Syrjintä on huono riskinhallintakeino

Yrittäjänä minua sapettaa aina todella syvästi, kun joku perustelee syrjiviä työnantajakäytäntöjään tai vastuutonta toimintaansa yrittäjäriskillä. Riski kuuluu olennaisena osana yritystoimintaan, ja valtaosa yrittäjistä pärjää ihan mainiosti toimimalla lain ja hyvän maun puitteissa.

Eilen sosiaalisessa mediassa laineita nostatti taloushallintoalan yrittäjän provokaatio, kun hän ilmoitti Twitterissä jättäneensä juuri nuoren naisen palkkaamatta äitiyslomariskin vuoksi. Moni kiirehti tuoreeltaan kiittelemään yrittäjää, kun hän “sanoi ääneen sen, minkä jokainen yrittäjä tietää”. Kiitos vain, älkää yleistäkö. Itse en ainakaan yrittäjänä hyväksy moista toimintaa.

Olen toiminut työnantajayrittäjänä ja rekrytoivana esihenkilönä yli vuosikymmenen verran, joten henkilöstöriskit ovat minulle erittäin tuttuja. Juuri siksi en löydä perusteluja sille, että nimenomaan perhevapaisiin liittyvää henkilöstöriskiä korostetaan niin paljon.

Tilannehan on nimittäin sellainen, että ihan kenen tahansa työntekijän – oli hän sitten nuori, vanha, mies, nainen, tai jollain muilla attribuuteilla varustettu – palkkaamiseen sisältyy aina riskejä.

Yksi pahimmista riskeistä liittyy siihen, että työntekijä syystä tai toisesta alisuoriutuu työssään. Suuressa työyhteisössä voi olla mahdollista siirtää työntekijä hänelle paremmin sopiviin tehtäviin, mutta pienessä työpaikassa alisuoriutuva työntekijä voi aiheuttaa laajaa ja pitkäkestoista vahinkoa.

Esimerkiksi huono myyjä tulee työnantajalle takuuvarmasti kalliimmaksi kuin keskimääräinen perhevapaa.

Toinen paljon kustannuksia ja muuta hässäkkää aiheuttava riski on henkilöstön suuri vaihtuvuus. Silti tämä riski on suorastaan sisäänrakennettuna monien yritysten liiketoimintamalliin. Jos toiminta perustuu siihen, että palkataan nuoria ihmisiä matalalla palkalla, vaihtuvuus on takuuvarmasti suurta.

Henkilöstöön liittyviä riskejä, kuten ylipäätään yritystoimintaan liittyviä riskejä, voi ja kannattaa pyrkiä ennakoimaan ja niihin voi ja kannattaa varautua.

Esimerkiksi suuren vaihtuvuuden kanssa voi pärjätä aivan hyvin, kun kehittää rekrytoinnin ja perehdyttämisen käytännöt tehokkaiksi ja kerryttää taloudellista puskuria. Aika lailla sama pätee myös, jos vaihtuvuus johtuu siitä, että henkilöstö pitää paljon perhevapaita. Perhevapaiden kustannuksista ne, jotka jäävät työnantajan maksettavaksi nimittäin liittyvät lähinnä rekrytointi- ja perehdytysasioihin. Äitiysloman alussa maksettavasta palkasta sekä perhevapaiden aikana kertyneistä lomista Kela korvaa merkittävän osan, ja lisäksi työnantaja saa kertakorvauksena 2500 euroa.

Kategorinen nuorten naisten syrjintä teoreettisen “vauvariskin” vuoksi sen sijaan on aivan hörhö riskinhallintakeino. Ensinnäkin se on tietenkin laitonta. Toisekseen syrjintä ei millään tavalla poista henkilöstöriskien mahdollisuutta, ei edes sitä “vauvariskiä”. Kolmanneksi syrjivä työnantaja ottaa itse asiassa paljon merkittävämmän riskin – nimittäin sen, ettei palkkaakaan parhaita mahdollisia työntekijöitä.

On nimittäin niinkin, että vaikka riskejä on järkevää pyrkiä ennakoimaan, rekrytoinnissa pitäisi kuitenkin ennen kaikkea keskittyä potentiaaliin, siihen lisäarvoon, jota palkattava työntekijä voi tuottaa. Ja tämäkin liittyy olennaisesti vauvariskipuheeseen.

Se, että nuoret naiset leimataan yleisesti “vauvariskiksi” ei ole mikään yrittäjäelämän realiteetti tai taloudellinen fakta vaan misogyniaa. “Vauvariskistä” puhuminen kertoo siitä, että nuoria naisia ei ylipäätään pidetä arvokkaina työntekijöinä, riskin arvoisina. Heidän potentiaaliinsa ei uskota. “Vauvariskistä” on tullut salonkikelpoinen tapa ilmaista, että itse asiassa vain tykkää mieluummin palkata miehiä.

Perhevapaita pitää ilman muuta kehittää tasa-arvoisemmiksi. On oikein, että molemmilla vanhemmilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua lastensa hoitamiseen. On olennaista purkaa rakenteita, jotka estävät työelämän tasa-arvon toteutumista. Sekin on tärkeää, että ehkäistään pitkien hoitovapaiden aiheuttamaa köyhyyttä.

Keskustelua perhevapaista ei kuitenkaan koskaan pitäisi käydä nuoria naisia leimaamalla. Jokainen työntekijä on potentiaalinen riski, mutta jokainen työntekijä, myös nuori nainen, on ennen kaikkea mahdollisuus.

 

Laitetaas demokratia uusiksi

Olen tässä miettinyt tätä Harkimon, Jungnerin ja kumppaneiden uudistetaan demokratia -projektia. Sinänsä olen samaa mieltä, että jokin meidän päätöksentekojärjestelmässä on tällä hetkellä rikki, kun olennaisten uudistusten aikaansaaminen on niin vaikeaa. Mutta nyt olisi kyllä todella kiinnostavaa kuulla miten ko. herrat demokratiaa uudistaisivat. Että onko meillä yhtään samankaltainen tilannekuva siitä mitä olisi tarpeen tehdä.

Selailen paraikaa Liisa Hyssälän ja Jouni Backmanin Sitralle laatimaa raporttia Kansanvallan peruskorjaus, jossa esitetään laajan haastatteluaineiston pohjalta ideoita yhteiskunnallisen päätöksenteon uudistamiseen. Ihan ensimmäinen vaikutelma rapsasta on, että ohhoh, kansalaisyhteiskunta puuttuu tästä kuviosta kokonaan. Ei ole haastateltu kansalaisjärjestöjen edustajia eikä varsinkaan ihan taviksia kansalaisia, etujärjestöjä sen sijaan kyllä.

Minusta tässä on itse asiassa aika hyvin artikuloituna se, mikä nykymallissa on pielessä: valta on keskittynyt tietyille tahoille, ja muut nähdään hallintoalamaisina, joille kädenojennuksena ”tarjotaan kanavia dialogin käymiseen”.

Farssiksi äitynyt yritystukiuudistus oli eräänlainen kulminaatiopiste: poliittisen ja taloudellisen eliitin edustajat ne siellä istuivat muka tekemässä uudistusta, mutta oikeasti vain sopivat, että kenenkään etuihin ei kosketa. Sen sijaan otetaan köyhiltä, lapsilta, syrjäytetyiltä ja sairailta. Koska he ovat niitä hallintoalamaisia, joiden mielipidettä ei tarvitse huomioida, paitsi joskus, kun “kanavien tarjoaminen dialogin käymiseen” sattuu sopimaan suunnitelmiin.

Kaupungin luottamustehtävässä näkee hyvin konkreettisesti, miten ne päätöksenteon prosessit toimivat – ja myös, miten ne välillä eivät toimi. Niitä toimivia osia voi ja pitää kehittää vielä paremmiksi ja niitä toimimattomia voi ja pitää korjata. Itse uskon, että molemmat on mahdollista tehdä ihan nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa.

Minusta on olennaista, että niin kaupungin kuin valtionkin tasolla ihmiset voivat luottaa yhteiskunnan rakenteisiin ja heillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin silloin, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Ihan kaikella kunnioituksella Hyssälää ja Backmania ja heidän sinänsä aivan hyvää raporttiaan kohtaan, en oikein usko, että tätä voidaan saavuttaa hallintokeskeisesti ja kysymällä ainoastaan valtarakenteita edustavien näkemyksiä.

Ihmisillä on nytkin monenlaisia kanavia vaikuttaa, politiikan ohella muun muassa kansalaisjärjestöt, kaupunginosayhdistykset, someverkostot ja vanhempainyhdistykset. Olennaista on varmistaa, että näillä eri tahoilla on aidot mahdollisuudet tulla kuulluiksi ja huomioiduiksi, että niiden merkitys yhteiskunnallisina toimijoina tunnustetaan.

On kuitenkin hyvä muistaa, että ei tässä missään kuilun partaalla keikuta. Kuten Hyssälän ja Backmanin raportissakin todetaan, suomalaisten luottamus yhteiskuntaan, instituutioihin ja poliittiseen järjestelmään on edelleen poikkeuksellisen korkealla tasolla. Se on tosi hyvä pohja, jolta ponnistaa. Enemmän taidetaan tarvita pientä laittoa kuin koko järjestelmän auki räjäyttämistä.

Pientä laittoa voi olla esimerkiksi se, että kehitetään yhä parempia tapoja, joilla kunnan asukkaat voivat olla yhteydessä kunnan hallintoon, tehdä aloitteita niin pienistä kuin suuristakin asioista ja kertoa näkemyksensä omaan elämäänsä vaikuttavista asioista.

Pientä laittoa voi olla vaikkapa lobbarirekisterin perustaminen ja pelisääntöjen sopiminen sille, miten intressitahot voivat olla yhteydessä poliittisiin päättäjiin. Ei vaikkapa oteta etujärjestöjä mukaan parlamentaarisiin työryhmiin, noin esimerkkinä.

Pientä laittoa voi olla uudistaa tapoja, jolla hallitusneuvotteluja käydään ja kuntastrategioita laaditaan. Läpinäkyvyys eri intressirahojen kuulemisessa muun muassa olisi hyvä edistysaskel.

Pientä laittoa voi olla kansalaisten kuuleminen osana lainsäädäntöprosessia. Esimerkiksi nyt vaikkapa pitkäaikaistyöttömien kuuleminen, kun uudistetaan työttömyysturvaa. On olennaisen tärkeää, että päätöksentekijät ymmärtävät kunnolla niiden tilanteita, joita lainsäädäntö koskee.

Eli joo, uudistetaan ihmeessä demokratiaa, kyllä sille on tarvetta. Mutta nyt kaipaisin sitä konkretiaa.

Kirje 100-vuotiaalle

96-vuotias vaarini syntyi aikoinaan maahan, joka oli vasta kolmivuotias ja yritti toipua verisen sisällissodan jättämistä haavoista. Ennen kuin vaari ehti täysi-ikäiseksi (siihen maailmanaikaan siis 21-vuotiaaksi), maa oli jälleen sodassa. Sotaan kävi myös vaarin tie, tykistöön ja toinen toistaan tiukempiin paikkoihin, joista hän nipin napin selvisi hengissä.

Itsenäisen Suomen alkutaival oli repaleinen ja sotaisa. Mutta aivan kuten vaarinikaan pitkää elämää ei määritä vain sota, Suomen ensimmäisen vuosisadan tarina on rankan alun jälkeen ollut kaunis ja ylväs.

Minulle 100-vuotiaan Suomen tarina on ennen kaikkea äitiyspakkauksen, neuvolajärjestelmän ja kansallisen rokotusohjelman tarina. Se on kirjastolaitoksen, peruskoulun ja ilmaisen yliopisto-opetuksen tarina. Se on tarina maasta, jossa savupirtin poika on edennyt presidentiksi ja 11-lapsisen maanviljelijäperheen pojasta on tullut korkeakoulun rehtori.

Suomen ensimmäisen vuosisadan tarina on myös samaan aikaan teollistumisen ja ympäristönsuojelun tarina. Se on tarina kansasta, joka on sekä kasvattanut vaurauttaan että halunnut huolehtia jylhistä metsistään ja kirkkaista järvistään ja pitää lumen puhtaan valkoisena kaupungeissakin.

Suomen tarina on rauhan tarina. Siihen sisältyy kyllä myös yöpakkasia, noottikriisiä ja kylmän sodan kauhunhetkiä, mutta ennen kaikkea rauhanvälitystä, kehitysyhteistyötä, huippukokouksia Helsingin hengessä sekä osallistuminen Euroopan suurimpaan rauhanprojektiin, EU:hun. Se on tarina lapsista, jotka uskaltavat leikkiä ulkona.

Suomen tarina on myös tarina oikeudenmukaisuudesta ja siitä, että pidämme toisistamme huolta. Eikä vain meistä täällä, vaan ihmisistä yleensä. Se on tarina lapsista kaukana täältä, joita autoimme pääsemään kouluun ja saamaan puhdasta vettä, koska se on meistä oikein.

Nyt, eräänlaisessa taitekohdassa, on aika pysähtyä ja ajatella sitä, mikä Suomessa on arvokasta. Ja aika paljon sitäkin, mitä jälkeläisemme mahtavat miettiä, kun seuraavat 100 vuotta ovat kuluneet.

Jätimmekö heille perinnöksi maan, joka kehittyi vielä paremmaksi versioksi itsestään rauhaa, osaamista, oikeudenmukaisuutta ja ympäristöä vaalien? Vai unohdimmeko, mistä olimme tulleet?

Rakas Suomi, olet satavuotiaaksi hurjan virkeässä kunnossa. Tykkään sinusta tosi paljon. Haluan pitää sinusta huolta, jotta sinä voit pitää huolta lapsista, mummuista ja pikkulinnuista. Jotta sinun luonasi kaikilla on hyvän elämän edellytykset. Ja jotta sadankin vuoden päästä männyn kylkeä naputtaa käpytikka ja soilla kypsyvät hillat.

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Seksuaalisella häirinnällä on myös taloudellinen hinta

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 2.12.2017

Rakkaat ystävät,

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä.

Puhun teille tänään seksuaalisen häirinnän taloudellisesta ulottuvuudesta, jota ei toistaiseksi ole keskustelussa paljon sivuttu.

Aihe tuli mieleeni, kun eilen luin Hesarista kirjoituksen, jossa todettiin, että naisia pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen. Heti perään luin toisen jutun, jossa kerrottiin puolustusvoimissa rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä.

Juttu on nimittäin niin, että pelkkä kannustus ei riitä, jos oikeasti haluamme edistää naisten urakehitystä ja purkaa toimialojen jyrkkää sukupuolittuneisuutta.

Tyttöjen ja naisten on raskasta raivata tietään yhteiskunnassa, jossa jo koulussa kohtaa ahdistelukulttuurin. Valitettavan moni poika ja mies kokee myös samaa, sukupuolivähemmistöistä puhumattakaan.

Moni tässäkin huoneessa on todennäköisesti

  • jättänyt osallistumatta työpaikan sidosryhmätilaisuuteen, koska on pelännyt kännisiä ahdistelijoita
  • ollut työpaikassa, jossa kaikki tietävät, kenen kanssa ei kannata joutua kahden kesken kahvihuoneeseen
  • vaihtanut työ- tai opiskelupaikkaa, koska on väsynyt vähättelyyn ja ahdisteluun

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea yhteiskuntamme ja kansantaloutemme menettää joka kerta, kun joku heittää hanskat tiskiin ahdistelun vuoksi.

Jokainen keskeytynyt työura ja hylätty opiskelupaikka maksaa ihan selvää rahaa. Mutta hintana on myös sen kyseisen ihmisen potentiaalin menettäminen.

Mitä tieteellisiä tutkimustuloksia, teknologisia innovaatioita tai kaupallisia läpimurtoja onkaan jäänyt tekemättä siksi, että ihmisiä on kohdeltu kuin lihanpaloja?

Siitä on paljon kansainvälisiä tutkimustuloksia, että yritykset joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset.

Diversiteetti ruokkii avointa keskustelua ja monipuolisempaa ajattelua. Saadaan laajempi pakki ideoita käyttöön.

Diversiteetti ei kuitenkaan toteudu suomalaisessa työelämässä ennen kuin kaikki voivat kokea työympäristönsä turvalliseksi.  

Suomi on pieni kansakunta maailman peränurkassa. Meillä ei ole paljoa muuta kuin osaamisemme ja innovointikykymme.

Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että osa potentiaalistamme jää hyödyntämättä sen vuoksi, että jotkut meistä eivät osaa käyttäytyä.

Saako feministi sanoa rumasti?

Osallistuin pitkään Twitter-keskusteluun, jonka aloittaja oli huolissaan feminismin imagosta. Hän arveli, että tasa-arvoaatetta olisi helpompi myydä massoille, jos yleinen mielikuva ei olisi, että kiukkuiset feministit ajavat vain naisten etua.

Aika monen feminismiä ja yhdenvertaisuutta koskevan nettikeskustelun veteraanina voin todeta, että keskustelu säilyi jopa hämmästyttävän asiallisena provosoivasta aloituksesta huolimatta. Aloittaja kuitenkin koki tulleensa jyrätyksi ja veti loppupäätelmän, että keskustelu osoitti juuri täsmälleen todeksi hänen lähtöhypoteesinsa.

Jäin pohtimaan keskusteluasetelmaa, joka omasta näkökulmastani oli suunnilleen se, että etuoikeutettuun ryhmään kuuluva opastaa vähemmän etuoikeutettuja, että heistä pidettäisiin enemmän, jos olisivat kivempia.

Tällainen diskurssi on toistunut maailman sivu – erinäisten sorrettujen ryhmien edustajille on vakuuteltu, että kunhan käyttäydytte nätisti, saatte murusia pöydästämme. Kuitenkin esimerkiksi juuri sukupuolten tasa-arvokehitys lähti etenemään vasta siinä vaiheessa, kun naiset lakkasivat olemasta kilttejä ja kivoja ja ryhtyivät vihaisiksi.

Etuoikeuksien menettäminen nimittäin tekee kipeää ja voi tuntua suorastaan sorrolta. Siksi niistä harvemmin luovutaan muuten kuin pakon edessä. On tarvittu lukemattomien kiukkuisten ihmisten verta, hikeä, kyyneleitä ja ei niin kivaa käytöstä, että tasa-arvo on saatu edes sille tasolle, jolla se nykyään on.

On perusteellinen virheanalyysi ajatella, että feminismin pyrkimyksenä on suosion saavuttaminen. Ei se ole. Tavoitteena on syrjinnän lopettaminen ja yhdenvertaisuus. Me tätä tavoitetta kohti pyrkivät tiedostamme, ettei se todennäköisesti tee meistä suosittuja. Hyvin todennäköisesti saamme vähintään hankalan ihmisen leiman. Monet joutuvat kestämään myös solvauksia, vihapostia ja uhkauksia.

Elämme edelleen maailmassa, jossa vaatii aika paljon pokkaa huomauttaa vaikkapa esihenkilölleen tai kollegalleen seksistisestä käytöksestä. Elämme edelleen maailmassa, jossa ihmisiä arvotetaan sukupuolen, ihonvärin, kulttuuritaustan tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Elämme edelleen maailmassa, jossa aivan liian moni joutuu taistelemaan oikeudestaan elää ja rakastaa sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä mukaisesti. Elämme edelleen maailmassa, jossa pojat on poikia ja tyttöjen kuuluu olla nättejä ja kilttejä.

Näiden asioiden muuttaminen vaatii ravistelua. Ja toisaalta, tässä maailmassa eläminen on aivan saakelin turhauttavaa.

Jos eläisit vaikkapa kuukauden sellaisen ihmisen nahoissa, joka kohtaa jatkuvasti seksuaalista ahdistelua, alaspäin puhumista ja vähättelyä, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit ovat vihaisia.

Jos arkipäivääsi kuuluisi kiinteänä osana se, että ylhäältä päin annetaan isällisiä neuvoja, joita et tarvitse etkä ole pyytänyt, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit käyttävät sellaisia sanoja kuin setämies ja miesselittäminen.

Epäasiallinen kielenkäyttö on aina huono homma, ei siinä mitään. Vihapuhetta ei pidä hyväksyä kenenkään taholta. Kannattaisi kuitenkin imagoasioiden sijaan keskittää tarmonsa ennemminkin niiden epätasa-arvoisten rakenteiden purkamiseen ja pyrkiä kasvattamaan tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan. Silloin voisi imagon sijaan maailma muuttua paremmaksi.

Viisi asiaa vihreän politiikan ytimessä

Lähdin politiikkaan mukaan, koska haluan parantaa maailmaa. Nyt olen ehdolla Vihreiden varapuheenjohtajaksi ja puoluevaltuuskunnan puheenjohtajaksi, sillä haluan olla etulinjassa rakentamassa entistä suurempaa, uskottavampaa ja vaikutusvaltaisempaa vihreää liikettä.

Mitä elinvoimaisempi ja laajempi vihreä liike on, sitä paremmat edellytykset meillä on edistää meille tärkeitä asioita. Itselleni vihreän politiikan ytimessä ovat erityisesti nämä viisi asiaa:

1. Ilmasto

Minun puoluevalintani on aina ollut Vihreät, koska tämä puolue on aina johdonmukaisesti asettanut ympäristökysymykset kaiken keskiöön. Ilmastonmuutos on meidän aikamme suurin uhka, ja sen hillitsemisessä on onnistuttava.

Teen päivätyötäni ilmastopolitiikan parissa, ja sen olen tässä työssä valitettavasti oppinut, että kansainvälinen poliittinen prosessi etenee aivan liian hitaasti. Ilmastotutkijoiden mukaan ihmiskunnalla on osapuilleen 14 vuotta aikaa ennen kuin kahden asteen tavoite on menetetty, ja peruuttamatonta vahinkoa syntyy.

Toivo lepää nyt kuntien, yritysten ja kansalaisten harteilla. Kunnilla on Suomessa hyvin paljon valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa ilmastoasioissa ja luoda yrityksille ja kansalaisille suotuisia olosuhteita ilmastomyönteisten valintojen tekemiseen. Vihreiden onkin annettava kaikki tuki kuntapoliitikoillemme, jotta ilmastotyö etenee YK:n, EU:n ja Suomen hallituksen hidastelusta huolimatta.

2. Tulevaisuus

Jos ympäristöasiat ovat olleet minulle tärkein syy äänestää Vihreitä, kimmoke puolueen aktiiviksi ryhtymiselle puolestaan on vihreiden kyky hahmottaa yhteiskunnan muutoksia. Entisenä työnantajayrittäjänä ja nykyisenä freelancerina törmään jatkuvasti arjessani siihen, miten huonosti monet nyky-yhteiskunnan rakenteet sopivat yhteen työnteon todellisuuden kanssa.

Törmään jatkuvasti myös siihen, miten olemassa oleville rakenteille löytyy aina kovaäänisempiä ja vaikutusvaltaisempia puolustajia kuin uudistamiselle. Ja kuitenkin juuri uudistuminen on perusedellytys sille, että yhteiskunta kehittyy, yritykset pärjäävät globaalissa kilpailussa ja ihmiset pärjäävät elämässä.

Vihreillä on minusta selvästi eniten herkkyyttä havaita kehityskulkuja ja esittää uutta luovia ratkaisuja. Tämä johtuu paljolti siitä, että arvostamme tieteellistä tutkimusta ja hyödynnämme sitä politiikanteon pohjana. Meille tutkimus, kehitys ja koulutus ovat keskeisiä, puolustettavia perusarvoja.

3. Markkinat

Pitkän linjan yrittäjänä olen erityisen kiinnostunut elinkeinopolitiikasta. Ajattelen useiden puoluetoverieni tavoin, että toimivat markkinat ovat toimivan ja kehittyvän yhteiskunnan perusedellytys. Mielestäni poliittista ohjausta kuitenkin tarvitaan varmistamaan, että negatiivisia ulkoisvaikutuksia on mahdollisimman vähän ja että sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu.

Vihreitä tarvitaan luomaan elinkeinopolitiikkaa, jossa tavoitteena on reilu markkinatalous. Se tarkoittaa suuryrityksiä suosivien ja ympäristölle haitallisten tukien kitkemistä. Se tarkoittaa sosiaaliturvan kehittämistä työntekoon, yrittäjyyteen ja itsensä työllistämiseen kannustavaksi. Se tarkoittaa julkisten hankintojen käytäntöjen uudistamista ja sitä, että kunnat toimivat hyvänä alustana elinkeinoille. Se tarkoittaa laajempia mahdollisuuksia paikalliseen sopimiseen.

4. Feminismi

Niin kauan kuin pojat syrjäytyvät ja tyttöjä vähätellään matematiikan tunnilla, niin kauan kuin naisten kaupungilla liikkumista määrittää pelon maantiede, niin kauan kuin nuoret miehet parhaassa iässä joutuvat jättämään kaiken kesken armeijan takia, niin kauan kuin väitellään siitä, onko toisiaan rakastavilla aikuisilla oikeus mennä naimisiin tai sukupuolensa korjanneita pakkosterilisoidaan, niin kauan kuin työmarkkinat ovat Suomessa äärimmäisen sukupuolittuneet – niin kauan feminismi on minulle yksi tärkeimmistä asioista politiikassa.

Feminismi merkitsee minulle ennen kaikkea sitä, että etuoikeuksien sijaan puolustetaan ihmisoikeuksia. Vihreät ovat tehneet paljon työtä tasa-arvo- ja ihmisoikeusongelmien ratkaisemiseksi. Meidän, joilla on vaikutus- ja päätösvaltaa, pitää puolustaa heitä, joilla ei valtaa ole. Meidän pitää myös antaa heille mahdollisuus tuoda itse äänensä kuuluviin.

5. Eurooppa ja maailma

Synnyin 1970-luvulla YYA-Suomeen. Yksi tähänastisen elinaikani merkittävimmistä poliittisista päätöksistä oli Suomen liittyminen EU:hun. Se merkitsi minun sukupolvelleni ovien avautumista Eurooppaan ennennäkemättömällä tavalla.

Nykypäivänä niin ongelmat kuin mahdollisuudetkin ovat globaaleja. Ilmastonmuutos aiheuttaa kuivuutta Afrikassa ja lähi-idässä, mikä puolestaan aiheuttaa konflikteja ja pakolaisuusaaltoja. Toisaalta suomalaisille puhtaille ratkaisuille ja osaamiselle on käyttöä Kiinaa ja Brasiliaa myöten. Nurkkakuntainen oman maan rajojen sisälle käpertyminen ei poista ongelmia eikä edistä mitään.

Vihreät ovat osa eurooppalaista ja globaalia liikettä, joka pyrkii ihan vakavissaan parantamaan maailmaa ja ratkaisemaan suuren mittakaavan ongelmia. Suomen sisällä meillä on jo varsin paljon vaikutusvaltaa oman maan asioiden edistämiseen, mutta osana suurempaa verkostoa voimme vaikuttaa paljon laajemmin.

Vapaus, etuoikeus ja luottamus

Olemme Lotta Aarikan kanssa ryhtyneet tuottamaan Selvitysnaiset-podcastia, jossa pohdimme yhteiskunnallisia aiheita humanistin näkökulmasta. Ensimmäisessä jaksossa keskustelemme valinnanvapaudesta ajatuspaja Liberan toiminnanjohtajan Heikki Pursiaisen kanssa.

Vapauden ja valinnanvapauden käsitteet ovat minulle tärkeitä, ja pohdin niitä paljon. Pidän itseäni liberaalina niin arvomaailmaltani kuin markkinanäkökulmasta ja myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nämä käsitteet olisivat kannaltani itsestäänselviä ja ongelmattomia.

Esimerkiksi feminismiin ja yhdenvertaisuuteen samoin kuin ilmasto- ja energiapolitiikkaan liittyvissä keskusteluissa vapauden rajoittaminen nousee usein esiin. Erilaisia kannustimia ja sääntelyä kritisoidaan hyvin usein juuri vapauden tai markkinoiden rajoittamisen perusteella.

Olen joutunut toteamaan, että ihmisten suhtautuminen vapauteen on usein paradoksaalinen. Sama ihminen voi esimerkiksi sanoa vastustavansa pakkoa mutta kannattaa kiivaasti nykyistä laajempaa asevelvollisuutta. Tai kannattaa kiivaasti sekä vapaampaa pääoman liikkumista että tiukempia maahanmuuton rajoituksia. Tai vaatia markkinaehtoista energiapolitiikkaa mutta kannattaa fossiilisten polttoaineiden verohuojennuksia. Tai vaatia perheille oikeutta päättää itse asioistaan mutta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia.

Liberaalius siis usein riittää tasan siihen asti, kunnes törmätään johonkin arvoasetelmaan tai eturistiriitaan, joka on itselle vielä tärkeämpi.

Vapaus arvona löytyy monien eri puolueiden ohjelmista, ja käsitteenä se kuulostaa kauniilta. Politiikassa on kuitenkin oltava erityisen tarkkana sen suhteen, kenen etuja ajetaan, kun puhutaan vapaudesta.

Ihmisen vapaudet kun yleensä ovat olemassa suhteessa muihin. Varsin usein yhden vapaus kaventaa tai loukkaa toisen vapautta. Kun on kyse pienen ryhmän vapaudesta suuremman ryhmän kustannuksella, on mielestäni rehellisempää puhua etuoikeudesta. Tämä täsmennys on erittäin tärkeä muun muassa yhdenvertaisuuden kannalta, sillä yhden ryhmän etuoikeuksien kaventaminen voi merkitä paljon suuremman ryhmän vapauden lisäämistä.

Yksi politiikan suurista arvoristiriidoista liittyy menestykseen. Suomessakin kuulee puhuttavan, että progressiivinen verotus estää ihmisiä menestymästä ja että suuremmat tuloerot loisivat tehokkaamman kannusteen pyrkiä elämässä eteenpäin.

Voin ymmärtää, miksi asia voi intuitiivisesti vaikuttaa olevan juuri näin. Kuitenkin runsas kansainvälinen tutkimustieto osoittaa asian olevan juuri päinvastoin – pienet tuloerot tuottavat enemmän talouskasvua ja hyvinvointia useammalle. Nimenomaan “sosialistinen holhousvaltio” luo puitteet, joissa mahdollisimman monella on mahdollisuus ponnistaa ylöspäin vaatimattomistakin lähtökohdista.

Vaikuttaa ehkä paradoksaaliselta, mutta “holhoava sosiaalitanttavaltio” itse asiassa vapauttaa ihmiset toteuttamaan omaa potentiaaliaan. USA:ssa asuva toimittaja Anu Partanen kirjoittaa tästä kirjassaan The Nordic Theory of Everything.

Vapaudesta puhuttaessa on myös tärkeää muistaa, että vapaus on arvona olemassa suhteessa muihin arvoihin. Politiikassa on pitkälti kyse arvojen priorisoinnista.

Yleisesti lienee hyväksyttyä, että inhimillinen toiminta tarvitsee jonkinlaiset pelisäännöt. Yhteiskunta ilman pelisääntöjä ei ole liberaali vaan anarkistinen. Politiikassa määritellään, missä tilanteissa muita arvoja pidetään vapautta tärkeämpänä.

Suomessa on esimerkiksi päätetty rajoittaa yritysten vapauksia ympäristönsuojelullisista syistä ja ihmisten vapauksia terveyden ja turvallisuuden takaamiseksi.

On mielenkiintoista, miten amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa vapaus on niin voimakkaasti esillä, vaikka pohjoismaalaisen näkökulmasta USA on todella kontrolloiva poliisivaltio, jossa ihmisten elämää säännellään monessa mielessä paljon tiukemmin kuin meillä. USA:ssa on tehty selkeä arvovalinta: “kansallinen turvallisuus” on nostettu arvona ihmisten arkisia vapauksia tärkeämmäksi. (Samalla voi ihan perustellusti väittää, että tämä arvovalinta on heikentänyt ihmisten turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta, mutta ei mennä siihen nyt.)

USA:n esimerkki korostaa sitä, miten vapaudella on ainakin kaksi tärkeää edellytystä: luottamus ja vastuu.

Suomessakin poliittista keskustelua värittää vahvasti luottamus ja sen puute. Vapautta halutaan niille, jotka tuntuvat itsestä luotettavilta, ja vapauksia halutaan karsia niiltä, joihin ei itse luota. Yksi luottaa erityisesti markkinoiden toimintaan, toinen perheiden kykyyn päättää asioistaan. Yhdelle hyvätuloiset ovat luotettavia ja pienituloiset epäilyttäviä. Norminpurku halutaan usein ulottaa lähinnä omaan viiteryhmään.

Tässä kohtaa onkin mielestäni yksi liberaalin politiikan happotesti: miten laajalle oman luottamuksensa pystyy ulottamaan? Miten laajalti uskoo eri toimijoiden hyvään tahtoon ja pyrkimyksiin? Liberaalia yhteiskuntaa ei voi olla ilman laajaa luottamusta.

Vastuu on tietyllä tapaa jopa luottamusta vaikeampi kysymys. On paljon esimerkkejä siitä, miten vapautta on käytetty hyväksi vastuuttomasti. 2008 finanssikriisi oli seurausta holtittomasta pyramidipelistä, ja sen seurauksena meillä on nyt liiankin tiukka finanssialan sääntely, koska vastuuttomuudesta seurasi luottamuksen menetys.

Myös sananvapautta käytetään nykyisin todella vastuuttomasti vihapuheen ja valeuutisten levittämiseen. Tästäkin voi olla seurauksena aiempaa tiukempi lainsäädäntö. Itse tosin toivon, että ongelma saadaan ratkaistua muulla tavalla.

Liberaalissakin yhteiskunnassa on hyvä olla mekanismeja, joiden avulla huolehditaan siitä, että sekä yksilöt että organisaatiot toimivat vastuullisesti. Niiden ei välttämättä tarvitse olla lakiin perustuvia, vaan usein esimerkiksi toimialoilla on omia itsesääntelykeinoja.

Mielenkiintoinen esimerkki vapaaehtoisesta keinosta on Carbon Disclosure Project (CDP), jolle suuret yritykset raportoivat vapaaehtoisesti hiilidioksidipäästöistään ja niiden rajoittamiseen tähtäävistä toimistaan. CDP:n raporteista on tullut eräänlainen maailmanlaajuinen standardi, ja monet institutionaaliset sijoittajat edellyttävät yrityksiltä CDP-raportointia, jotta voivat sijoittaa yritysten osakkeisiin.

Miksi näin pitkä pohdinta vapaudesta? Siksi, että tällä viikolla nauhoitettu podcast-keskustelu pakotti minut jälleen miettimään omaa suhdettani vapauteen ja omaa liberaaliuden tasoani. Ja siksi, että tällä spinnauksen ja “vaihtoehtofaktojen” aikakaudella itse kunkin on hyvä aika ajoin pysähtyä miettimään sekä omaa arvomaailmaansa että poliittisen retoriikan takana olevaa arvomaailmaa. Yhden “vapaus” ei välttämättä ole toiselle vapautta lainkaan.