Yrittäjä ja sen perhe

Eilen isänpäivänä silmiin osui artikkeli, jossa muuan tunnettu mies kertoi feminismistään. Jutussa kävi muun muassa ilmi, että hänen perheessään vaimo on ottanut päävastuun lapsista ja pitänyt perhevapaat, koska miehen on yrittäjänä kovin vaikea irrottaa aikaa perheelle.

Itselläni lähti juuri käyntiin kolmastoista vuosi yrittäjänä. Olen tänä aikana synnyttänyt kaksi lasta ja muutama vuosi sitten kuvioihin tuli mukaan vielä bonuslapsi. Minun on hyvin vaikea jakaa tuota käsitystä yrittäjyyden ja perheen yhdistämisen mahdottomuudesta.

En sano, että aina olisi ollut helppoa. Kahden lapsen vauvavuosiin mahtui irtisanoutuneita äitiysvapaasijaisia, firman IT-järjestelmän romahtaminen ja paljon imetyksen ja työnteon yhdistämistä kotikonttorilla. Niiltä ajoilta ei ole kovin koherentteja muistoja, mutta selvittiin kuitenkin.

Kun naiset kertovat yrittäjyydestään, tällaiset tarinat toistuvat. On imetetty vauvaa kaupan takahuoneessa. On tuotu taapero mukaan palaveriin. On tultu aina viimeisenä päiväkodille päivän päätteeksi, mutta tultu kuitenkin.

Miesten yrittäjätarinoissa sen sijaan on usein erilainen kaiku. On tehty pitkää päivää ja puoliso on hoitanut perheen. Bisnes ei olisi millään kestänyt muuten.

Tämä on aika erikoista. En millään usko, että naiset nyt vain ovat niin paljon kykenevämpiä yrittäjiä, että suoriutuvat yrittäjyyden ja perhe-elämän vaatimasta moniajosta, josta miehet eivät. Tunnen sen verran paljon tosi fiksuja ja osaavia yrittäjämiehiä. Kyllä hekin todennäköisesti selviäisivät ihan kunnialla vaipanvaihdosta puhelinpalaverin lomassa.

Todennäköisempi selitys löytyykin sukupuolirooleista. Kovin monelle äidille nyt vain ei tule edes mieleen, ettei asettaisi lapsia etusijalle. Monet miehet puolestaan on kasvatettu kuvittelemaan, että ovat korvaamattomia työelämässä, mutta eivät kotona.

Fakta on, että lasten saaminen asettaa paineita ajankäytölle. Jostain syystä nämä paineet edelleenkin useimmiten ratkotaan siten, että äidin ura väistää. Ja siitä seuraa, että kaikki naiset, oli heillä lapsia tai ei ja oli heillä suunnitelmissa hankkia lapsia tai ei, saavat “potentiaalisen vauvariskin” leiman otsaansa.

Pienten lasten isät puolestaan tekevät pisintä työpäivää ja eniten ylitöitä. Se on valtava harmi isien, lasten ja tasa-arvon kannalta.

Työelämään pitää saada aikaan muutos. Sellainen, ettei ole itsestäänselvää, että äitien urat joustavat ja isät “eivät millään voi irtautua” töistä. Perhevapaiden 6+6+6-malli olisi tärkeä askel siihen suuntaan, että normalisoidaan isien osallistuminen vastuun kantamiseen lasten ollessa pieniä.

Isien tasapuolisempi osallistuminen perhearkeen myös pakottaisi työnantajat miettimään työkulttuuria uusiksi, kun ei olisi käytettävissä sitä loputtomasti joustavaa resurssia nimeltä pienten lasten isät. Se tekisi todennäköisesti työelämästä aika paljon mielekkäämpää ihan kaikille.

Itselleni työn, perheen ja politiikan ristipaineessa eläminen on opettanut, että on aika paljon sellaista, jonka vain kuvittelee olevan kiireellistä ja tärkeää. Ja aika paljon vähemmän sellaista, joka juuri minun on pakko hoitaa. Tällaisesta oppimiskokemuksesta olisi varmasti hyötyä myös monille miehille. Ainakin tässä on kehittynyt ihan jäätävän päteväksi logistiikan hallinnassa ja priorisoinnissa.

Suosittelenkin kaikille omasta korvaamattomuudestaan vakuuttuneille vesilasitestiä: Täytä lasi vedellä. Laita sormi veteen. Ota sormi pois. Jos veteen jää kuoppa, olet oikeasti korvaamaton.

Tasa-arvoa periaatteessa ja käytännössä

Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiukkuisemmaksi tulen – etenkin tasa-arvo- ja ympäristökysymyksissä. Viimeiset pari päivää olen pihissyt voimatonta raivoa seuratessani arvotonta näytelmää ulkoministeri Soinin luottamusäänestyksen ympärillä.

Eihän se lopputulos mikään yllätys ollut. Mitä muuta voi odottaa hallitukselta, joka torppasi perhevapaauudistuksen, perui subjektiivisen päivähoito-oikeuden, leikkasi julkishallinnon pienipalkkaisten naisten tuloja ja rampautti kansalaisjärjestöjen tekemän kehitysyhteistyön.

Erittäin paljon tässä jupakassa korpeaa, että etenkin Kokoomus mielellään esittää tasa-arvon airutta. Puolueen puheenjohtaja Orpo haastii esimerkiksi Kokoomusnaisten julkaisussa tällä tapaa: “Sukupuolten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat tärkeitä asioita valtakunnallisella ja kunnallisella tasolla.”

Varmaan tilan puutteen vuoksi jutussa jäi mainitsematta, että sukupuolten tasa-arvo on tärkeä asia siinä tapauksessa, että se ei a) maksa mitään, b) suututa tärkeitä sidosryhmiä ja c) uhkaa hillotolppaa.

Selitellään asiaa miten tahansa, minulle eilisessä äänestyksessä oli ennen kaikkea kyse siitä, onko Suomen virallinen ulkopoliittinen linja naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana hallituspuolueiden mielestä tärkeä vai ei. Tuli selväksi, että ei ole.

Ulkoministerimme on osoittanut aivan häpeämätöntä halveksuntaa sekä edustamansa ministeriön linjauksia että naisten ja tyttöjen lisääntymisterveyttä ja ruumiillista itsemääräämisoikeutta kohtaan.

Ei niin kauhean kauan sitten Kokoomus ihan omatoimisesti pani ministerin vaihtoon, kun tämä valehteli lähettämistään tuhmista tekstiviesteistä. Se oli ihan fiksu veto ja tilalle saatiin samalla parempi ministeri.

Ike Kanervan sekstiviestittely kuitenkin oli tekona ihan peanuts verrattuna Soinin touhuihin. Kanerva ei sentään avoimesti kyseenalaistanut edustamaansa politiikkaa ja osoittanut avointa halveksuntaa niitä yli miljoonaa naisia kohtaan, jotka vuosittain menettävät henkensä tai vammautuvat laittomien aborttien tuloksena. Kanerva nolasi itsensä ja puolueensa, mutta ei heikentänyt Suomen ulkopoliittista uskottavuutta.

Toivon, että jatkossa jokainen nähdessään ulkoministeri Soinin kasvot muistaa, että meillä on tässä maassa puolueita, joissa tasa-arvoasiat jäävät aina Tärkeämpien Asioiden jalkoihin.

Ja kun tämän muistaa, voi sitten omalla kohdallaan miettiä, riittääkö se, että periaatteessa kannattaa tasa-arvoa, mutta käytännössä ei.

 

Syrjintä on huono riskinhallintakeino

Yrittäjänä minua sapettaa aina todella syvästi, kun joku perustelee syrjiviä työnantajakäytäntöjään tai vastuutonta toimintaansa yrittäjäriskillä. Riski kuuluu olennaisena osana yritystoimintaan, ja valtaosa yrittäjistä pärjää ihan mainiosti toimimalla lain ja hyvän maun puitteissa.

Eilen sosiaalisessa mediassa laineita nostatti taloushallintoalan yrittäjän provokaatio, kun hän ilmoitti Twitterissä jättäneensä juuri nuoren naisen palkkaamatta äitiyslomariskin vuoksi. Moni kiirehti tuoreeltaan kiittelemään yrittäjää, kun hän “sanoi ääneen sen, minkä jokainen yrittäjä tietää”. Kiitos vain, älkää yleistäkö. Itse en ainakaan yrittäjänä hyväksy moista toimintaa.

Olen toiminut työnantajayrittäjänä ja rekrytoivana esihenkilönä yli vuosikymmenen verran, joten henkilöstöriskit ovat minulle erittäin tuttuja. Juuri siksi en löydä perusteluja sille, että nimenomaan perhevapaisiin liittyvää henkilöstöriskiä korostetaan niin paljon.

Tilannehan on nimittäin sellainen, että ihan kenen tahansa työntekijän – oli hän sitten nuori, vanha, mies, nainen, tai jollain muilla attribuuteilla varustettu – palkkaamiseen sisältyy aina riskejä.

Yksi pahimmista riskeistä liittyy siihen, että työntekijä syystä tai toisesta alisuoriutuu työssään. Suuressa työyhteisössä voi olla mahdollista siirtää työntekijä hänelle paremmin sopiviin tehtäviin, mutta pienessä työpaikassa alisuoriutuva työntekijä voi aiheuttaa laajaa ja pitkäkestoista vahinkoa.

Esimerkiksi huono myyjä tulee työnantajalle takuuvarmasti kalliimmaksi kuin keskimääräinen perhevapaa.

Toinen paljon kustannuksia ja muuta hässäkkää aiheuttava riski on henkilöstön suuri vaihtuvuus. Silti tämä riski on suorastaan sisäänrakennettuna monien yritysten liiketoimintamalliin. Jos toiminta perustuu siihen, että palkataan nuoria ihmisiä matalalla palkalla, vaihtuvuus on takuuvarmasti suurta.

Henkilöstöön liittyviä riskejä, kuten ylipäätään yritystoimintaan liittyviä riskejä, voi ja kannattaa pyrkiä ennakoimaan ja niihin voi ja kannattaa varautua.

Esimerkiksi suuren vaihtuvuuden kanssa voi pärjätä aivan hyvin, kun kehittää rekrytoinnin ja perehdyttämisen käytännöt tehokkaiksi ja kerryttää taloudellista puskuria. Aika lailla sama pätee myös, jos vaihtuvuus johtuu siitä, että henkilöstö pitää paljon perhevapaita. Perhevapaiden kustannuksista ne, jotka jäävät työnantajan maksettavaksi nimittäin liittyvät lähinnä rekrytointi- ja perehdytysasioihin. Äitiysloman alussa maksettavasta palkasta sekä perhevapaiden aikana kertyneistä lomista Kela korvaa merkittävän osan, ja lisäksi työnantaja saa kertakorvauksena 2500 euroa.

Kategorinen nuorten naisten syrjintä teoreettisen “vauvariskin” vuoksi sen sijaan on aivan hörhö riskinhallintakeino. Ensinnäkin se on tietenkin laitonta. Toisekseen syrjintä ei millään tavalla poista henkilöstöriskien mahdollisuutta, ei edes sitä “vauvariskiä”. Kolmanneksi syrjivä työnantaja ottaa itse asiassa paljon merkittävämmän riskin – nimittäin sen, ettei palkkaakaan parhaita mahdollisia työntekijöitä.

On nimittäin niinkin, että vaikka riskejä on järkevää pyrkiä ennakoimaan, rekrytoinnissa pitäisi kuitenkin ennen kaikkea keskittyä potentiaaliin, siihen lisäarvoon, jota palkattava työntekijä voi tuottaa. Ja tämäkin liittyy olennaisesti vauvariskipuheeseen.

Se, että nuoret naiset leimataan yleisesti “vauvariskiksi” ei ole mikään yrittäjäelämän realiteetti tai taloudellinen fakta vaan misogyniaa. “Vauvariskistä” puhuminen kertoo siitä, että nuoria naisia ei ylipäätään pidetä arvokkaina työntekijöinä, riskin arvoisina. Heidän potentiaaliinsa ei uskota. “Vauvariskistä” on tullut salonkikelpoinen tapa ilmaista, että itse asiassa vain tykkää mieluummin palkata miehiä.

Perhevapaita pitää ilman muuta kehittää tasa-arvoisemmiksi. On oikein, että molemmilla vanhemmilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua lastensa hoitamiseen. On olennaista purkaa rakenteita, jotka estävät työelämän tasa-arvon toteutumista. Sekin on tärkeää, että ehkäistään pitkien hoitovapaiden aiheuttamaa köyhyyttä.

Keskustelua perhevapaista ei kuitenkaan koskaan pitäisi käydä nuoria naisia leimaamalla. Jokainen työntekijä on potentiaalinen riski, mutta jokainen työntekijä, myös nuori nainen, on ennen kaikkea mahdollisuus.

 

Laitetaas demokratia uusiksi

Olen tässä miettinyt tätä Harkimon, Jungnerin ja kumppaneiden uudistetaan demokratia -projektia. Sinänsä olen samaa mieltä, että jokin meidän päätöksentekojärjestelmässä on tällä hetkellä rikki, kun olennaisten uudistusten aikaansaaminen on niin vaikeaa. Mutta nyt olisi kyllä todella kiinnostavaa kuulla miten ko. herrat demokratiaa uudistaisivat. Että onko meillä yhtään samankaltainen tilannekuva siitä mitä olisi tarpeen tehdä.

Selailen paraikaa Liisa Hyssälän ja Jouni Backmanin Sitralle laatimaa raporttia Kansanvallan peruskorjaus, jossa esitetään laajan haastatteluaineiston pohjalta ideoita yhteiskunnallisen päätöksenteon uudistamiseen. Ihan ensimmäinen vaikutelma rapsasta on, että ohhoh, kansalaisyhteiskunta puuttuu tästä kuviosta kokonaan. Ei ole haastateltu kansalaisjärjestöjen edustajia eikä varsinkaan ihan taviksia kansalaisia, etujärjestöjä sen sijaan kyllä.

Minusta tässä on itse asiassa aika hyvin artikuloituna se, mikä nykymallissa on pielessä: valta on keskittynyt tietyille tahoille, ja muut nähdään hallintoalamaisina, joille kädenojennuksena ”tarjotaan kanavia dialogin käymiseen”.

Farssiksi äitynyt yritystukiuudistus oli eräänlainen kulminaatiopiste: poliittisen ja taloudellisen eliitin edustajat ne siellä istuivat muka tekemässä uudistusta, mutta oikeasti vain sopivat, että kenenkään etuihin ei kosketa. Sen sijaan otetaan köyhiltä, lapsilta, syrjäytetyiltä ja sairailta. Koska he ovat niitä hallintoalamaisia, joiden mielipidettä ei tarvitse huomioida, paitsi joskus, kun “kanavien tarjoaminen dialogin käymiseen” sattuu sopimaan suunnitelmiin.

Kaupungin luottamustehtävässä näkee hyvin konkreettisesti, miten ne päätöksenteon prosessit toimivat – ja myös, miten ne välillä eivät toimi. Niitä toimivia osia voi ja pitää kehittää vielä paremmiksi ja niitä toimimattomia voi ja pitää korjata. Itse uskon, että molemmat on mahdollista tehdä ihan nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa.

Minusta on olennaista, että niin kaupungin kuin valtionkin tasolla ihmiset voivat luottaa yhteiskunnan rakenteisiin ja heillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin silloin, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Ihan kaikella kunnioituksella Hyssälää ja Backmania ja heidän sinänsä aivan hyvää raporttiaan kohtaan, en oikein usko, että tätä voidaan saavuttaa hallintokeskeisesti ja kysymällä ainoastaan valtarakenteita edustavien näkemyksiä.

Ihmisillä on nytkin monenlaisia kanavia vaikuttaa, politiikan ohella muun muassa kansalaisjärjestöt, kaupunginosayhdistykset, someverkostot ja vanhempainyhdistykset. Olennaista on varmistaa, että näillä eri tahoilla on aidot mahdollisuudet tulla kuulluiksi ja huomioiduiksi, että niiden merkitys yhteiskunnallisina toimijoina tunnustetaan.

On kuitenkin hyvä muistaa, että ei tässä missään kuilun partaalla keikuta. Kuten Hyssälän ja Backmanin raportissakin todetaan, suomalaisten luottamus yhteiskuntaan, instituutioihin ja poliittiseen järjestelmään on edelleen poikkeuksellisen korkealla tasolla. Se on tosi hyvä pohja, jolta ponnistaa. Enemmän taidetaan tarvita pientä laittoa kuin koko järjestelmän auki räjäyttämistä.

Pientä laittoa voi olla esimerkiksi se, että kehitetään yhä parempia tapoja, joilla kunnan asukkaat voivat olla yhteydessä kunnan hallintoon, tehdä aloitteita niin pienistä kuin suuristakin asioista ja kertoa näkemyksensä omaan elämäänsä vaikuttavista asioista.

Pientä laittoa voi olla vaikkapa lobbarirekisterin perustaminen ja pelisääntöjen sopiminen sille, miten intressitahot voivat olla yhteydessä poliittisiin päättäjiin. Ei vaikkapa oteta etujärjestöjä mukaan parlamentaarisiin työryhmiin, noin esimerkkinä.

Pientä laittoa voi olla uudistaa tapoja, jolla hallitusneuvotteluja käydään ja kuntastrategioita laaditaan. Läpinäkyvyys eri intressirahojen kuulemisessa muun muassa olisi hyvä edistysaskel.

Pientä laittoa voi olla kansalaisten kuuleminen osana lainsäädäntöprosessia. Esimerkiksi nyt vaikkapa pitkäaikaistyöttömien kuuleminen, kun uudistetaan työttömyysturvaa. On olennaisen tärkeää, että päätöksentekijät ymmärtävät kunnolla niiden tilanteita, joita lainsäädäntö koskee.

Eli joo, uudistetaan ihmeessä demokratiaa, kyllä sille on tarvetta. Mutta nyt kaipaisin sitä konkretiaa.

Kirje 100-vuotiaalle

96-vuotias vaarini syntyi aikoinaan maahan, joka oli vasta kolmivuotias ja yritti toipua verisen sisällissodan jättämistä haavoista. Ennen kuin vaari ehti täysi-ikäiseksi (siihen maailmanaikaan siis 21-vuotiaaksi), maa oli jälleen sodassa. Sotaan kävi myös vaarin tie, tykistöön ja toinen toistaan tiukempiin paikkoihin, joista hän nipin napin selvisi hengissä.

Itsenäisen Suomen alkutaival oli repaleinen ja sotaisa. Mutta aivan kuten vaarinikaan pitkää elämää ei määritä vain sota, Suomen ensimmäisen vuosisadan tarina on rankan alun jälkeen ollut kaunis ja ylväs.

Minulle 100-vuotiaan Suomen tarina on ennen kaikkea äitiyspakkauksen, neuvolajärjestelmän ja kansallisen rokotusohjelman tarina. Se on kirjastolaitoksen, peruskoulun ja ilmaisen yliopisto-opetuksen tarina. Se on tarina maasta, jossa savupirtin poika on edennyt presidentiksi ja 11-lapsisen maanviljelijäperheen pojasta on tullut korkeakoulun rehtori.

Suomen ensimmäisen vuosisadan tarina on myös samaan aikaan teollistumisen ja ympäristönsuojelun tarina. Se on tarina kansasta, joka on sekä kasvattanut vaurauttaan että halunnut huolehtia jylhistä metsistään ja kirkkaista järvistään ja pitää lumen puhtaan valkoisena kaupungeissakin.

Suomen tarina on rauhan tarina. Siihen sisältyy kyllä myös yöpakkasia, noottikriisiä ja kylmän sodan kauhunhetkiä, mutta ennen kaikkea rauhanvälitystä, kehitysyhteistyötä, huippukokouksia Helsingin hengessä sekä osallistuminen Euroopan suurimpaan rauhanprojektiin, EU:hun. Se on tarina lapsista, jotka uskaltavat leikkiä ulkona.

Suomen tarina on myös tarina oikeudenmukaisuudesta ja siitä, että pidämme toisistamme huolta. Eikä vain meistä täällä, vaan ihmisistä yleensä. Se on tarina lapsista kaukana täältä, joita autoimme pääsemään kouluun ja saamaan puhdasta vettä, koska se on meistä oikein.

Nyt, eräänlaisessa taitekohdassa, on aika pysähtyä ja ajatella sitä, mikä Suomessa on arvokasta. Ja aika paljon sitäkin, mitä jälkeläisemme mahtavat miettiä, kun seuraavat 100 vuotta ovat kuluneet.

Jätimmekö heille perinnöksi maan, joka kehittyi vielä paremmaksi versioksi itsestään rauhaa, osaamista, oikeudenmukaisuutta ja ympäristöä vaalien? Vai unohdimmeko, mistä olimme tulleet?

Rakas Suomi, olet satavuotiaaksi hurjan virkeässä kunnossa. Tykkään sinusta tosi paljon. Haluan pitää sinusta huolta, jotta sinä voit pitää huolta lapsista, mummuista ja pikkulinnuista. Jotta sinun luonasi kaikilla on hyvän elämän edellytykset. Ja jotta sadankin vuoden päästä männyn kylkeä naputtaa käpytikka ja soilla kypsyvät hillat.

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Seksuaalisella häirinnällä on myös taloudellinen hinta

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 2.12.2017

Rakkaat ystävät,

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä.

Puhun teille tänään seksuaalisen häirinnän taloudellisesta ulottuvuudesta, jota ei toistaiseksi ole keskustelussa paljon sivuttu.

Aihe tuli mieleeni, kun eilen luin Hesarista kirjoituksen, jossa todettiin, että naisia pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen. Heti perään luin toisen jutun, jossa kerrottiin puolustusvoimissa rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä.

Juttu on nimittäin niin, että pelkkä kannustus ei riitä, jos oikeasti haluamme edistää naisten urakehitystä ja purkaa toimialojen jyrkkää sukupuolittuneisuutta.

Tyttöjen ja naisten on raskasta raivata tietään yhteiskunnassa, jossa jo koulussa kohtaa ahdistelukulttuurin. Valitettavan moni poika ja mies kokee myös samaa, sukupuolivähemmistöistä puhumattakaan.

Moni tässäkin huoneessa on todennäköisesti

  • jättänyt osallistumatta työpaikan sidosryhmätilaisuuteen, koska on pelännyt kännisiä ahdistelijoita
  • ollut työpaikassa, jossa kaikki tietävät, kenen kanssa ei kannata joutua kahden kesken kahvihuoneeseen
  • vaihtanut työ- tai opiskelupaikkaa, koska on väsynyt vähättelyyn ja ahdisteluun

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea yhteiskuntamme ja kansantaloutemme menettää joka kerta, kun joku heittää hanskat tiskiin ahdistelun vuoksi.

Jokainen keskeytynyt työura ja hylätty opiskelupaikka maksaa ihan selvää rahaa. Mutta hintana on myös sen kyseisen ihmisen potentiaalin menettäminen.

Mitä tieteellisiä tutkimustuloksia, teknologisia innovaatioita tai kaupallisia läpimurtoja onkaan jäänyt tekemättä siksi, että ihmisiä on kohdeltu kuin lihanpaloja?

Siitä on paljon kansainvälisiä tutkimustuloksia, että yritykset joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset.

Diversiteetti ruokkii avointa keskustelua ja monipuolisempaa ajattelua. Saadaan laajempi pakki ideoita käyttöön.

Diversiteetti ei kuitenkaan toteudu suomalaisessa työelämässä ennen kuin kaikki voivat kokea työympäristönsä turvalliseksi.  

Suomi on pieni kansakunta maailman peränurkassa. Meillä ei ole paljoa muuta kuin osaamisemme ja innovointikykymme.

Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että osa potentiaalistamme jää hyödyntämättä sen vuoksi, että jotkut meistä eivät osaa käyttäytyä.

Saako feministi sanoa rumasti?

Osallistuin pitkään Twitter-keskusteluun, jonka aloittaja oli huolissaan feminismin imagosta. Hän arveli, että tasa-arvoaatetta olisi helpompi myydä massoille, jos yleinen mielikuva ei olisi, että kiukkuiset feministit ajavat vain naisten etua.

Aika monen feminismiä ja yhdenvertaisuutta koskevan nettikeskustelun veteraanina voin todeta, että keskustelu säilyi jopa hämmästyttävän asiallisena provosoivasta aloituksesta huolimatta. Aloittaja kuitenkin koki tulleensa jyrätyksi ja veti loppupäätelmän, että keskustelu osoitti juuri täsmälleen todeksi hänen lähtöhypoteesinsa.

Jäin pohtimaan keskusteluasetelmaa, joka omasta näkökulmastani oli suunnilleen se, että etuoikeutettuun ryhmään kuuluva opastaa vähemmän etuoikeutettuja, että heistä pidettäisiin enemmän, jos olisivat kivempia.

Tällainen diskurssi on toistunut maailman sivu – erinäisten sorrettujen ryhmien edustajille on vakuuteltu, että kunhan käyttäydytte nätisti, saatte murusia pöydästämme. Kuitenkin esimerkiksi juuri sukupuolten tasa-arvokehitys lähti etenemään vasta siinä vaiheessa, kun naiset lakkasivat olemasta kilttejä ja kivoja ja ryhtyivät vihaisiksi.

Etuoikeuksien menettäminen nimittäin tekee kipeää ja voi tuntua suorastaan sorrolta. Siksi niistä harvemmin luovutaan muuten kuin pakon edessä. On tarvittu lukemattomien kiukkuisten ihmisten verta, hikeä, kyyneleitä ja ei niin kivaa käytöstä, että tasa-arvo on saatu edes sille tasolle, jolla se nykyään on.

On perusteellinen virheanalyysi ajatella, että feminismin pyrkimyksenä on suosion saavuttaminen. Ei se ole. Tavoitteena on syrjinnän lopettaminen ja yhdenvertaisuus. Me tätä tavoitetta kohti pyrkivät tiedostamme, ettei se todennäköisesti tee meistä suosittuja. Hyvin todennäköisesti saamme vähintään hankalan ihmisen leiman. Monet joutuvat kestämään myös solvauksia, vihapostia ja uhkauksia.

Elämme edelleen maailmassa, jossa vaatii aika paljon pokkaa huomauttaa vaikkapa esihenkilölleen tai kollegalleen seksistisestä käytöksestä. Elämme edelleen maailmassa, jossa ihmisiä arvotetaan sukupuolen, ihonvärin, kulttuuritaustan tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Elämme edelleen maailmassa, jossa aivan liian moni joutuu taistelemaan oikeudestaan elää ja rakastaa sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä mukaisesti. Elämme edelleen maailmassa, jossa pojat on poikia ja tyttöjen kuuluu olla nättejä ja kilttejä.

Näiden asioiden muuttaminen vaatii ravistelua. Ja toisaalta, tässä maailmassa eläminen on aivan saakelin turhauttavaa.

Jos eläisit vaikkapa kuukauden sellaisen ihmisen nahoissa, joka kohtaa jatkuvasti seksuaalista ahdistelua, alaspäin puhumista ja vähättelyä, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit ovat vihaisia.

Jos arkipäivääsi kuuluisi kiinteänä osana se, että ylhäältä päin annetaan isällisiä neuvoja, joita et tarvitse etkä ole pyytänyt, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit käyttävät sellaisia sanoja kuin setämies ja miesselittäminen.

Epäasiallinen kielenkäyttö on aina huono homma, ei siinä mitään. Vihapuhetta ei pidä hyväksyä kenenkään taholta. Kannattaisi kuitenkin imagoasioiden sijaan keskittää tarmonsa ennemminkin niiden epätasa-arvoisten rakenteiden purkamiseen ja pyrkiä kasvattamaan tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan. Silloin voisi imagon sijaan maailma muuttua paremmaksi.