilta poistetaan oikeus kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen, miten toimitaan niissä tilanteissa, kun vanhempi tekee pätkätöitä? Loppuuko kokopäivähoito aina siinä kohtaa, kun vanhempi on kahden pätkän välissä työttömänä? Esimerkiksi opettajillahan on nykyisin hyvin yleistä, että työsuhde katkeaa kesän ajaksi.

Toki lapset voivat olla kotona kesällä, mutta entäs, kun vanhemman pitäisi päästä taas syksyllä töihin? Ainakin Helsingissä on kokopäiväisen päivähoitopaikan saaminen todella kiven alla, ja pahimmassa tapauksessa lapsi joutuu vaihtamaan päiväkotia paikan saadakseen.

Tämän päivän Suomessa myöskään kaikki perheet eivät ole mallia isä, äiti ja 1,8 lasta. Miten toimitaan uusperheiden kohdalla, kun lapset asuvat vuoroviikoin kahdessa kodissa? Jos vanhemmista se, jonka luona lapsi on kirjoilla, on työttömänä tai vanhempainvapaalla, meneekö lapselta hoitopaikka? Mitä tekee silloin se työssäkäyvä vanhempi? Lopettaa työnteon? Tapaa lastaan vain viikonloppuisin?

Entäpä yksinhuoltajat? Jos työtön yksinhuoltaja olisi saamassa työpaikan, haluaako hallitus todella, että työpaikka jää vastaanottamatta päivähoitopaikan puuttumisen vuoksi?

Kun sosiaali- ja terveyspalveluista leikataan, se yleensä aiheuttaa lisäkustannuksia muualla. Niin paljon kuin viime vuosina onkin saarnattu kestävyysvajeesta, hallitus on ilmeisesti varautunut maksamaan sen lisälaskun, kun yhä useampi perheellinen jää kotiin työttömyysturvan varaan. Puhumattakaan siitä lisälaskusta, joka syntyy, kun sekä lapset, vanhemmat että hoitajat uupuvat päivähoitopompotteluun.

Toivon todella, että vaikka hallitus pitäisi linjansa tässä asiassa, kotikaupungissani Helsingissä toimitaan Emma Karin ja Sanna Vesikansan ehdotuksen mukaisesti ja jätetään typerät leikkaukset tekemättä.