Ensimmäisen maailman ongelma

Minulla on todellinen ensimmäisen maailman ongelma: tienaan enemmän kuin päivittäiseen elämiseen kuluu, enkä enää tiedä, mihin ylimääräiset rahani käyttäisin.

Antakaa, kun selitän. Olen viimeisten viiden vuoden aikana tehnyt isoja muutoksia elintavoissani: Luovuin autosta, säästöä monta tuhatta euroa vuodessa. Siirryimme vegaaniseen ruokavalioon, perheen ruokalasku tippui vähintäänkin kymmeniä euroja kuukaudessa. Vaihdoimme ekosertifioituun sähköön, sähkölasku pieneni. Muutimme pienempään asuntoon, vuokrakulut putosivat yli tuhannella eurolla vuodessa.

Ansaitsen nyt vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta minulle jää paljon enemmän rahaa säästöön. Olen aiemmin hemmotellut itseäni ja perhettäni matkustelemalla ja ostamalla vaatteita. Tänä vuonna olemme kuitenkin ilmastosyistä päättäneet, että lentokoneella suhaamisen on vähennyttävä. Alkusyksystä myös totesin, että vaatekaappini on niin täynnä, etten osta itselleni mitään uutta ainakaan tänä vuonna, ehkä pidempäänkään aikaan.

Mutta mitäs hittoa niillä rahoilla sitten tekee?

Ennen kuin hermostut täysin tällaisen etuoikeutetun kultapossun narinaan, totean, että tämä ensimmäisen maailman ongelma ei koske ainoastaan minua. Itse asiassa koko ilmastonmuutos on mitä suurimmassa määrin ensimmäisen maailman ongelma. Tai ainakin ensimmäisen maailman aiheuttama.

Nimittäin, eivät köyhät ihmiset ole saaneet aikaan nykyistä ylikulutustilannetta. Eivät Aasian saastuttavat tehtaat köyhiä varten tuota massiivisia määriä kulutustavaroita. Eivät köyhät syö pihvejä, aja katumaasturilla tai lentele golflomille. Ylikulutus on seurausta siitä, että aika monella ihmisellä on nykyään paljon löysää rahaa.

Hintaohjauksesta ilmastonmuutoksen torjuntakeinona puhutaan nykyään paljon. Hintaohjaus tarkoittaa sitä, että päästöjä aiheuttavat asiat saadaan maksamaan enemmän. Hiiliverot ja päästökauppa ovat jo ihan kahvipöytäsanastoa, ja viime aikoina eri paikoissa on yhä useammin kuullut pohdittavan myös hiilitulleja, joiden avulla voitaisiin pysäyttää ei-kestävästi tuotettujen tuotteiden virta.

Hintaohjaus onkin ihan käypä keino moneen asiaan. Esimerkiksi viime aikoina kohonnut päästökauppayksikön hinta on jo muuttanut voimaloiden ajojärjestystä Euroopassa. Erityisesti pienten katteiden liiketoiminnassa hintaohjauksella voi olla paljonkin vaikutusta.

Mutta kuluttajakäyttäytymisen suhteen olen epäileväinen. Miten korottaa hintoja niin, etteivät köyhimmät joudu ahdinkoon, mutta hintojen nousu oikeasti sattuu meihin, joilla on ylimääräistä fyrkkaa aika paljon? Ja miten estää se, että ilmastoystävällisten valintojen myötä säästyneillä rahoilla vain törsäillään lisää toisaalla?

Erilaisilla pakkokeinoilla on kannattajansa. Itsekin olen sitä mieltä, että EU:n päästökaupassa hintaa tärkeämpi elementti on se, että päästöoikeuksien määrä on rajoitettu. Sitä tosin vain on toistaiseksi rajoitettu aivan liian vähän. Voisiko siis kuluttajillekin säätää jonkinlaisen päästökaton? Voisimme vaikkapa suoraan kieltää autot, joiden päästöt ovat korkeammat kuin x hiilidioksidikiloa 100 kilometrillä. Kukaan ei nimittäin Suomessa oikeasti tarvitse autoa, joka kuluttaa hirveästi polttoainetta. Monessa Euroopan maassa suunnitellaankin parhaillaan uusien polttomoottoriautojen myyntikieltoa lähivuosikymmenillä.

Koko länsimainen elämäntapa perustuu ajatukseen, että pitää tavoitella korkeampaa statusta ja tulotasoa ja niillä korkeammilla tuloilla ostetaan sitten enemmän ja kalliimpia asioita. Palkkapäivänä palkitaan itseä Louis Vuitton -laukulla ja kiireisen työsyksyn jälkeen lennetään Thaimaahan rentoutumaan. Isompi talo, isompi auto, kalliimpi mittatilauspuku.

Todellinen ensimmäisen maailman ongelma on, miten me hyvinvoivat hyvätuloiset jatkossa suhtaudumme rahaan ja kuluttamiseen ja mitä miellämme elämänlaaduksi. Pystymmekö päästämään irti kulutuskeskeisestä elämäntavasta ja löytämään nautintomme jostakin muusta? Entä pystyvätkö päättäjät säätämään sellaisia lakeja, jotka tuuppasevat meitä riittävästi siihen suuntaan?

Omalla kohdallani olen miettinyt, että voisin merkkivaatteiden sijaan ostaa vaikkapa kotimaista nykytaidetta. Siitä olisi todennäköisesti paljon enemmän iloakin. Kotimaisiin cleantech-startupeihin olen rahojani jo laittanutkin.

Ilmastonmuutoksen torjunnan pitäisi osua meihin kultapossuihin ihan kaikkein eniten. Kuinka moni meistä on valmis äänestämään sen puolesta?

Miksi puolella asteella on väliä

ilmasto ei odota Kaisa Hernberg blogiKansainvälinen ilmastotutkijoiden paneeli IPCC julkaisi tänään paljon odotetun raporttinsa ilmastonmuutoksesta. Raportti on sekä synkkää että toivoa herättävää luettavaa – olennainen viesti on, että olemme päästäneet tilanteen todella pahaksi, mutta vielä on mahdollista tarttua toimeen.

Kuten Oras Tynkkynen kirjoittaa hyvässä tiivistelmässään, yksi tärkeimmistä viesteistä raportissa on, että ilmastoa ei pidä päästää lämpenemään kahteen asteeseen saakka, vaan tavoittena tulee olla korkeintaan 1,5 astetta.

Tämä on iso juttu, sillä Pariisin ilmastosopimuksen mukaiset tavoitteet ja skenaariot tähtäävät korkeintaan kahden asteen lämpenemiseen.

Mitä väliä sillä sitten on, lämpeneekö ilmasto puoli astetta enemmän tai vähemmän? No ihan todella paljon!

IPCC:n analyysi osoittaa, että jo reilusti alle kahden asteen lämpeneminen käynnistää peruuttamattomia muutosprosesseja. Vaarassa ovat muun muassa arktinen luonto sekä pohjoiset havumetsät. Suomalaisille ei ehkä tarvitse erikseen alleviivata, että olemme kansantaloutena aika pahassa kiipelissä, jos havumetsät tuhoutuvat tai kärsivät pahoin ilmaston lämpenemisen seurauksena.

Jo kahden asteen lämpeneminen heikentää myös merkittävästi viljelyolosuhteita, etenkin maailman väkirikkaimmilla seuduilla. Jos tämän annetaan tapahtua, käynnistyy sen päiväinen kansainvaellus, että vuoden 2016 “pakolaisaalto” on siihen verrattuna pientä liplatusta vain.

Nyt raportti on julkaistu, tieto on kaikkien ulottuvilla. Mitä pitäisi tehdä?

Poliittisten päättäjien kaikilla tasoilla – globaalisti, EU:ssa, kansallisesti, kunnissa – pitää arvioida uudelleen päästövähennystavoitteet ja todennäköisesti tiukentaa niitä. Kuten tänään aamulla raportin julkistamistilaisuudessa todettiin, tarvitaan samoja politiikkatoimia kuin kahden asteen skenaariossakin, mutta nopeammin.

Kriittisenä aikarajana mainittiin vuosi 2030. Mitä enemmän päästöjä saadaan leikattua tuohon vuoteen mennessä, sitä helpompaa 1,5 asteen tavoite on saavuttaa. 2030 tulee aika pian. Nyt ei siis ole enää yhtään aikaa jäädä arpomaan.

Fossiilisten polttoaineiden sekä energiaa tuhlaavien toimintatapojen tuet pitää ajaa alas. Päästöjen hinnat pitää saada ylös, saastuttajien pitää maksaa. On tuettava vähähiilisyyteen tähtäävää tutkimus- ja kehitystoimintaa sekä investointeja. Energiantuotanto ja liikenne pitää saada päästöttömäksi. Metsien ja maankäytön hiilinieluja pitää kasvattaa. Muun muassa.

Yritysten pitää varautua tuleviin päästövähennysten tiukennuksiin, kohoaviin päästökauppahintoihin, haittaveroihin, fossiilitukien karsimiseen ja muihin vastaaviin politiikkatoimiin.

Kansainväliset rahoituslaitokset ja institutionaaliset sijoittajat ovat jo aiemmin tarkentaneet syyniä sen suhteen, minkälaisia ilmastoriskejä ja kuinka isoja hiilikuplia pörssiyhtiöiden taseista ja tilikirjoista löytyy. Tämän syynin voi odottaa tiukkenevan, ja salkunhoitajat sekä luotottajat todennäköisesti suhtautuvat entistäkin penseämmin korkean ilmastoriskin yrityksiin.

Tiukentuva sääntely luo myös monia liiketoimintamahdollisuuksia, joita moni yritys on toki jo vuosia pyrkinytkin hyödyntämään. Nyt on se kohta, jossa hitaampienkin kannattaa herätä ja miettiä vakavasti oman toimintansa – ja koko arvoketjunsa toiminnan – uudistamista ilmastoystävälliseksi.

Vaikka tärkeintä tällä hetkellä on saada aikaan systeemisiä muutoksia ja parempaa sääntelyä, myös yksittäisten kansalaisten toimilla on merkitystä. Neljä tärkeintä asiaa, joihin itse voimme jokainen vaikuttaa, ovat asuminen, liikkuminen, syöminen ja kulutus.

Miten kotisi lämpiää ja millä tavalla tuotettua sähköä ostat? Miten kuljet töihin, kouluun, harrastuksiin? Teetkö usein lomareissuja lentäen? Syötkö paljon lihaa ja eläintuotteita? Harrastatko shoppailua, tuleeko hankittua uusia vaatteita, laitteita ja muuta tavaraa enemmän kuin on tarpeen?

Näillä kaikilla valinnoilla on paljon väliä, sillä kun samoja valintoja tekevät miljoonat ja miljardit ihmiset, kerrannaisvaikutukset ovat suuret. Suomalaisten kulutusvalinnat vaikuttavat myös monien muiden maiden päästöihin, sillä suuri osa käyttämistämme tuotteista ja elintarvikkeista tulee Suomen ulkopuolelta.

Omia kulutustottumuksia ja niiden ilmastovaikutuksia voi arvioida Ilmastodieetti-laskurilla. Voit myös liittyä niiden tuhansien ihmisten joukkoon, jotka ovat jo tehneet ilmastolupauksen, eli luvanneet puolittaa omat päästönsä kymmenessä vuodessa.

Yksi tärkeimmistä tavoista vaikuttaa on äänestäminen. Siihen on mahdollisuus ensi keväänä eduskuntavaaleissa. Minkälaisia ilmastotoimia sinä edellytät valitsemaltasi ehdokkaalta ja puolueelta? Anna äänesi kuulua.

Ahdistaako ilmastonmuutos? Ryhdy toimeen!

Ilmastoahdistus on ilmestynyt suomalaisten arkisanastoon viimeisen vuoden aikana. Suomalaiset tiedostavat kipeän selkeästi, että ilmastonmuutos on suuri uhka, mutta kokevat itsensä keinottomiksi ja hämmentyneiksi.

Pitääkö vähentää lentämistä? Pitääkö lopettaa lihansyönti? Onko siitä hyötyä, jos jätän muovipussin ostamatta kauppareissulla? Miksi minun pitäisi, jos kiinalaiset eivät?

Keskustelu keskittyy tosi helposti ihmisten arkipäiväisiin valintoihin. Ei se ole ihme, koska arkeahan me tässä kaikki elämme. Ja on hyväkin, että keskittyy, koska jokaisen omilla valinnoilla on ihan oikeasti merkitystä. Suomen kulutusperustaisesta hiilijalanjäljestä lähes 70 prosenttia tulee kotitalouksista.

Suurimmat päästölähteet ovat lämmitys, liikenne ja ruoka. Lentämisellä ja lihansyönnillä on siis iso vaikutus. Muovipusseilla ei niinkään, mutta kyllä ne voi silti jättää ostamatta.

Arjen valinnoista puhuttaessa kuitenkin helposti jää huomiotta, että me kuluttajina valitsemme siitä, mitä on tarjolla. Ja se, mitä on tarjolla, määritellään vähän isommissa pöydissä – pääkonttoreissa, valtuustoissa, eduskunnassa, europarlamentissa ja YK:n ilmastokokouksessa.

Vuonna 2015 solmittu Pariisin ilmastosopimus oli erityinen ensinnäkin siksi, että siinä ovat ensimmäistä kertaa mukana kaikki maailman valtiot. Vielä tärkeämmäksi saattaa kuitenkin muodostua se, että sopimus noteerasi ensi kertaa myös “ei-valtiolliset toimijat” kuten kaupungit, yritykset ja kansalaiset.

Erityisen tärkeäksi se saattaa muodostua siksi, että huikean yhteisen tahdonilmauksen jälkeen valtiot ovat juuttuneet kinastelemaan sopimuksen toteuttamisesta. EU:ssakaan tilanne ei näytä hohdokkaalta, siitä kertoo muun muassa aivan höperyyksiin mennyt vääntö metsien hiilinielujen laskennasta.

Parhaillaan EU:lle laaditaan keskipitkän aikavälin ilmastostrategiaa, ja toki pitää toivoa, että siitä tulee hyvä ja kunnianhimoinen. Jos vaikka saataisiin asetettua tavoitevuosi sille, milloin EU:n on tarkoitus saavuttaa hiilineutraalius. Kenties jopa sitova hiilibudjetti.

Hitaan ja tuskallisen poliittisen väännön keskellä katse kuitenkin kääntyy niihin ei-valtiollisiin toimijoihin. Ja siellä suunnalla näyttää paljon valoisammalta.

Suomessa kunnat suorastaan kisaavat siitä, kuka asettaa kunnianhimoisimmat päästövähennystavoitteet. Raideliikenteeseen, pyöräteihin ja tiiviiseen kaupunkirakenteeseen panostetaan isosti.

Ja entäs yritykset sitten? Sillä aikaa, kun valtioiden edustajat istuvat ilmastokokouksessa kinaamassa siitä, voidaanko keskustella keskustelemisesta, yrityspuolella on saatu aikaan esimerkiksi varsin kattava globaali hiiliraportointijärjestelmä.

Carbon Disclosure Project (CDP) on täysin vapaehtoisuuteen perustuva järjestelmä, jossa yritykset raportoivat omasta hiilitaseestaan, eli kuinka suuri osa niiden omaisuudesta ja liiketoiminnasta on sidoksissa fossiilisiin polttoaineisiin. Maailman suurimmat institutionaaliset sijoittajat vaativat nykyään pörssiyhtiöiltä CDP-raportointia, jotta suostuvat ottamaan niiden osakkeita sijoitussalkkuihinsa. Myös moni pohjoismainen instituutio tekee niin.

Science-based targets -menetelmä yleistyy kovaa vauhtia yrityksissä ympäri maailman. Yhtiöt aivan vapaaehtoisesti näkevät ison vaivan auditoidessaan toimintansa ja asettaessaan itselleen ilmastotieteeseen perustuvat päästövähennystavoitteet.

Suuret yhtiöt tekevät suuria päätöksiä. Nyt on trendinä ulottaa päästövähennystavoitteet paitsi omaan toimintaan, myös arvoketjuun – alihankkijoihin, raaka-ainetoimittajiin, logistiikkaketjuun. Globaalilla yrityksellä voi olla kymmenien tuhansien kumppanien verkosto, joten tällaisilla toimilla on aikamoiset heijastusvaikutukset.

Walmart-ketjulla on käynnissä “gigaton project”. Yhtiön tavoitteena on vähentää hiilidioksidipäästöjään omassa arvoketjussaan yhden gigatonnin verran vuoteen 2030 mennessä. Tämä tarkoittaa vuositasolla noin 67 miljoonaa CO2-tonnia. Se on enemmän kuin koko Suomen vuosipäästöt.

Mutta palataan takaisin sinuun, koska sehän on kuitenkin mielenkiintoinen aihe. Walmartin gigatonnihankkeen rinnalla omat toimet tuntuvat ehkä pieniltä, mutta jos et satu olemaan suuren pörssiyhtiön toimitusjohtaja, pitää mennä niillä, mitä on. (Jos taas satut olemaan, no, tiedät mitä tehdä.)

Miten omaa ilmastoahdistusta sitten kannattaa purkaa? No, ensinnäkin pyöräilemällä, kasvissyönnillä ja ekosertifioitua sähköä ostamalla, lomailemalla Kuusamossa Thaimaan sijaan.

Omien hyvien valintojen lisäksi voit kuitenkin vaikuttaa myös isommin. Vaadi kauppaketjulta vegaaniruokaa. Kirjoita isolle yritykselle vetoomus, että se sitoutuu leikkaamaan päästöjään. Kirjelmöi europarlamentaarikoille ja kansanedustajille. Kysy pankiltasi, rahoittaako se hiilikuplayrityksiä. Liity jäseneksi ympäristöjärjestöön. Vaadi työnantajaltasi yhteiskäyttösähköautoja ja pyöräilyetua. Suosi ostoksia tehdessäsi yrityksiä, jotka kantavat ilmastovastuunsa.

Ei se Walmart gigatonnihankettaan ole hyvää hyvyyttään käynnistänyt vaan siksi, että paine kuluttajien ja rahoittajien taholta ohjaa siihen suuntaan.

Valtioiden tasolla poliittinen muutos tapahtuu tällä hetkellä liian hitaasti, joten meidän ei-valtiollisten toimijoiden – siis sinun, minun sekä kuntien, yritysten ja järjestöjen – on otettava koppi ilmastonmuutoksen torjunnasta.

Mahatma Gandhi totesi: “Ole se muutos, jonka haluat maailmassa tapahtuvan.” Juuri nyt on todella otollinen aika olla se muutos.

Maailman toimivimmassa kaupungissa on osattava ennakoida ja suunnitella

Helsingin valtuustossa käsiteltiin tänään kaupungin tilinpäätös. Puhuin suunnittelun ja ennakoinnin tärkeydestä, kun kaupunki kasvaa ja kehittyy yhä kiivaammalla tahdilla.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

“Helsingillä ei ole varaa tehdä hyvää, mutta on varaa korjata virheitä”

Tällaisen lauseen esitti eilen kaupunkiympäristötoimialan arkkitehti lautakunnan seminaarissa. Aika pysäyttävä väite, jota on hyvä pysähtyä miettimään kaupungin tilinpäätöstä käsitellessä.

Onko todella näin? Valitettavasti ei ole kovin vaikeaa keksiä esimerkkejä.

Koulujen sisäilmaongelmia on vuosien varrella korjattu tekemällä tiivistyskorjauksia ja muita paikkauksia – jotka ovat sitten johtaneet siihen, että on tarvinnut tehdä aina vain uusia korjauksia.

Rakennusten ja yleisten alueiden jaosto hyväksyi toukokuussa Arabian koulun remontin jatkosuunnitelman, jonka hintalappu on kolme miljoonaa euroa. Kun tämä osa remontista saadaan valmiiksi, korjauksiin on kulunut lähes 10 vuotta ja noin kuusi miljoonaa euroa. Sillä hinnalla ja siinä ajassa olisi melkein jo rakentanut uuden koulun.

Päivähoitopaikkojen tarvetta on vuosikausia suunniteltu alakanttiin sillä seurauksella, että ympäri kaupunkia on noussut hätäratkaisuina rakennettuja paviljonkeja – ja tästäkin huolimatta valitettavan monen lapsiperheen aamut ja iltapäivät kuluvat pitkiin päiväkotimatkoihin. Nyt vuosia jatkanut päivähoitokriisi on siirtymässä myös kouluihin.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
Strateginen tavoitteemme on olla maailman toimivin kaupunki. Se on hieno tavoite, ja sen tavoitteen toteuttaminen konkretisoituu hyvin paljon siinä, mihin ja miten käytämme rahaa.

On selvää, että maailman toimivimmassa kaupungissa ei voi rahankäytön periaatteena olla, että säästetään satanen huomenna ja saadaan aikaan tonnin kustannukset kuukauden päästä.
Maailman toimivimmassa kaupungissa pitää osata ennakoida, suunnitella ja ymmärtää investoinnin ja kustannuksen välinen ero.

Tähtäämme maailman toimivimmaksi kaupungiksi tilanteessa, jossa kaupunki muuttuu ja kehittyy paljon kiivaammalla tahdilla kuin ennen. Väestö kasvaa ja monimuotoistuu, tarpeet ja tilanteet muuttuvat nopeasti.

Me kaavoitamme ja rakennamme nyt hurjalla vauhdilla lisää Helsinkiä. Ennakointiin ja suunnitteluun pitää saada uudenlainen vaihde, sillä täydennysrakentaminen vaikuttaa olemassa olevien asuinalueiden palvelutarpeisiin ja väestöennusteisiin, mutta tällä hetkellä täydennysrakentamisen vaikutuksia ei riittävästi huomioida palveluverkon suunnittelussa.

Olemme nyt saaneet vuoden verran kokemusta uudesta hallintomallista, ja vaikka se on luonut tehokkuutta ja tuonut muassaan paljon hyvää, tiettyä toimialojen välistä siiloutumista on havaittavissa. Kommunikaatiota ja yhteistyötä toimialojen kesken on tärkeää parantaa – muuten emme voi onnistua.

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Meidän on silti löydettävä parempia käytäntöjä.
Meidän on osattava hahmottaa, mitkä investoinnit ovat välttämättömiä, jotta kaupunki tarjoaa jatkossa entistä paremmat puitteet elämiseen. Meidän on osattava ajoittaa investoinnit oikein. Meidän on pystyttävä ymmärtämään, mistä kohdasta säästäminen tulee lopulta kalliiksi. Meidän on osattava tehdä investointeja, jotka säästävät kustannuksia toisaalla.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
Meidän on osattava tehdä enemmän hyvin, jotta meidän tarvitsee korjata vähemmän. Silloin kaupunkimme on toimiva ihan oikeasti eikä vain kiiltävässä strategiaesitteessä.

On häpeällistä ja haitallista, ettei hallitus uudista yritystukia

Olen tässä pari päivää sulatellut uutista hallituksen asettaman yritystukityöryhmän tuloksettomuudesta sekä tietoja ryhmän työskentelytavoista. Tuloksettomuus ei yllättänyt, toimintatapojen räikeys ehkä sentään jonkin verran.

Miksi tuloksettomuus ei yllättänyt? Koska alusta asti oli selvää, että työryhmä asetettiin vain siksi, että näyttäisi siltä kuin tehtäisiin jotakin. Innokkaiden puheiden jälkeen oli hirveän noloa, ettei hallitus saanut leikkauksia aikaiseksi viime vuonna sen enempää puoliväliriihessä kuin syksyn budjettineuvotteluissakaan.

Sekin oli toki selvää, miksi yritystukien uudistaminen on Sipilän hallitukselle niin vaikeaa. Leikkaukset kun osuisivat Kokoomuksen ja Keskustan keskeisiin sidosryhmiin. Silti jaksoin hämmästyä, miten suuri rooli näille sidosryhmille annettiin parlamentaarisessa työryhmässä.

Siellä ne istuivat neuvottelupöydässä mukana, kaikki suurimpien edunsaajien etujärjestöt.

Hyvään lainvalmisteluun ilman muuta kuuluu intressiryhmien kuuleminen. Voi perustellusti väittää, että Suomessa on saatu yhteiskuntarauha pysymään ja eri tahot noudattamaan lakeja varsin kuuliaisesti pitkälti juuri siksi, että lainvalmistelu on osallistavaa.

On kuitenkin hyvin eri asia kuulla intressitahoja kuin päästää ne päättämään omista eduistaan. Valitettavasti tämä päätöksentekoon mukaan ottaminen näyttää Suomessa yleistyvän. Lobbarit ovat jo useita kertoja olleet mukana hallitusneuvotteluissa hallitustavoitteita sorvaamassa. Nyt etujärjestöt päästettiin parlamentaarisen työryhmän jäseniksi. Onko seuraava askel, että eduskunnan valiokuntiin tulee vakiopaikat MTK:lle ja EK:lle?

Anders Blom teki ansiokkaan työn nostaessaan väitöskirjassaan esille suomalaisen rakenteellisen korruption toimintatapoja. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että Suomessa tarvitaan yhteiskunnallisen sopimisen päivitystä.

Nyt meillä on tilanne, jossa yhteiskunnan vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät kaiken arvovaltansa estääkseen yhteiskunnan ja liike-elämän rakenteita kehittymästä ja pitääkseen aikoinaan aivan erilaisessa tilanteessa myönnetyt etuudet ikuisesti voimassa. Samaan aikaan leikataan yhteiskuntaa uudistavista ja kilpailukyvyn kannalta olennaisista asioista, kuten tutkimuksesta ja koulutuksesta. Leikataan myös yhteiskuntarauhan kannalta olennaisista asioista, kuten sosiaaliturvasta.

Liike-elämän etujärjestöt maalailevat uhkakuvia siitä, kuinka kilpailukyky on mennyttä, jos yritystukia leikataan. Tämä ei kerta kaikkiaan ole uskottavaa, kun tilastoja katsoo. Esimerkiksi yksi suurimmista yksittäisistä tuista, energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautus, valuu suoraan suurten yritysten osinkoihin.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että valtion tehtävä ei ole kannatella kannattamatonta yritystoimintaa – ja vielä vähemmän sen tehtävä on syytää tukia vakavaraisille yhtiöille, joilla ei ole ongelmia saada rahoitusta. Yritysten, jos keiden, tulisi ennen kaikkea pystyä toimimaan markkinoilla terveen kilpailun pelisäännöillä.

Valtion roolina voi olla esimerkiksi auttaa uusia markkinoita alulle, tukea markkinoita uudistavaa tutkimus- ja kehitystyötä, paikata yksityisillä rahoitusmarkkinoilla ilmeneviä aukkoja tai estää haitallisten ulkoisvaikutusten syntymistä. Valtaosa suomalaisista yritystuista ei kuitenkaan noudata näitä periaatteita.

Yritystukien uudistamiselle on suuri tarve. Tuet tulevat kalliiksi ja valtaosa niistä vääristää markkinoita. Se, että hallitus ei ole uudistusta saanut aikaan, on surullista, häpeällistä ja erittäin haitallista Suomen taloudelle ja kilpailukyvylle.

Seksuaalisella häirinnällä on myös taloudellinen hinta

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 2.12.2017

Rakkaat ystävät,

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä.

Puhun teille tänään seksuaalisen häirinnän taloudellisesta ulottuvuudesta, jota ei toistaiseksi ole keskustelussa paljon sivuttu.

Aihe tuli mieleeni, kun eilen luin Hesarista kirjoituksen, jossa todettiin, että naisia pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen. Heti perään luin toisen jutun, jossa kerrottiin puolustusvoimissa rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä.

Juttu on nimittäin niin, että pelkkä kannustus ei riitä, jos oikeasti haluamme edistää naisten urakehitystä ja purkaa toimialojen jyrkkää sukupuolittuneisuutta.

Tyttöjen ja naisten on raskasta raivata tietään yhteiskunnassa, jossa jo koulussa kohtaa ahdistelukulttuurin. Valitettavan moni poika ja mies kokee myös samaa, sukupuolivähemmistöistä puhumattakaan.

Moni tässäkin huoneessa on todennäköisesti

  • jättänyt osallistumatta työpaikan sidosryhmätilaisuuteen, koska on pelännyt kännisiä ahdistelijoita
  • ollut työpaikassa, jossa kaikki tietävät, kenen kanssa ei kannata joutua kahden kesken kahvihuoneeseen
  • vaihtanut työ- tai opiskelupaikkaa, koska on väsynyt vähättelyyn ja ahdisteluun

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea yhteiskuntamme ja kansantaloutemme menettää joka kerta, kun joku heittää hanskat tiskiin ahdistelun vuoksi.

Jokainen keskeytynyt työura ja hylätty opiskelupaikka maksaa ihan selvää rahaa. Mutta hintana on myös sen kyseisen ihmisen potentiaalin menettäminen.

Mitä tieteellisiä tutkimustuloksia, teknologisia innovaatioita tai kaupallisia läpimurtoja onkaan jäänyt tekemättä siksi, että ihmisiä on kohdeltu kuin lihanpaloja?

Siitä on paljon kansainvälisiä tutkimustuloksia, että yritykset joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset.

Diversiteetti ruokkii avointa keskustelua ja monipuolisempaa ajattelua. Saadaan laajempi pakki ideoita käyttöön.

Diversiteetti ei kuitenkaan toteudu suomalaisessa työelämässä ennen kuin kaikki voivat kokea työympäristönsä turvalliseksi.  

Suomi on pieni kansakunta maailman peränurkassa. Meillä ei ole paljoa muuta kuin osaamisemme ja innovointikykymme.

Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että osa potentiaalistamme jää hyödyntämättä sen vuoksi, että jotkut meistä eivät osaa käyttäytyä.

Johan on sotemarkkinat

Jos jotain olen politiikassa oppinut niin sen, että kun Kokoomus puhuu markkinaehtoisuudesta, kannattaa kytkeä päälle paksu hölönpölösuodatin. “Markkinaehtoisuus” kun kokoomuskielessä tarkoittaa yleensä etujen kohdistamista suurille yrityksille.

Asiantuntijajargonilla sanottuna Kokoomus väittää olevansa “pro market”, kun tosiasiassa se on “pro business”.

Niin myös soteuudistuksen yhteydessä. Johonkin unohtuivat soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet kaventaa terveys- ja hyvinvointieroja, hillitä kustannuksia, luoda saumattomia hoivaketjuja ja parantaa palvelujen saatavuutta. Sen sijaan Keskusta päätti haluta suuren määrän maakuntia ja Kokoomus keskittyi “valinnanvapauteen”, jota myös sotepalvelujen “markkinallistamiseksi” kutsutaan.

Markkinaehtoisuus sinänsä on monesti varsin kannatettava tavoite. Esimerkiksi energia-alalla olisi oikein tervetullutta, jos saataisiin purettua markkinoita vääristävät massiiviset fossiilisten polttoaineiden tukimekanismit. Silloin voisi puuttua myös niihin monia harmittaviin uusiutuvan energian tukiin.

Markkinat ovat kuitenkin ennen kaikkea hyvä renki ja huono isäntä. On monia tilanteita, joissa julkishallinnon pitää puuttua markkinoiden toimintaan negatiivisten ulkoisvaikutusten ehkäisemiseksi. On myös tilanteita, joissa julkisen vallan on tarpeen auttaa alkuun uusia yhteiskunnan tavoitteita edistäviä markkinoita.

Soteuudistuksessa ei ole kyse tarpeesta luoda uusia markkinoita. Alalla toimii jo suuri joukko etabloituneita, hyvin tuottavia yrityksiä. Toisaalta negatiivisten ulkoisvaikutusten riski on ilmeinen: sosiaalinen ja alueellinen eriarvoistuminen, terveyserojen kasvu, ongelmien kasautuminen tietyille ihmisryhmille.

Hallituksen valinnanvapausmalli ohjaa terveyspalvelujen tuotantoa voimakkaasti yksityiselle puolelle maakunnan kokoon katsomatta. Tässä piilee riski alueellisen eriarvoisuuden kasvamisesta. Suurissa kaupungeissa on houkuttavaa pyörittää palvelubisnestä, koska asiakkaita on paljon, kun taas vähäväkinen ja harvaan asuttu maakunta ei välttämättä vedä yrityksiä samaan tapaan.

Jos harvaan asutut alueet eivät vedä puoleensa yrityksiä, ei synny myöskään kilpailua palveluntarjoajien välille – eikä valinnanvaraa asiakkaille. Juuri tässä tulee esiin hallituksen mallin pro business -henki: kilpailtujen markkinoiden sijaan luodaan tilanne, jossa yksityiset toimijat voivat käytännössä sanella ehtonsa.

Asiantuntijat ovat kritisoineet valinnanvapausmallia myös siitä, että vastuut ovat epäselvät. Syntyy mahdollisuuksia pallotella kalliiksi tulevia asiakkaita palvelutuottajalta toiselle. Kuka lopulta ottaa kopin pitkäaikaissairaasta, vammaisesta tai päihdeongelmaisesta, siihen esitys ei anna selkeää vastausta.

Suuri kysymysmerkki liittyy myös tulouttamiseen. On epäselvää, millä perusteella raha liikkuu julkisesta kukkarosta yksityisille tuottajille. Jos tuloutusmalli perustuu jollakin tapaa tehtyjen toimenpiteiden määrään, se avaa jättimäiset rahahanat yksityisille palveluntuottajille, jotka ovat varsin hyviä keksimään toimenpiteitä. Jos taas tuloutusmalli perustuu enemmänkin potilaiden/asiakkaiden määrään, saatetaan luoda houkutin alihoitaa eniten hoitoa tarvitsevia. Kriteereinä voi käyttää myös tuloksia tai laatua, mutta näiden määritteleminen ei ole yksinkertaista.

Ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista sekä apua ja tukea tarvitsevista huolehtiminen on yhteiskuntamme kovaa ydintä, yksi sen tärkeimmistä tehtävistä. Jos tämän tehtävän hoitaminen voidaan organisoida siten, että soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet toteutuvat ja samalla yritykset saavat bisnestä, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Yhteiskunnallisen hyödyn pitää kuitenkin olla etusijalla.

Hallituksen esitys on saanut tuoreeltaan niin paljon kritiikkiä, että se tuskin selviää kolhuitta lausuntokierrokselta. Vaiheikkaassa jännitysnäytelmässä nähdään epäilemättä vielä monta näytöstä. Sillä aikaa pitkäaikaissairaat, vanhukset, vammaiset, päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, lapsiperheet ja ylipäätään kaikki, paitsi työnantajan maksamia terveyspalveluja nauttivat, ihmettelevät, kuka muistaisi heitä.