Saako feministi sanoa rumasti?

Osallistuin pitkään Twitter-keskusteluun, jonka aloittaja oli huolissaan feminismin imagosta. Hän arveli, että tasa-arvoaatetta olisi helpompi myydä massoille, jos yleinen mielikuva ei olisi, että kiukkuiset feministit ajavat vain naisten etua.

Aika monen feminismiä ja yhdenvertaisuutta koskevan nettikeskustelun veteraanina voin todeta, että keskustelu säilyi jopa hämmästyttävän asiallisena provosoivasta aloituksesta huolimatta. Aloittaja kuitenkin koki tulleensa jyrätyksi ja veti loppupäätelmän, että keskustelu osoitti juuri täsmälleen todeksi hänen lähtöhypoteesinsa.

Jäin pohtimaan keskusteluasetelmaa, joka omasta näkökulmastani oli suunnilleen se, että etuoikeutettuun ryhmään kuuluva opastaa vähemmän etuoikeutettuja, että heistä pidettäisiin enemmän, jos olisivat kivempia.

Tällainen diskurssi on toistunut maailman sivu – erinäisten sorrettujen ryhmien edustajille on vakuuteltu, että kunhan käyttäydytte nätisti, saatte murusia pöydästämme. Kuitenkin esimerkiksi juuri sukupuolten tasa-arvokehitys lähti etenemään vasta siinä vaiheessa, kun naiset lakkasivat olemasta kilttejä ja kivoja ja ryhtyivät vihaisiksi.

Etuoikeuksien menettäminen nimittäin tekee kipeää ja voi tuntua suorastaan sorrolta. Siksi niistä harvemmin luovutaan muuten kuin pakon edessä. On tarvittu lukemattomien kiukkuisten ihmisten verta, hikeä, kyyneleitä ja ei niin kivaa käytöstä, että tasa-arvo on saatu edes sille tasolle, jolla se nykyään on.

On perusteellinen virheanalyysi ajatella, että feminismin pyrkimyksenä on suosion saavuttaminen. Ei se ole. Tavoitteena on syrjinnän lopettaminen ja yhdenvertaisuus. Me tätä tavoitetta kohti pyrkivät tiedostamme, ettei se todennäköisesti tee meistä suosittuja. Hyvin todennäköisesti saamme vähintään hankalan ihmisen leiman. Monet joutuvat kestämään myös solvauksia, vihapostia ja uhkauksia.

Elämme edelleen maailmassa, jossa vaatii aika paljon pokkaa huomauttaa vaikkapa esihenkilölleen tai kollegalleen seksistisestä käytöksestä. Elämme edelleen maailmassa, jossa ihmisiä arvotetaan sukupuolen, ihonvärin, kulttuuritaustan tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Elämme edelleen maailmassa, jossa aivan liian moni joutuu taistelemaan oikeudestaan elää ja rakastaa sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä mukaisesti. Elämme edelleen maailmassa, jossa pojat on poikia ja tyttöjen kuuluu olla nättejä ja kilttejä.

Näiden asioiden muuttaminen vaatii ravistelua. Ja toisaalta, tässä maailmassa eläminen on aivan saakelin turhauttavaa.

Jos eläisit vaikkapa kuukauden sellaisen ihmisen nahoissa, joka kohtaa jatkuvasti seksuaalista ahdistelua, alaspäin puhumista ja vähättelyä, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit ovat vihaisia.

Jos arkipäivääsi kuuluisi kiinteänä osana se, että ylhäältä päin annetaan isällisiä neuvoja, joita et tarvitse etkä ole pyytänyt, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit käyttävät sellaisia sanoja kuin setämies ja miesselittäminen.

Epäasiallinen kielenkäyttö on aina huono homma, ei siinä mitään. Vihapuhetta ei pidä hyväksyä kenenkään taholta. Kannattaisi kuitenkin imagoasioiden sijaan keskittää tarmonsa ennemminkin niiden epätasa-arvoisten rakenteiden purkamiseen ja pyrkiä kasvattamaan tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan. Silloin voisi imagon sijaan maailma muuttua paremmaksi.

Viisi asiaa vihreän politiikan ytimessä

Lähdin politiikkaan mukaan, koska haluan parantaa maailmaa. Nyt olen ehdolla Vihreiden varapuheenjohtajaksi ja puoluevaltuuskunnan puheenjohtajaksi, sillä haluan olla etulinjassa rakentamassa entistä suurempaa, uskottavampaa ja vaikutusvaltaisempaa vihreää liikettä.

Mitä elinvoimaisempi ja laajempi vihreä liike on, sitä paremmat edellytykset meillä on edistää meille tärkeitä asioita. Itselleni vihreän politiikan ytimessä ovat erityisesti nämä viisi asiaa:

1. Ilmasto

Minun puoluevalintani on aina ollut Vihreät, koska tämä puolue on aina johdonmukaisesti asettanut ympäristökysymykset kaiken keskiöön. Ilmastonmuutos on meidän aikamme suurin uhka, ja sen hillitsemisessä on onnistuttava.

Teen päivätyötäni ilmastopolitiikan parissa, ja sen olen tässä työssä valitettavasti oppinut, että kansainvälinen poliittinen prosessi etenee aivan liian hitaasti. Ilmastotutkijoiden mukaan ihmiskunnalla on osapuilleen 14 vuotta aikaa ennen kuin kahden asteen tavoite on menetetty, ja peruuttamatonta vahinkoa syntyy.

Toivo lepää nyt kuntien, yritysten ja kansalaisten harteilla. Kunnilla on Suomessa hyvin paljon valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa ilmastoasioissa ja luoda yrityksille ja kansalaisille suotuisia olosuhteita ilmastomyönteisten valintojen tekemiseen. Vihreiden onkin annettava kaikki tuki kuntapoliitikoillemme, jotta ilmastotyö etenee YK:n, EU:n ja Suomen hallituksen hidastelusta huolimatta.

2. Tulevaisuus

Jos ympäristöasiat ovat olleet minulle tärkein syy äänestää Vihreitä, kimmoke puolueen aktiiviksi ryhtymiselle puolestaan on vihreiden kyky hahmottaa yhteiskunnan muutoksia. Entisenä työnantajayrittäjänä ja nykyisenä freelancerina törmään jatkuvasti arjessani siihen, miten huonosti monet nyky-yhteiskunnan rakenteet sopivat yhteen työnteon todellisuuden kanssa.

Törmään jatkuvasti myös siihen, miten olemassa oleville rakenteille löytyy aina kovaäänisempiä ja vaikutusvaltaisempia puolustajia kuin uudistamiselle. Ja kuitenkin juuri uudistuminen on perusedellytys sille, että yhteiskunta kehittyy, yritykset pärjäävät globaalissa kilpailussa ja ihmiset pärjäävät elämässä.

Vihreillä on minusta selvästi eniten herkkyyttä havaita kehityskulkuja ja esittää uutta luovia ratkaisuja. Tämä johtuu paljolti siitä, että arvostamme tieteellistä tutkimusta ja hyödynnämme sitä politiikanteon pohjana. Meille tutkimus, kehitys ja koulutus ovat keskeisiä, puolustettavia perusarvoja.

3. Markkinat

Pitkän linjan yrittäjänä olen erityisen kiinnostunut elinkeinopolitiikasta. Ajattelen useiden puoluetoverieni tavoin, että toimivat markkinat ovat toimivan ja kehittyvän yhteiskunnan perusedellytys. Mielestäni poliittista ohjausta kuitenkin tarvitaan varmistamaan, että negatiivisia ulkoisvaikutuksia on mahdollisimman vähän ja että sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu.

Vihreitä tarvitaan luomaan elinkeinopolitiikkaa, jossa tavoitteena on reilu markkinatalous. Se tarkoittaa suuryrityksiä suosivien ja ympäristölle haitallisten tukien kitkemistä. Se tarkoittaa sosiaaliturvan kehittämistä työntekoon, yrittäjyyteen ja itsensä työllistämiseen kannustavaksi. Se tarkoittaa julkisten hankintojen käytäntöjen uudistamista ja sitä, että kunnat toimivat hyvänä alustana elinkeinoille. Se tarkoittaa laajempia mahdollisuuksia paikalliseen sopimiseen.

4. Feminismi

Niin kauan kuin pojat syrjäytyvät ja tyttöjä vähätellään matematiikan tunnilla, niin kauan kuin naisten kaupungilla liikkumista määrittää pelon maantiede, niin kauan kuin nuoret miehet parhaassa iässä joutuvat jättämään kaiken kesken armeijan takia, niin kauan kuin väitellään siitä, onko toisiaan rakastavilla aikuisilla oikeus mennä naimisiin tai sukupuolensa korjanneita pakkosterilisoidaan, niin kauan kuin työmarkkinat ovat Suomessa äärimmäisen sukupuolittuneet – niin kauan feminismi on minulle yksi tärkeimmistä asioista politiikassa.

Feminismi merkitsee minulle ennen kaikkea sitä, että etuoikeuksien sijaan puolustetaan ihmisoikeuksia. Vihreät ovat tehneet paljon työtä tasa-arvo- ja ihmisoikeusongelmien ratkaisemiseksi. Meidän, joilla on vaikutus- ja päätösvaltaa, pitää puolustaa heitä, joilla ei valtaa ole. Meidän pitää myös antaa heille mahdollisuus tuoda itse äänensä kuuluviin.

5. Eurooppa ja maailma

Synnyin 1970-luvulla YYA-Suomeen. Yksi tähänastisen elinaikani merkittävimmistä poliittisista päätöksistä oli Suomen liittyminen EU:hun. Se merkitsi minun sukupolvelleni ovien avautumista Eurooppaan ennennäkemättömällä tavalla.

Nykypäivänä niin ongelmat kuin mahdollisuudetkin ovat globaaleja. Ilmastonmuutos aiheuttaa kuivuutta Afrikassa ja lähi-idässä, mikä puolestaan aiheuttaa konflikteja ja pakolaisuusaaltoja. Toisaalta suomalaisille puhtaille ratkaisuille ja osaamiselle on käyttöä Kiinaa ja Brasiliaa myöten. Nurkkakuntainen oman maan rajojen sisälle käpertyminen ei poista ongelmia eikä edistä mitään.

Vihreät ovat osa eurooppalaista ja globaalia liikettä, joka pyrkii ihan vakavissaan parantamaan maailmaa ja ratkaisemaan suuren mittakaavan ongelmia. Suomen sisällä meillä on jo varsin paljon vaikutusvaltaa oman maan asioiden edistämiseen, mutta osana suurempaa verkostoa voimme vaikuttaa paljon laajemmin.

Vapaus, etuoikeus ja luottamus

Olemme Lotta Aarikan kanssa ryhtyneet tuottamaan Selvitysnaiset-podcastia, jossa pohdimme yhteiskunnallisia aiheita humanistin näkökulmasta. Ensimmäisessä jaksossa keskustelemme valinnanvapaudesta ajatuspaja Liberan toiminnanjohtajan Heikki Pursiaisen kanssa.

Vapauden ja valinnanvapauden käsitteet ovat minulle tärkeitä, ja pohdin niitä paljon. Pidän itseäni liberaalina niin arvomaailmaltani kuin markkinanäkökulmasta ja myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nämä käsitteet olisivat kannaltani itsestäänselviä ja ongelmattomia.

Esimerkiksi feminismiin ja yhdenvertaisuuteen samoin kuin ilmasto- ja energiapolitiikkaan liittyvissä keskusteluissa vapauden rajoittaminen nousee usein esiin. Erilaisia kannustimia ja sääntelyä kritisoidaan hyvin usein juuri vapauden tai markkinoiden rajoittamisen perusteella.

Olen joutunut toteamaan, että ihmisten suhtautuminen vapauteen on usein paradoksaalinen. Sama ihminen voi esimerkiksi sanoa vastustavansa pakkoa mutta kannattaa kiivaasti nykyistä laajempaa asevelvollisuutta. Tai kannattaa kiivaasti sekä vapaampaa pääoman liikkumista että tiukempia maahanmuuton rajoituksia. Tai vaatia markkinaehtoista energiapolitiikkaa mutta kannattaa fossiilisten polttoaineiden verohuojennuksia. Tai vaatia perheille oikeutta päättää itse asioistaan mutta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia.

Liberaalius siis usein riittää tasan siihen asti, kunnes törmätään johonkin arvoasetelmaan tai eturistiriitaan, joka on itselle vielä tärkeämpi.

Vapaus arvona löytyy monien eri puolueiden ohjelmista, ja käsitteenä se kuulostaa kauniilta. Politiikassa on kuitenkin oltava erityisen tarkkana sen suhteen, kenen etuja ajetaan, kun puhutaan vapaudesta.

Ihmisen vapaudet kun yleensä ovat olemassa suhteessa muihin. Varsin usein yhden vapaus kaventaa tai loukkaa toisen vapautta. Kun on kyse pienen ryhmän vapaudesta suuremman ryhmän kustannuksella, on mielestäni rehellisempää puhua etuoikeudesta. Tämä täsmennys on erittäin tärkeä muun muassa yhdenvertaisuuden kannalta, sillä yhden ryhmän etuoikeuksien kaventaminen voi merkitä paljon suuremman ryhmän vapauden lisäämistä.

Yksi politiikan suurista arvoristiriidoista liittyy menestykseen. Suomessakin kuulee puhuttavan, että progressiivinen verotus estää ihmisiä menestymästä ja että suuremmat tuloerot loisivat tehokkaamman kannusteen pyrkiä elämässä eteenpäin.

Voin ymmärtää, miksi asia voi intuitiivisesti vaikuttaa olevan juuri näin. Kuitenkin runsas kansainvälinen tutkimustieto osoittaa asian olevan juuri päinvastoin – pienet tuloerot tuottavat enemmän talouskasvua ja hyvinvointia useammalle. Nimenomaan “sosialistinen holhousvaltio” luo puitteet, joissa mahdollisimman monella on mahdollisuus ponnistaa ylöspäin vaatimattomistakin lähtökohdista.

Vaikuttaa ehkä paradoksaaliselta, mutta “holhoava sosiaalitanttavaltio” itse asiassa vapauttaa ihmiset toteuttamaan omaa potentiaaliaan. USA:ssa asuva toimittaja Anu Partanen kirjoittaa tästä kirjassaan The Nordic Theory of Everything.

Vapaudesta puhuttaessa on myös tärkeää muistaa, että vapaus on arvona olemassa suhteessa muihin arvoihin. Politiikassa on pitkälti kyse arvojen priorisoinnista.

Yleisesti lienee hyväksyttyä, että inhimillinen toiminta tarvitsee jonkinlaiset pelisäännöt. Yhteiskunta ilman pelisääntöjä ei ole liberaali vaan anarkistinen. Politiikassa määritellään, missä tilanteissa muita arvoja pidetään vapautta tärkeämpänä.

Suomessa on esimerkiksi päätetty rajoittaa yritysten vapauksia ympäristönsuojelullisista syistä ja ihmisten vapauksia terveyden ja turvallisuuden takaamiseksi.

On mielenkiintoista, miten amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa vapaus on niin voimakkaasti esillä, vaikka pohjoismaalaisen näkökulmasta USA on todella kontrolloiva poliisivaltio, jossa ihmisten elämää säännellään monessa mielessä paljon tiukemmin kuin meillä. USA:ssa on tehty selkeä arvovalinta: “kansallinen turvallisuus” on nostettu arvona ihmisten arkisia vapauksia tärkeämmäksi. (Samalla voi ihan perustellusti väittää, että tämä arvovalinta on heikentänyt ihmisten turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta, mutta ei mennä siihen nyt.)

USA:n esimerkki korostaa sitä, miten vapaudella on ainakin kaksi tärkeää edellytystä: luottamus ja vastuu.

Suomessakin poliittista keskustelua värittää vahvasti luottamus ja sen puute. Vapautta halutaan niille, jotka tuntuvat itsestä luotettavilta, ja vapauksia halutaan karsia niiltä, joihin ei itse luota. Yksi luottaa erityisesti markkinoiden toimintaan, toinen perheiden kykyyn päättää asioistaan. Yhdelle hyvätuloiset ovat luotettavia ja pienituloiset epäilyttäviä. Norminpurku halutaan usein ulottaa lähinnä omaan viiteryhmään.

Tässä kohtaa onkin mielestäni yksi liberaalin politiikan happotesti: miten laajalle oman luottamuksensa pystyy ulottamaan? Miten laajalti uskoo eri toimijoiden hyvään tahtoon ja pyrkimyksiin? Liberaalia yhteiskuntaa ei voi olla ilman laajaa luottamusta.

Vastuu on tietyllä tapaa jopa luottamusta vaikeampi kysymys. On paljon esimerkkejä siitä, miten vapautta on käytetty hyväksi vastuuttomasti. 2008 finanssikriisi oli seurausta holtittomasta pyramidipelistä, ja sen seurauksena meillä on nyt liiankin tiukka finanssialan sääntely, koska vastuuttomuudesta seurasi luottamuksen menetys.

Myös sananvapautta käytetään nykyisin todella vastuuttomasti vihapuheen ja valeuutisten levittämiseen. Tästäkin voi olla seurauksena aiempaa tiukempi lainsäädäntö. Itse tosin toivon, että ongelma saadaan ratkaistua muulla tavalla.

Liberaalissakin yhteiskunnassa on hyvä olla mekanismeja, joiden avulla huolehditaan siitä, että sekä yksilöt että organisaatiot toimivat vastuullisesti. Niiden ei välttämättä tarvitse olla lakiin perustuvia, vaan usein esimerkiksi toimialoilla on omia itsesääntelykeinoja.

Mielenkiintoinen esimerkki vapaaehtoisesta keinosta on Carbon Disclosure Project (CDP), jolle suuret yritykset raportoivat vapaaehtoisesti hiilidioksidipäästöistään ja niiden rajoittamiseen tähtäävistä toimistaan. CDP:n raporteista on tullut eräänlainen maailmanlaajuinen standardi, ja monet institutionaaliset sijoittajat edellyttävät yrityksiltä CDP-raportointia, jotta voivat sijoittaa yritysten osakkeisiin.

Miksi näin pitkä pohdinta vapaudesta? Siksi, että tällä viikolla nauhoitettu podcast-keskustelu pakotti minut jälleen miettimään omaa suhdettani vapauteen ja omaa liberaaliuden tasoani. Ja siksi, että tällä spinnauksen ja “vaihtoehtofaktojen” aikakaudella itse kunkin on hyvä aika ajoin pysähtyä miettimään sekä omaa arvomaailmaansa että poliittisen retoriikan takana olevaa arvomaailmaa. Yhden “vapaus” ei välttämättä ole toiselle vapautta lainkaan.

 

Monipuolinen rekrytointi on yritysten menestyksen elinehto

Päädyin tänään keskustelemaan johtamisesta Twitterissä. Puhe oli johtamisen muoti-ilmiöistä, joista Pasi Sillanpää kirjoitti nasevasti blogissaan. Itse totesin, että diversiteetin eli monipuolisuuden puute on yksi suurimmista ongelmista suomalaisessa johtamisessa.

Ilmiö on helppo huomata – kun menee mihin tahansa liikkeenjohdon tapahtumaan, näkee heti ovelta, että kovasti saman oloista porukkaa on salin täydeltä. Ja nyt en puhu ainoastaan sukupuolesta vaan yleisemmin monipuolisuudesta: muun muassa iän, sukupuolen, kulttuuritaustan, etnisyyden, koulutuksen suhteen.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat voimakkaan yhteyden diversiteetin ja yritysten taloudellisen menestyksen välillä. Esimerkiksi konsulttiyhtiö McKinseyn kansainvälisen analyysin mukaan yritykset, joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät keskimäärin 15 prosenttia parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset. Etninen diversiteetti parantaa tulosta keskimäärin jopa 35 prosenttia.

Yleensä, kun nostan esiin naisten vähäisen osuuden johtotehtävissä, joku argumentoi, että johtotehtäviin valitaan paras, eikä sukupuolella ole väliä – se, että miehiä on johtotehtävissä enemmän on siis vain merkki siitä, että päteviä naisia on vähemmän.

Tämä olisi pätevä argumentti, jos parhaus olisi objektiivinen käsite. Jokainen, joka on joskus rekrytoinut, tietää kuitenkin, että rekrytointi on hyvin subjektiivinen tapahtuma. Erilaiset näennäisesti objektiiviset kriteerit, kuten koulutus, ovat enemmänkin keinoja karsia ehdokkaita kuin absoluuttinen välttämättömyys tehtävässä onnistumiselle. (Toki on ammatteja, joissa tietty koulutus on välttämättömyys, mutta johtajan tehtävä harvemmin on.)

Loppuviimeksi rekrytointipäätös perustuu hyvin paljon jonkinlaiseen käsitykseen sopivuudesta – miten kyseinen ihminen natsaa porukkaan. Ja tässä kohtaa hyvin herkästi astuu kuvioihin mukavuudenhalu. Onhan niin paljon helpompaa tulla toimeen, kun kaikki ovat samankaltaisesta taustasta, samanikäisiä, kenties ennestään tuttujakin.

Työelämän diversiteettiin velvoittavaa lainsäädäntöä ja kiintiöitä vastustetaan usein valinnanvapauden argumentilla. Välillä lainsäädännön tehtävä on kuitenkin suojella meitä omalta itseltämme. Tupakkalaki, liikenteen nopeusrajoitukset, ympäristönormit ja työsuojelulainsäädäntö ovat esimerkkejä sääntelystä, jonka tehtävänä on estää ihmisiä toimimasta omaksi vahingokseen.

Ihan puhtaasti liiketoiminnallisesta näkökulmasta voi todeta, että monipuolisuuteen ohjaava lainsäädäntö on myös tarpeen, jotta yrityksiä estetään toimimasta omaksi vahingokseen. Mukavuudenhalu on kehittymisen este, ja kehittymisen pysähtyminen on kuolinisku bisnekselle.

Mukavuudenhalu myös usein johtaa laiskaan päätöksentekoon. Sijoittajana käyn läpi suuren joukon yrityksiä vuosittain, ja melko usein törmään siihen, että hyvin homogeenisella johtoporukalla varustetuissa yrityksissä oiotaan väärissä asioissa. Otetaan esimerkiksi typeriä sopimuksellisia riskejä, koska “kyllähän me kaikki luotamme toisiimme”. Tai tehdään virheitä, jotka olisi helppo välttää, jos samaa mieltä oleminen ja helpolla pääseminen eivät olisi tärkeimpiä päätöksentekoa ohjaavia tekijöitä.

Monipuolisuus tekee yritykselle hyvää, koska erilaisten taustojen, näkemysten, osaamisen ja tekemisen tapojen yhteensovittaminen pakottaa kaikki ajattelemaan vähän uudella tavalla. Monipuolisuus tekee hyvää myös siksi, että erilaiset osaajat täydentävät toisiaan. Kukaan ei nimittäin ole hyvä kaikessa, ei edes suomalainen diplomi-insinööri.

Rekrytoinnissa tuijotetaan usein sekä yrityksen että rekrytoitavan henkilön aiempaa menestystä. Oletus on, että josa yritys on ennenkin menestynyt palkkaamalla tietynlaisia ihmisiä, näin tapahtuu jatkossakin. Ja jos työnhakija on aiemminkin menestynyt juuri vastaavanlaisissa tehtävissä, hän menestyy jatkossakin. Peräpeiliin tuijottaminen kuitenkin tuottaa menneisyyden ratkaisuja.

Suomalaisten yritysten on tärkeää rekrytoida tulevaisuuden menestystä silmällä pitäen. Yritysten menestys on koko kansakunnan kannalta niin tärkeää, että sitä ei pidä jättää ainoastaan mukavuudenhaluisten johtajien ja johtoryhmien varaan. Tarvitaan pientä tuuppausta lainsäätäjän taholta, jotta pääsemme “näin on ennekin tehty” -mentaliteetista “näin teemme tulevaisuudessa” -ajatteluun.

Digi-itsepuolustus on nykypäivän kansalaistaito

Ystäväni soitti. Hän kertoi ahdistuvansa siitä, mihin maailma on menossa. Hän haluaa tehdä jotain, toimia. Niin haluavat monet muutkin hänen tuttavapiirissään.

Yksi tapa toimia on nostaa äänensä kuuluville ja ottaa kantaa, mutta ystävääni pelottaa. Samoin hänen tuttaviaan. Mielikuva siitä, mitä saa niskaansa, jos käy netissä puolustamaan vaikkapa feminismiä tai ihmisoikeuksia, on luotaantyöntävä.

“Voitko Kaisa kirjoittaa blogiisi siitä, miten nettikeskustelussa voi pärjätä”, ystävä pyysi. Tämä kirjoitus on vastaus siihen pyyntöön.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, että on syytä alkaa puhua digitaalisesta itsepuolustuksesta. Erityisesti naiset kohtaavat netissä niin paljon henkistä väkivaltaa, että aivan samaan tapaan kuin meitä opetetaan kulkemaan pimeään aikaan avaimet nyrkissä ja huutamaan kovaa, jos kimppuun käydään, pitää opettaa myös miten toimia, jos netissä joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Ihan ensimmäinen neuvoni – ja ehkä se vaikein noudattaa – on, että ei pidä antaa pelon ohjata elämää. Aivan samalla tavoin kuin ei pidä alistua siihen, että fyysistä elinympäristöä kaventaa “pelon maantiede”, sellaista ei pidä päästää syntymään myöskään netissä. Meillä jokaisella on oikeus mielipiteemme ilmaisuun. Meillä jokaisella on myös vastuu siitä, että kohtelemme toisiamme kunnioittavasti.

Aina ei kuitenkaan ole kyse häirinnästä tai henkisestä väkivallasta, vaan yksinkertaisesti kipakoista näkemyseroista. Tiukkaan debattiin tottumattomasta voi tuntua pelottavalta sekin, että joku on eri mieltä ja ilmaisee sen hieman jyrkästi. Kun asettaa näkemyksensä alttiiksi julkiselle tarkastelulle, asettaa ne alttiiksi myös kritiikille.

Toinen neuvoni onkin, että nahka paksuuntuu harjoittelusta. Omia argumentteja voi hioa ensin vaikkapa tuttujen kesken suljetussa chattiringissä. Aluksi voi myös vaikkapa pitäytyä keskustelemaan omaan ammattiosaamiseen liittyvistä kysymyksistä ammattilaispalstoilla. Omaan työhön ja asiantuntemukseen liittyviä aiheita ei ehkä koe niin henkilökohtaisesti ja niiden suhteen voi myös debatti-itsetunto olla valmiiksi vahvempi.

Kolmas neuvoni liittyy asennoitumiseen. Itse aloitin bloggaamisen kuutisen vuotta sitten Markkinointi & Mainonta -lehden nettisivuilla. “Mömmön” saitti oli tuohon aikaan surullisen kuuluisa siitä, että loka roiskui nimimerkkien suojissa. Heti ensimmäinen blogikirjoitukseni kirvoitti koko joukon kommentteja, joista yksi oli: “Kyseiseltä narikalta laskutusoikeus pois”, viitaten tuolloiseen yritykseeni.

Ensireaktioni oli kauhistus. Teki mieli painua maan alle ja vähintäänkin lopettaa bloggaaminen siihen paikkaan. Mutta kun asiaa hetken mietin, tajusin, että oli itse asiassa hienoa, että ylipäätään sain kommentteja. Suurin osa netissä julkaistavasta sisällöstä nimittäin ohitetaan olankohautuksella. Se, että saa kommentteja – vaikka negatiivisiakin – on merkki siitä, että on onnistunut herättämään jossakussa tunteita ja ajatuksia.

Siksi kriittinen kommentointi kannattaa ottaa lahjana. Jos joku näkee sen vaivan, että kritisoi näkemyksiäsi, se tarkoittaa, että se joku pitää näkemyksiäsi kritiikin arvoisina. Väittelystä ja kritiikistä voi myös oppia – vähintäänkin se toimii argumentointisparrauksena.

Ja nyt päästään sujuvalla aasinsillalla neljänteen neuvoon: trolleja ei kannata ruokkia. Itse saan hämmästyttävän vähän täysin epäasiallista tai henkilöön menevää palautetta, mutta jonkin verran sitäkin. Minulla on nettikeskustelussa muutama nyrkkisääntö:

  1. Vastaan vain sellaisiin kommentteihin, jotka koskevat esittämiäni argumentteja tai niiden asiasisältöä, ja niihinkin ainoastaan silloin, jos koen, että keskustelu voi johtaa johonkin järjelliseen lopputulokseen.
  2. Poistan ja blokkaan surutta epäasiallisia kommentteja ja niiden esittäjiä. Minulla on sekä oikeus että vastuu huolehtia siitä, ettei Facebook-seinääni tai blogini keskustelupalstaa kaapata vaikkapa rasististen tai misogynististen viestien julkaisuareenaksi.
  3. En vastaa epäasiallisiin yksityisviesteihin. Esimerkiksi pienessä sievässä pikkutunneilla laaditut kosiokirjeet lentävät armotta roskikseen.  

Viides neuvoni on, että keskustelulle voi ja kannattaa asettaa aikarajat. Esimerkiksi blogin kommenttipalstan voi sulkea parin päivän jälkeen – joillakin blogialustoilla tämän voi tehdä automaattisesti. Facebook-keskustelusta voi kytkeä ilmoitukset pois päältä. Oman kokemukseni perusteella kaksi päivää on aika lailla se aika, jonka jälkeen mitään uutta sanottavaa aiheesta ei enää löydy, vaan keskustelu alkaa toistaa itseään.

Kuudenneksi suosittelen hakemaan voimaa joukosta. Mainitsin jo toisessa neuvossani suljetut chattiringit. Niistä on hyötyä sparraamismielessä, mutta rinkiläisiä voi myös pyytää avuksi, jos jokin keskustelu käy tukalaksi tai tuntuu, ettet jaksa yksin jänkätä. Yhdessä on paljon helpompaa puolustautua kuin yksin, ja muiden tuki antaa itselle voimaa. Kannattaa myös itse rientää muiden avuksi, kun heillä on tiukka paikka.

Seitsemäs neuvo koskee varautumista. Kun käy netissä ahkerasti keskustelua samoista aiheista, joutuu myös yhä uudestaan ja uudestaan vastaamaan samankaltaisiin kommentteihin ja väitteisiin. Siksi kannattaa kerätä itselle linkkikirjastoa hyvistä tutkimustuloksista ja faktalähteistä. Oikein yleisiin kommentteihin voi jopa laatia varastoon valmiita boilerplate-vastauksia.

Kahdeksas neuvo on, että aina ei tarvitse jaksaa. On ihan ok välillä tuntea kyllästymistä ja väsymystä. Jokaiseen debattiin ei tarvitse mennä mukaan eikä kaikkiin kommentteihin vastata. Välillä töissä on niin kiire, ettei ehdi eikä jaksa parantaa maailmaa vapaa-ajalla. Ole itsellesi armollinen. Katso välillä kissavideoita tai Netflixiä. Lue hyvä kirja. Lähde tanssimaan. Maailma ei ole yksin sinun harteillasi.

Nämä neuvot pätevät tilanteisiin, joissa keskustelu pysyy jollakin tavalla inhimillisen kanssakäymisen rajoissa. Jos kuitenkin käy niin, että tunnet olosi uhatuksi tai olet huolissasi turvallisuudestasi tai jaksamisestasi, älä jää päkistelemään yksin vaan pyydä apua. Pura huolia ystävien kanssa ja jos tilanne menee pahaksi, ota yhteyttä poliisiin. Kenenkään ei pidä joutua sietämään kiusaamista tai uhkailua.

Lopuksi haluan sanoa sinulle tämän: on tärkeää puolustaa asioita, joista välittää. Se ei aina ole helppoa, mutta toivon, että silti jaksat. Sinun mielipiteelläsi on väliä.

Terveisiä palkkakuopasta

Tänään vietetään naisten palkkapäivää. Se määräytyy Tilastokeskuksen toisen vuosineljänneksen ansiotasoindeksin perusteella. Vuosipalkaksi muutettuna se merkitsee sitä, että naisten palkat on nyt maksettu ja loppuvuoden he työskentelevät ”palkatta”.

STTK:n aamulla julkaiseman selvityksen mukaan naisten ja miesten palkkaero on lähtenyt jälleen kasvuun: viime vuonna naisten palkka oli 83,4 prosenttia miesten palkasta, nyt osuus on 83,3 prosenttia.

Joku voi tietysti todeta, että väliäkö nyt yhdellä prosentin kymmenyksellä. Nykytilannetta sekä erinäisiä hallituksen politiikkatoimia tarkastellessa kuitenkin nousee esiin monia huolenaiheita.

Naisten ja miesten palkkaeroihin vaikuttaa pari erityisen voimakasta syytä: poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat sekä perhevapaiden epätasainen jakautuminen äitien ja isien välillä.

Ensinnäkin ne työmarkkinat: EK:n selvityksen mukaan vain viidessä EU-maassa on vielä voimakkaampi työelämän sukupuolijakauma kuin Suomessa. Miehistä valtaosa (82 %) työskentelee yksityisellä sektorilla, kun taas julkinen sektori on naisten kansoittama. Toimialat ovat voimakkaasti jakautuneet “miesten aloihin” ja “naisten aloihin”.

Alojen lisäksi jakautuneita ovat myös työtehtävät. Jopa naisenemmistöisillä aloilla johtotehtävissä on usein miehiä, kun taas “miesten aloilla” naiset hoitavat konttorihommat. Johtotehtävissä naisten vastuulla ovat useimmiten niin sanotut tukifunktiot, kuten viestintä ja henkilöstöhallinto. Miehillä puolestaan on liiketoimintavastuu.

Työmarkkinoiden voimakas jakautuminen on saanut aikaan sen, että myös palkkatasot “miesten” ja “naisten” aloilla ovat voimakkaasti eriytyneet – miesten työtä arvotetaan korkeammalle, ja pitkälti koulutustasosta riippumatta. Korkeakoulutettu lastentarhanopettaja tienaa murto-osan ammattikoulun käyneen rakennusmiehen palkasta.

Toisekseen se lastenhoito: THL:n tilastojen mukaan vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isyysvapaan lisäksi pidettävää vanhempainvapaata käyttää vain 1–3 prosenttia isistä. Kotihoidon tuella lapsia hoitaa myöskin lähes aina äiti.

Perhevapaat ovat vaikea keskustelunaihe, koska yleensä jäädään väittelemään “lapsen edusta”, eli siitä, kenen ja miten lapsia kuuluisi hoitaa. Epätasaisella jakautumisella on kuitenkin kiistatta negatiivinen vaikutus naisten ansiokehitykseen. Lisääntymisikäiset naiset jäävät miehiä herkemmin pätkätyökierteeseen, koska heitä pidetään “vauvariskinä”. Pitkät kotonaolojaksot myös hidastavat äitien palkkakehitystä ja pienentävät eläkkeitä.

Tässä tilanteessa Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvo on Suomessa toteutunut, näyttää sekä irvokkaalta että huolestuttavalta.

Kun tarkastelee hallituksen toimia ja kannanottoja, huoli sen kuin kasvaa. Samaan aikaan, kun “miesten aloille” teollisuuteen jaetaan miljardiluokan verohelpotuksia, “naisten aloilta” koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta nipistetään jo ennestäänkin niukoista resursseista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen heikentää yhdellä kertaa naisten työllistymismahdollisuuksia ja naisenemmistöisen alan työnäkymiä ja -olosuhteita. Perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ei puhuta hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa halaistua sanaa, ei myöskään nuorten naisten pätkätyökierteestä.

Kuin kirsikkana kakussa ulkoministerimme pilkkaa opetushallituksen pyrkimyksiä edistää tasa-arvokasvatusta kouluissa.

Kirjoitin viime vuonna blogissani, että Suomi on rakenteiltaan yksipuolinen äijätalous, jossa kansantalouden kasvu on liiaksi muutaman suhdanneherkän teollisuudenalan varassa. Ja siinäpä se villakoidan ydin: sukupuolten epätasa-arvo pienentää loppujen lopuksi meidän kaikkien kakkua. Ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa haaskata kenenkään osaamispotentiaalia. Tämä olisi hyvä sisäistää siellä Impivaarassakin.

Välillä voisi puhua päivähoidon laadusta

Kaverini vuodatti turhautumistaan Facebookissa. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen parissa ja sanoi olevansa kyllästynyt vellovaan päivähoitokeskusteluun. “Voitaisiin päästä aitoon keskusteluun päivähoidon laadun kehittämisestä. Se laatu ei taatusti nouse ennen kuin henkilökunnan palkat, työolot ja arvostus nousevat”, hän kirjoitti.

Varhaiskasvatuksen laatu – tärkeä ja ajankohtainen asia. Todellakin keskustelun arvoinen. Miksi alan ammattilaisesta sitten tuntuu, että asia aina ohitetaan?

Ongelmana on, että heti, kun joku mainitsee sanan päivähoito, aletaan puhua monesta asiasta päällekkäin. Yksi puhuu naisten asemasta työelämässä, toinen perheiden valinnanvapaudesta, kolmas lasten edusta, neljäs kustannuksista, viides äitiydestä. Pian onkin jo käynnissä täysi mellakka, jossa kaikki ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: kaikki on äitien syytä, koska äidit valitsevat aina väärin.

Vaikka voi perustellusti olla montaa mieltä siitä, onko lapsia parempi hoitaa kotona vai päiväkodissa, minkä ikäisenä päiväkoti on soveliasta aloittaa ja kuuluuko lapsesta huolehtiminen pääasiassa äidille, yksi fakta on ja pysyy: valtaosa suomalaislapsista viettää ainakin osan lapsuudestaan varhaiskasvatuksen piirissä. Siksi sen laadusta täytyy puhua.

Kaverini on mielestäni aivan oikeassa nostaessaan esiin varhaiskasvatuksen henkilöstön palkat ja työolot. Alan ammattilaiset ovat ilmaisseet syvän huolensa hallituksen kaavailemasta ryhmäkokojen kasvattamisesta. Isommat ryhmät tarkoittavat käytännössä vähemmän huomiota, syliä ja käsipareja per lapsi. Ne tarkoittavat enemmän kiirettä ja väsymystä työntekijöille.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen puolipäiväiseksi kotona olevien vanhempien lapsille tarkoittaa enemmän epäsäännöllisyyttä päiväkodin arkeen kaikille lapsille, ei ainoastaan niille puolipäivähoidossa oleville.

Minusta on tärkeää kysyä, tälläkö tavalla hallitus haluaa kohdella pieniä ihmisiä, joiden varassa lepää maamme tulevaisuus. Vaikka hallituspuolueissa kuinka ideologisesti pidettäisiin kotiäitiyttä tavoiteltavana, se ei oikeuta sorsimaan kaikkia niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat töissä.

Olisi hienoa, jos näistä kriisitunnelmista voitaisiin siirtyä pohtimaan, miten varhaiskasvatuksesta voisi tehdä vielä nykyistäkin parempaa ja miten sitä voisi kehittää vastaamaan entistä paremmin perheiden tarpeisiin.

Miten päiväkotien johtamistapoja voisi kehittää? Olen kuullut ehdotettavan esimerkiksi teatterimaailmasta tuttua mallia, jossa yksi johtaja vastaa hallinnosta ja toinen sisältöjen kehittämisestä. Tämä on mielestäni harkinnan arvoinen ajatus.

Miten päiväkotien tilat kannattaisi suunnitella, jotta ne joustavat lapsi-ikäluokkien koon mukaan ja muuntuvat vaikka kouluksi tai nuorisotilaksi? Miten suurista päiväkodeista saadaan tehtyä viihtyisiä ja mittakaavaltaan pienille lapsille sopivia?

Mitä julkisia palveluja kannattaisi tuoda päiväkotien yhteyteen? Helsingissä kokeillaan nyt neuvolapalveluja päiväkodissa. Voisiko samoissa tiloissa toimia myös esimerkiksi vanhainkoti tai kirjasto?

Moni näistä asioista on onneksi sellaisia, joista ei päätetä eduskunnassa vaan kunnissa. Tämä kannattaa pitää mielessä ensi keväänä, kun kuntiin valitaan uusia päättäjiä. Jos hallituksen varhaiskasvatuslinja ei miellytä, vaihtoehtoja kyllä on.

Pieniin ihmisiin kannattaa panostaa, sillä kun lapsilla on asiat hyvin, myös vanhempien on helpompaa olla tuottavia yhteiskunnan tukipilareita – millä tavalla he sitten rooliaan yhteiskunnassa haluavatkaan toteuttaa.