9 syytä rakastaa Helsinkiä

Olen junantuoma helsinkiläinen. Muutin tänne 16 vuotta sitten. Olen asunut Punavuoressa, Käpylässä, Toukolassa, Hakaniemessä ja Arabiassa. Pariskuntana, perheellisenä ja uusperheellisenä. Työskennellyt niin palkkatyössä kuin yrittäjänäkin. Omistanut auton, mutta en enää.

Elämäntilanteet ja asuinpaikat ovat muuttuneet, mutta yksi asia pysyy: rakastan tätä kaupunkia. Helsinki on minulle paras paikka maailmassa – olen kyllä asunut myös ulkomailla pariin otteeseen – ja vuosi vuodelta tämä kaupunki on muuttunut yhä paremmaksi.

Miksi Helsinki on niin ihana? Minulle sen tekevät erityisesti nämä asiat. Järjestys ei ole arvojärjestys, vaan sekalaisen assosioinnin tulosta.

1. Meri
Meri on ollut lähellä melkein kaikissa asuin- ja työpaikoissani Helsingissä. Se toki tekee tuulesta viileää kesäisin ja läpitunkevan raakaa talvisin ja lauhduttaa talvisään märäksi loskakeliksi. Mutta meren tuoksu, vesilintujen äänet, auringon kimallus laineilla, kuunsilta tyynellä ulapalla, pitkät kävely- ja juoksulenkit rannoilla ja laivaretket saariin tekevät Helsingistä monella tapaa erityisen.

Meri on myös haavoittuva, ja siksi sitä pitää suojella. Jokakesäiset sinilevälautat ovat meille rannikon asukkaille konkreettisin muistutus Itämeren saasteongelmista. On meidän helsinkiläisten etu, että merestä pidetään huolta.

2. Luonto
Helsingissä metsä on aina lähellä. Itse asiassa Suomessa harvassa paikassa on niin vanhaa luonnontilaista metsää kuin täällä pääkaupungissa. Se on aika huikea asia, sillä vaikka kuinka olen kaupunkilaiseksi syntynyt ja sellaisena kasvanut, mieleni kaipaa silti säännöllisesti metsän rauhaan.

On aivan mahtavaa, että voin asua lähellä keskustaa, ihmisiä ja palveluja, mutta kuitenkin pyrähtää kotiovestani juoksulenkille upeaan rantapuistoon ja jatkaa siitä joenvarren ruovikoihin ja metsään.

Vaikka Helsinki kasvaa ja sen täytyy kasvaa, on tärkeää huolehtia siitä, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus lähiluontoon.

3. Lähipalvelut
Yksi parhaista asioista kaupungissa asumisessa on se, että kaikki tarpeellinen on kävelymatkan tai korkeintaan lyhyen bussi- tai pyörämatkan päässä. Lapsiperheellisenä arvostan kovasti sitä, ettei päivää tarvitse kuluttaa pitkiin asiointimatkoihin ja että lapseni voivat kipittää kouluun, kirjastoon ja leikkipuistoon muutaman korttelin päähän.

Helsinki tarjoaa julkisten palvelujen lisäksi vielä paljon kaikkea muuta hauskaa ja ihanaa, minkä mahdollistaa riittävä asukastiheys. Kun porukkaa on ympärillä riittävän paljon, on kannattavaa perustaa yrityksiä sitä porukkaa palvelemaan.

4. Kulttuuritarjonta
Olen kulttuurin suurkuluttaja, ja käyn osapuilleen joka viikko leffassa, museossa, keikalla tai teatterissa. On mahtavaa asua kaupungissa, jossa on koko ajan niin paljon kaikkea kiinnostavaa käynnissä, että ongelmana on lähinnä runsaudenpula. Kulttuurin riittävästä rahoituksesta on tärkeää huolehtia, jotta kaikilla kaupunkilaisilla on mahdollisuus nauttia kulttuuriharrastuksesta.

5. Pyöräily
Lapsena Tampereen Hervannassa kuljin joka paikkaan pyörällä. Opiskeluaikana ulkomailla pyöräily välillä jäi, mutta viime vuosina olen löytänyt fillaroinnin uudelleen. Ja onpas tämä muuten hyvä kaupunki pyöräillä! Pyörätieverkko on varsin kattava, ja kehitystä parempaan suuntaan tapahtuu koko ajan. Toki nokan koputtamistakin vielä löytyy, etenkin kaikenlaisista rakennustöiden aiheuttamista poikkeusjärjestelyistä, mutta varsin hyvin kaupungin virkamiehet ja -naiset reagoivat palautteeseen.

6. Pöhinä
Juu tiedän, pöhinä on julistettu kielletyksi ilmaisuksi. Mutta keksikää parempi sana kuvaamaan sitä innokasta toimeliaisuutta, jota Helsingistä löytyy niin monelta osa-alueelta! Startup-yhteisössä kehitetään uusia juttuja työtunteja laskematta. Aktiiviset kaupunkilaiset kehittävät erilaisia festareita ja muita tapahtumia. Erilaiset aktivistiryhmät kehittävät kaupunkia paremmaksi yhteistyössä kaupungin työntekijöiden kanssa. Joka päivä jossakin tapahtuu. Onhan se nyt loistavaa.

7. Vapaa lapsuus
Vaikka Helsinki on isohko kaupunki ja kasvaa koko ajan, täällä uskaltaa silti antaa lasten juosta vapaasti. Poikkeuksiakin on, mutta pääasiassa kaupungin mittakaava on ihmisen kokoinen. Olen iloinen siitä, että liikenteen kehittämisessä on nostettu jalankulku ja pyöräily ensisijaisiksi kulkutavoiksi, koska käveltävä kaupunki on myös turvallinen ja viihtyisä kaupunki – kaiken kokoisille ja ikäisille kaupunkilaisille.

8. Joukkoliikenne
Toimiva joukkoliikenne on minulle aivan olennainen osa kaupunkilaiselämää. Oma viisihenkinen perheeni pärjää varsin hyvin ilman omaa autoa, koska bussilla, metrolla ja ratikalla pääsee – ja silloin, kun ei pääse, voi helposti vuokrata auton käyttöönsä. Myös yrittäjänä arvostan suuresti toimivia liikkumispalveluja. Valitettavasti Helsingissäkin on kuitenkin vielä kaupunginosia, jotka ovat joukkoliikenteen ulottumattomissa, joten joukkoliikenneverkkoa on tärkeää kehittää edelleen.

9. Helsinkiläiset
Oikeastaan kaikkein tärkeintä Helsingissä ovat helsinkiläiset, sillä ihmisethän ne täällä keksivät ja järjestävät kaikenlaista hauskaa. Kotikaupunginosassani Arabiassa on todella aktiivista ja yhteisöllistä porukkaa, ja se juuri tekee tästä niin mukavan asuinpaikan. On tärkeää, että kaupunki tukee asukkaiden aktiivisuutta sekä rahallisesti että helpon ja joustavan asioinnin kautta.

Täti pyöräilee

Tätipyöräilijä

Pyöräilystä puhutaan usein, kuin se olisi lycrat päällä kiitävien himofillaristien yksinoikeus. Tosiasiassa kuitenkin liikenteessä liikkuu monenlaista menijää kahdella pyörällä, ja liikkuisi vielä enemmänkin, jos pyöräilyolosuhteet olisivat nykyistä paremmat.

Liikenteen asiantuntijat puhuvat 8/80-säännöstä – pyöräilyolosuhteiden tulisi olla sellaiset, että 8- ja 80-vuotiaat voivat fillaroida sujuvasti ja turvallisesti.

Kirjoitin viime keväänä tätipyöräilijän manifestin, jossa kerron, mitä tällainen semiaktiivinen tavallisella naistenpyörällä hame ja jakku päällä sotkeva fillaristi kaipaa kaupungin pyöräilyinfralta. Haluan olla mukana kehittämässä kaupunkia, jossa kaikeninkäisten kaupunkilaisten arjen liikkumiset voi hoitaa sujuvasti ja ympäristöystävällisesti.

Oletko sinäkin tätipyöräilijä – tai kannatatko kaupungin kehittämistä paremmaksi pyöräileville tädeille, koululaisille, papparaisille, turisteille ja prässihousuisille virkamiehille? Tunnusta väriä ja tule noutamaan minulta tätipyöräilijä-pinssi. Täältä näet, missä minut tapaa vaaleja edeltävillä viikoilla.

Kahden kodin perheiden kyykyttämisen pitää loppua

Puheeni Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 11.2.2017

Rakkaat vihreät ystävät,

Moni teistä tietääkin, että olen uusperheen äiti. Meidän perheeseemme kuuluu kolme ihanaa lasta, joista kaksi on minun tuotantoani ja yksi mieheni aiemmasta liitosta.

Kaikki kolme lasta asuvat meillä vuoroviikoin. Järjestely on meidän kaikkien kannalta paras mahdollinen. Valitettavasti vain Helsingin kaupunki ei tätä järjestelyä tunnusta.

Kaikenlaista arjen harmia on koko ajan. Minä ja puolisoni emme esimerkiksi saa Wilma-tunnuksia toistemme lasten kouluihin. Jos toinen meistä on työmatkalla, toinen ei saa koulun viestejä liikuntavarusteista ja muista tärkeistä jutuista.

Jos lasteni isä vie lapsen lääkäriin, testitulokset lähetetään minulle. Viralliset tiedoksiannot esimerkiksi kouluvalintoihin ja iltapäiväkerhoihin liittyen lähetetään vain sille vanhemmalle, jonka luona lapsi on kirjoilla.

Pahin tilanne oli, kun hain tyttärelleni eskaripaikkaa tutusta päiväkodista, jossa hän oli ollut hoidossa alle yksivuotiaasta, ja jonka naapurissa hän asui isänsä luona joka toinen viikko. Eskaripaikkaa ei meinannut millään irrota, koska tyttö on kirjoilla minun luonani, ja tuolloin asuimme hieman etäämmällä päiväkodista. Päiväkodin johtaja kehtasi jopa perustella tätä lapsen edulla.

Tilanne onneksi ratkesi meidän kannaltamme lopulta hyvin, mutta Helsingin tiukka oppilaaksiottopolitiikka on ja pysyy. Puhutaan ilkeästi koulushoppailusta, vaikka perheillä on monia aivan perusteltuja syitä valita muu kuin virallinen lähikoulu.

Meidän perheemme tilanne ei ole milään tavalla erikoinen. Viimeisimmän kouluterveyskyselyn mukaan Helsingissä joka viides koululainen elää vuoroviikkoperheessä. Tämän päivän Hesarin mukaan meidän perheemme kokemat arjen hankaluudet ovat arkipäivää myös muille perheille.

Tärkeä helpotus meidän kaikkien tilanteeseen olisi lain muuttaminen siten, että lapsella voi olla kaksi osoitetta.

Moniin mainitsemiini asioihin voidaan kuitenkin vaikuttaa myös kunnan tasolla. Sen sijaan, että kunnan viranomaiset kyykyttävät ja pompottavat kahden kodin lapsia ja heidän vanhempiaan, voitaisiin valita myös perheystävällinen toimintatapa. Kunnat voisivat esimerkiksi huomioida vuoroviikkoasumisen perusteena kouluvalinnoille, koulukyydeille ja terveyskeskusasioinnille. Viranomaiset voisivat huolehtia siitä, että tieto kulkee lasten molempiin koteihin.

Ystävät, kuntavaalit pidetään kahden kuukauden päästä. Kun me saamme sen veret seisauttavan vaalivoiton, hoidetaan tämäkin asia kuntoon.

Missä haluaisit lapsesi pyöräilevän?

TätipyöräilijäPerheemme vanhin lapsi on yhdeksänvuotias. Kesäkeleillä hän pyöräilee päivittäin kouluun. Parin kilometrin koulumatka on onneksi koko pituudeltaan turvallista pyörätietä, ja kadunylityksiä on vähän.

Kolmen vuoden kuluttua poika tulee siihen ikään, ettei saa enää pyöräillä jalkakäytävällä. Silloin tullaankin tärkeän kysymyksen äärelle: missä lapsen on turvallista pyöräillä.

Kun puhutaan pyöräilystä ja pyörätieverkoston kehittämisestä, puhutaan usein työmatkapyöräilevien aikuisten näkökulmasta. Tälle joukolle esimerkiksi Hesarin pyöräkaistat ovat hyvä parannus. 12-vuotiasta varhaismurkkua en kuitenkaan päästäisi seikkailemaan vilkkaasti liikennöidyn kadun kapealle kaistaleelle, joka vieläpä päivittäin on jakeluautojen tukkima.

Ja tässä onkin käveltävän ja pyöräiltävän kaupungin tärkeä perusajatus, joka usein keskustelusta unohtuu: kaupunkia pitää kehittää sellaiseksi, että kaikenikäiset kaupunkilaiset voivat liikkua mahdollisimman turvallisesti ja itsenäisesti. Kyse ei ole autoilun rajoittamisesta, vaan kaikkien kaupunkilaisten liikkumisen mahdollisuuksien parantamisesta.

Pyöräväylien suunnittelussa tunnetaan 8/80-periaate – hyvä väylä on sellainen, jolla 8-vuotias ja 80-vuotias voivat liikkua turvallisesti. Tätä periaatetta toivon Helsinkiin rutkasti lisää.

Kun kaupunki on lapsille turvallinen paikka liikkua, he myös oppivat liikkumaan. Jos joka paikkaan pitää kulkea autolla vanhempien kyydissä, se on se liikkumisen tapa, joka periytyy myös aikuisuuteen. Jos taas voi kävellä, potkulautailla, skeitata tai pyöräillä kouluun ja harrastuksiin, arkiliikkumisesta tulee elämäntapa.

Haluan omien lasteni kasvavan kaupungissa, jossa itsenäinen liikkuminen on itsestäänselvyys.

Terveisiä palkkakuopasta

Tänään vietetään naisten palkkapäivää. Se määräytyy Tilastokeskuksen toisen vuosineljänneksen ansiotasoindeksin perusteella. Vuosipalkaksi muutettuna se merkitsee sitä, että naisten palkat on nyt maksettu ja loppuvuoden he työskentelevät ”palkatta”.

STTK:n aamulla julkaiseman selvityksen mukaan naisten ja miesten palkkaero on lähtenyt jälleen kasvuun: viime vuonna naisten palkka oli 83,4 prosenttia miesten palkasta, nyt osuus on 83,3 prosenttia.

Joku voi tietysti todeta, että väliäkö nyt yhdellä prosentin kymmenyksellä. Nykytilannetta sekä erinäisiä hallituksen politiikkatoimia tarkastellessa kuitenkin nousee esiin monia huolenaiheita.

Naisten ja miesten palkkaeroihin vaikuttaa pari erityisen voimakasta syytä: poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat sekä perhevapaiden epätasainen jakautuminen äitien ja isien välillä.

Ensinnäkin ne työmarkkinat: EK:n selvityksen mukaan vain viidessä EU-maassa on vielä voimakkaampi työelämän sukupuolijakauma kuin Suomessa. Miehistä valtaosa (82 %) työskentelee yksityisellä sektorilla, kun taas julkinen sektori on naisten kansoittama. Toimialat ovat voimakkaasti jakautuneet “miesten aloihin” ja “naisten aloihin”.

Alojen lisäksi jakautuneita ovat myös työtehtävät. Jopa naisenemmistöisillä aloilla johtotehtävissä on usein miehiä, kun taas “miesten aloilla” naiset hoitavat konttorihommat. Johtotehtävissä naisten vastuulla ovat useimmiten niin sanotut tukifunktiot, kuten viestintä ja henkilöstöhallinto. Miehillä puolestaan on liiketoimintavastuu.

Työmarkkinoiden voimakas jakautuminen on saanut aikaan sen, että myös palkkatasot “miesten” ja “naisten” aloilla ovat voimakkaasti eriytyneet – miesten työtä arvotetaan korkeammalle, ja pitkälti koulutustasosta riippumatta. Korkeakoulutettu lastentarhanopettaja tienaa murto-osan ammattikoulun käyneen rakennusmiehen palkasta.

Toisekseen se lastenhoito: THL:n tilastojen mukaan vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isyysvapaan lisäksi pidettävää vanhempainvapaata käyttää vain 1–3 prosenttia isistä. Kotihoidon tuella lapsia hoitaa myöskin lähes aina äiti.

Perhevapaat ovat vaikea keskustelunaihe, koska yleensä jäädään väittelemään “lapsen edusta”, eli siitä, kenen ja miten lapsia kuuluisi hoitaa. Epätasaisella jakautumisella on kuitenkin kiistatta negatiivinen vaikutus naisten ansiokehitykseen. Lisääntymisikäiset naiset jäävät miehiä herkemmin pätkätyökierteeseen, koska heitä pidetään “vauvariskinä”. Pitkät kotonaolojaksot myös hidastavat äitien palkkakehitystä ja pienentävät eläkkeitä.

Tässä tilanteessa Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan sukupuolten tasa-arvo on Suomessa toteutunut, näyttää sekä irvokkaalta että huolestuttavalta.

Kun tarkastelee hallituksen toimia ja kannanottoja, huoli sen kuin kasvaa. Samaan aikaan, kun “miesten aloille” teollisuuteen jaetaan miljardiluokan verohelpotuksia, “naisten aloilta” koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta nipistetään jo ennestäänkin niukoista resursseista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen heikentää yhdellä kertaa naisten työllistymismahdollisuuksia ja naisenemmistöisen alan työnäkymiä ja -olosuhteita. Perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ei puhuta hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa halaistua sanaa, ei myöskään nuorten naisten pätkätyökierteestä.

Kuin kirsikkana kakussa ulkoministerimme pilkkaa opetushallituksen pyrkimyksiä edistää tasa-arvokasvatusta kouluissa.

Kirjoitin viime vuonna blogissani, että Suomi on rakenteiltaan yksipuolinen äijätalous, jossa kansantalouden kasvu on liiaksi muutaman suhdanneherkän teollisuudenalan varassa. Ja siinäpä se villakoidan ydin: sukupuolten epätasa-arvo pienentää loppujen lopuksi meidän kaikkien kakkua. Ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa haaskata kenenkään osaamispotentiaalia. Tämä olisi hyvä sisäistää siellä Impivaarassakin.

Välillä voisi puhua päivähoidon laadusta

Kaverini vuodatti turhautumistaan Facebookissa. Hän työskentelee varhaiskasvatuksen parissa ja sanoi olevansa kyllästynyt vellovaan päivähoitokeskusteluun. “Voitaisiin päästä aitoon keskusteluun päivähoidon laadun kehittämisestä. Se laatu ei taatusti nouse ennen kuin henkilökunnan palkat, työolot ja arvostus nousevat”, hän kirjoitti.

Varhaiskasvatuksen laatu – tärkeä ja ajankohtainen asia. Todellakin keskustelun arvoinen. Miksi alan ammattilaisesta sitten tuntuu, että asia aina ohitetaan?

Ongelmana on, että heti, kun joku mainitsee sanan päivähoito, aletaan puhua monesta asiasta päällekkäin. Yksi puhuu naisten asemasta työelämässä, toinen perheiden valinnanvapaudesta, kolmas lasten edusta, neljäs kustannuksista, viides äitiydestä. Pian onkin jo käynnissä täysi mellakka, jossa kaikki ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: kaikki on äitien syytä, koska äidit valitsevat aina väärin.

Vaikka voi perustellusti olla montaa mieltä siitä, onko lapsia parempi hoitaa kotona vai päiväkodissa, minkä ikäisenä päiväkoti on soveliasta aloittaa ja kuuluuko lapsesta huolehtiminen pääasiassa äidille, yksi fakta on ja pysyy: valtaosa suomalaislapsista viettää ainakin osan lapsuudestaan varhaiskasvatuksen piirissä. Siksi sen laadusta täytyy puhua.

Kaverini on mielestäni aivan oikeassa nostaessaan esiin varhaiskasvatuksen henkilöstön palkat ja työolot. Alan ammattilaiset ovat ilmaisseet syvän huolensa hallituksen kaavailemasta ryhmäkokojen kasvattamisesta. Isommat ryhmät tarkoittavat käytännössä vähemmän huomiota, syliä ja käsipareja per lapsi. Ne tarkoittavat enemmän kiirettä ja väsymystä työntekijöille.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen puolipäiväiseksi kotona olevien vanhempien lapsille tarkoittaa enemmän epäsäännöllisyyttä päiväkodin arkeen kaikille lapsille, ei ainoastaan niille puolipäivähoidossa oleville.

Minusta on tärkeää kysyä, tälläkö tavalla hallitus haluaa kohdella pieniä ihmisiä, joiden varassa lepää maamme tulevaisuus. Vaikka hallituspuolueissa kuinka ideologisesti pidettäisiin kotiäitiyttä tavoiteltavana, se ei oikeuta sorsimaan kaikkia niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat töissä.

Olisi hienoa, jos näistä kriisitunnelmista voitaisiin siirtyä pohtimaan, miten varhaiskasvatuksesta voisi tehdä vielä nykyistäkin parempaa ja miten sitä voisi kehittää vastaamaan entistä paremmin perheiden tarpeisiin.

Miten päiväkotien johtamistapoja voisi kehittää? Olen kuullut ehdotettavan esimerkiksi teatterimaailmasta tuttua mallia, jossa yksi johtaja vastaa hallinnosta ja toinen sisältöjen kehittämisestä. Tämä on mielestäni harkinnan arvoinen ajatus.

Miten päiväkotien tilat kannattaisi suunnitella, jotta ne joustavat lapsi-ikäluokkien koon mukaan ja muuntuvat vaikka kouluksi tai nuorisotilaksi? Miten suurista päiväkodeista saadaan tehtyä viihtyisiä ja mittakaavaltaan pienille lapsille sopivia?

Mitä julkisia palveluja kannattaisi tuoda päiväkotien yhteyteen? Helsingissä kokeillaan nyt neuvolapalveluja päiväkodissa. Voisiko samoissa tiloissa toimia myös esimerkiksi vanhainkoti tai kirjasto?

Moni näistä asioista on onneksi sellaisia, joista ei päätetä eduskunnassa vaan kunnissa. Tämä kannattaa pitää mielessä ensi keväänä, kun kuntiin valitaan uusia päättäjiä. Jos hallituksen varhaiskasvatuslinja ei miellytä, vaihtoehtoja kyllä on.

Pieniin ihmisiin kannattaa panostaa, sillä kun lapsilla on asiat hyvin, myös vanhempien on helpompaa olla tuottavia yhteiskunnan tukipilareita – millä tavalla he sitten rooliaan yhteiskunnassa haluavatkaan toteuttaa.

Koulumatka osaksi arkiliikuntaa

TätipyöräilijäLuin tänä aamuna Facebookista erään helsinkiläisen isän harmittelua, kun hänen lapsensa koulun pihalla pyörätelineet ovat hautautuneet villiintyneen pusikon alle. Tämä ei ole harvinainen tilanne, perheemme vanhimman lapsen koulun pihalla esimerkiksi kaksipuolinen pyöräteline on juntattu seinää vasten siten, että vain puolet telineen pyöräpaikoista on käytössä.

Monissa kouluissa Helsingissä lasten pyöräilyä myös pyritään rajoittamaan erilaisilla suosituksilla tai suorilla kielloilla – huolimatta siitä, että kieltäminen ei ole edes laillista.

Kummallista toimintaa, kun samaan aikaan ollaan kovasti huolissaan lasten liikunnan puutteesta. Koulumatkan kulkeminen omaa lihasvoimaa käyttäen kävelemällä, pyöräilemällä tai vaikka potkulaudalla voisi olla olennainen osa lasten päivittäistä liikunta-annosta. Helsingissä lasten koulumatkat ovat pääsääntöisesti sen verran lyhyitä, että pienikin lapsi jaksaa ne kulkea.

Pyöräilykieltoja perustellaan lasten turvallisuudella. Etenkään eka- ja tokaluokkalaisia ei pidetä kykenevinä polkemaan koulumatkaansa.

Mikä sitten aiheuttaa turvattomuutta koulumatkalla? Ensinnäkin liikennejärjestelyt koulujen lähistöllä ovat harmittavan usein sellaiset, ettei pienten kulkijoiden turvallisuutta ole millään tavalla mietitty saatikka priorisoitu. Tämä puolestaan johtaa siihen, että vanhemmat tuovat lapsensa kouluun autolla. Ja autoralli nyt ei ainakaan paranna pienten kulkijoiden turvallisuutta.

Itselläni ja perheelläni on paljon hyviä kokemuksia lasten itsenäisestä liikkumisesta. Omassa lapsuudessani oli ihan normaalia, että alakouluikäiset pyöräilivät itsenäisesti ristiin rastiin niin koulumatkoja kuin kavereiden luo ja ihan muuten vain.

Perheemme vanhin lapsi oppi tokaluokkalaisena pyöräilemään vajaan kolmen kilometrin koulumatkansa. Alku oli hankala, koska koulun rehtori oli pelotellut lapset tiukoilla pyöräilykielloilla, eikä lapsi meinannut uskaltaa uhmata rehtorin sanaa. Nyt kolmasluokkalaisena hän pyöräilee kouluun niin mielellään, että jos aamulla on kaatosade, häntä pitää vähän puhua ympäri, että josko tänään menisit ratikalla.

Keskimmäinen lapsemme, nyt tokaluokkalainen, pyöräili kesälomalla hyvällä menestyksellä itsenäisesti ja kavereiden kanssa noin kilometrin matkaa leikkipuistoon.

Miksi pyöräily onnistui minulta ja onnistuu lapsiltamme? Ensinnäkin, asuin lapsena ja asumme nyt tiiviin pyörätieverkon ulottuvilla. Toki nykyisillä asuinsijoillamme Helsingin Arabiassa on pyöräteiden suunnittelussa ja kunnossa vielä aika paljon parantamista, mutta lapset pääsevät kuitenkin kulkemaan turvallisesti.

Toisekseen, pyöräily on ollut kiinteä osa lasten arkea pienestä pitäen – niin minulla kuin lapsillani. Kun lasten kanssa pyöräilee paljon ja opastaa samalla liikennesääntöjä ja muun liikenteen huomioimista, he oppivat. Sama kävelyn kanssa.

Toki lasten välillä on yksilöllisiä eroja, ja joku ei ihan oikeasti ole vielä ekaluokkalaisena valmis liikkumaan itsenäisesti. Mutta sen arvioiminen on vanhempien, ei koulun asia.

Säännöllinen arkiliikunta on hyvä tapa ylläpitää terveyttä. Se on myös tapa, joka on hyvä oppia jo lapsena. Siksi on tärkeää, että koulut kannustavat lapsia kulkemaan koulumatkansa omin jaloin.

Tarvitaan asennemuutosta  – sen sijaan, että koulut yrittävät estää pyöräilyn, niiden pitäisi vaatia kaupungilta turvallisia liikennejärjestelyjä ja riittävästi pyöräpaikkoja sekä vedota vanhempiin, ettei kouluun tultaisi autolla.

Kestävää arkea, kestävää liiketoimintaa – teemani HOK-Elannon edustajistovaaleissa 2016

Olen ehdolla HOK-Elannon edustajistoon ehdokasnumerolla 903. Vaalit pidetään 18.–29.4.2016, ja kaikki HOK-Elannon jäsenet voivat äänestää. Jos sinulla on HOK-Elannon S-etukortti, joka ei ole rinnakkaiskortti, voit äänestää vaaleissa. Lisää tietoa vaaleista löydät täältä.

HOK-Elanto on suurin osuuskauppa S-ryhmässä, joka on todella merkittävä toimija Suomessa niin vähittäiskaupassa, hotelli- ja ravintola-alalla, vähittäispankkitoiminnassa kuin polttoaineiden jakelussa. Osuuskaupan edustajisto käyttää omistajille eli asiakkaille kuuluvaa ylintä päätäntävaltaa niissä asioissa, jotka sille lain ja sääntöjen mukaan on määrätty. Edustajistossa on siis hyvät mahdollisuudet vaikuttaa moniin meidän kaikkien arkeemme liittyviin asioihin.

Haluan HOK-Elannon edustajistoon, koska uskon, että vihreitä arvoja voi yhteiskunnassamme edistää parhaiten hyvässä yhteistyössä yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa. Vaaliteemani ovat:

1. Kestävät arjen valinnat
Suomen suurimmalla osuuskaupalla on merkittävä vaikutus ihmisten arjen valintoihin. Osuuskauppa voi ja sen pitää ohjata asiakkaiden päivittäisiä valintoja kestävään suuntaan:

  • Vaihtoehtojen kestävyyskriteerien esiin tuominen: pakkausmerkinnät, esillepano myymälöissä, tiedotus ja opastus
  • Saatavuus ja houkuttelevuus: valikoiman suunnittelu, sopivia pakkauksia eri kokoisten perheiden tarpeisiin, kestävät vaihtoehdot kampanjatuotteina, biokaasun tankkauspisteiden ja sähköautojen latauspisteiden lisääminen
  • Kestävää arkea tukevat palvelut: kotiinkuljetus, kierrätys, yhteiskäyttö, vuokraus
  • Vahingollisisista toimintamalleista luopuminen: ruokahävikin torjuminen, fossiilisten polttoaineiden käytön minimointi, pienet pussit pois kassoilta

2. Kestävät kaupan rakenteet  
HOK-Elannon oman toiminnan suunnittelussa pitää huomioida rakenteelliset asiat, jotka vaikuttavat siihen, onko HOK-Elanto ylipäätään kestävä vaihtoehto asiakkaille:

  • Toimipaikkojen sijoittelu: onko asiointi mahdollista hoitaa jalan, pyörällä, joukkoliikenteellä tai esimerkiksi yhteiskäyttöajoneuvoilla ja onko esteettömyys huomioitu?
  • Materiaali- ja raaka-ainevalinnat: painotetaanko mahdollisimman pientä ympäristökuormitusta, miten materiaalien ja raaka-aineiden kierrätys on organisoitu, pyritäänkö mahdollisimman pieneen hävikkiin, entä energiatehokkuus?
  • Logistiikka: pyritäänkö vähentämään kuljetusten määrää ja lyhentämään kuljetusmatkoja, mitä kuljetusmuotoja käytetään, mitä polttoaineita suositaan?
  • Energiankäyttö: panostetaanko toimipaikkojen energiatehokkuuteen, hyödynnetäänkö päästötöntä energiaa?

3. Kestävän liiketoiminnan kasvu
HOK-Elanto on Uudellamaalla merkittävä taloudellinen toimija, jonka hankinta- ja kumppaniverkostot ulottuvat laajalle. Osuuskauppa voi parhaimmillaan sekä kehittää omaa toimintaansa kestävämpään suuntaan että toimia alustana uudelle kestävälle liiketoiminnalle tekemällä yhteistyötä uusien, innovatiivisten tuotteiden ja palvelujen kehittäjien kanssa.

Tutustu Vihreiden vaaliteemoihin
Vihreillä on HOK-Elannon vaaleissa kaksi listaa, Helsinki ja Uusimaa. Voit valita ehdokkaasi kummalta vain listalta riippumatta asuinpaikastasi. Vihreiden vaaliteemoihin voit tutustua täällä.

Tytöistä ja prinsessoista

Anu Ubaud kirjoitti tänään Hesarissa otsikolla “Tyttö pukeutuu pinkkiin – ei tehdä siitä ongelmaa”. Tavallaan olen Ubaudin kanssa samaa mieltä siitä, että pukeutukoot tytöt kaikin mokomin pinkkiin, jos siitä tykkäävät. Niin sanottu “perinteinen” tyttömäisyys ei ole sen huonompi tapa ilmentää sukupuoli-identiteettiään kuin muutkaan tavat.

Asiahan ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Kyse on siitä, mitä pinkki prinsessatouhu kenellekin symboloi.

Kun olin lapsi 1970- ja 80-luvuilla, lastenkirjallisuus ja populaarikulttuuri tarjosivat tyttöyden malliksi Peppi Pitkätossua, joka toki oli hauska ja rohkea, mutta jolla oli tukka sekaisin ja rumat vaatteet. Satukirjojen prinsessat puolestaan istuivat näteiksi laitettuina odottelemassa prinssiä, ja heidän elämänsä vaikutti kovin tylsältä. Oli myös Anni Polvan Tiina, joka kovasti yritti olla kunnon tyttö, mutta jotenkin aina lettinauhat hukkuivat ja polvet menivät ruvelle. Ja Viisikon Pauli, joka oikeastaan halusi olla poika.

Siinä vaiheessa, kun vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, oli monenlaisia tyttöyteen ja naiseuteen liittyviä narratiiveja: Älykkäät tytöt eivät saa poikaystävää. Pienirintaiset tytöt eivät saa poikaystävää. Tyttöjen kuuluu kuunnella ja hymyillä nätisti, kun pojat puhuvat. Tytöt eivät saa olla seksuaalisesti aktiivisia.

Kun itse olin kovaääninen ja rääväsuinen, enkä yhtään osannut tai halunnut istua hiljaa kuuntelemassa, kun joku puhui läpiä päähänsä, tuli aika usein sellainen tunne, etten osaa olla oikealla tavalla tyttö. En kuitenkaan ollut mikään “poikatyttö”, vaan pidin kovasti kauniista vaatteista, vaapuin kiikkerillä korkokengillä ja laitoin tukkaani tuntikausia. Hirveästi henkistä energiaa kului siihen huolenaiheeseen, kiinnostuuko kukaan poika minusta ikinä, kun olen tällainen.

Ubaud kirjoittaa kolumnissaan Disneyn Frozen-elokuvasta, jonka ansiosta vaaleansinisestä tuli uusi pikkutyttöjen lempiväri. Minusta Frozenin Anna ja Elsa ovat ennen kaikkea tuoneet valkokankaalle sellaisen tyttöyden mallin, jossa saa olla samaan aikaan hurja ja omatoiminen ja kuitenkin pukeutua hienoon mekkoon. Samaa sarjaa ovat myös Disneyn Helinäkeiju-elokuvat. Ne ovat mannaa tytöille, joiden prinsessamekko saattaa toisinaan revetä puuhun kiivetessä, ja tukasta voi löytyä käpyjä.

Kun itse toisinaan irvistelen pinkeille prinsessajutuille, se ei johdu siitä, että väheksyisin tyttömäisyyttä tai vastustaisin prinsessoja sinänsä. Itsekin olen viisivuotiaana leikkinyt prinsessa Dianan häitä äidin alushame päässä, että se siitä.

Puhina ja närkästys johtuu siitä, että muistan aivan liian hyvin, minkälaista oli kasvaa ympäristössä, jossa tyttöyteen ja naiseuteen liittyvä diskurssi ja roolimallit olivat pääosin voimakkaassa ristiriidassa oman itseni kanssa. Ja myös siitä, että olen huomannut, miten oma topakka, älykäs ja räväkkä pikku tyttäreni on omaksunut erinäisistä prinsessa- ja keijuaiheisista tv-sarjoista ajatusmalleja, joiden mukaan tyttöjen kuuluu olla passiivisia.

Isoksi kasvaminen on ihan tarpeeksi raskasta ilman, että pitää koko ajan taistella omaa perusluonnettaan vastaan.

Siksi olen sitä mieltä, että tarvitsemme enemmän sen tyylisiä narratiiveja kuin Shrek-elokuva, jossa kapeauumainen prinsessa löytää onnen vasta muututtuaan vihreäksi piereskeleväksi jätiksi. Toivon myös enemmän pikkutytöille suunnattua viihdettä, jossa päähenkilöiden ei tarvitse olla Barbie-nuken näköisiä voidakseen viettää vauhdikasta elämää ystävineen, seikkailuineen ja romansseineen. Ja toivon, ettei jokaikiselle lasten elämän alueelle tarvitse luoda prinsessaversiota.

Prinsessat ovat kivoja. Tytöt ovat ihania. Aina tyttöjen ei tarvitse olla prinsessoja.

Tartte tulla lääppimään

1980-luku, olen viidennellä luokalla. Samalla luokalla oleva poika puristelee takapuoltani lähes päivittäin. En pidä siitä ja kiskon poikaa tukasta aina, kun hän käy minuun käsiksi. Se ei poikaa pahemmin lannista, pikemminkin innostaa.

1980-luvun loppu, yläaste. Sidon kengännauhoja koulun käytävällä, kun luokkatoverini, poika, läpsäisee ohikulkiessaan minua takamukselle ja kommentoi: “Kaisalla on hyvä perse.” Jään hämmentyneenä tuijottamaan hänen peräänsä.

1990-luvun puoliväli. Kuljen Tampereen Hämeenkadulla kahdeksan maissa illalla, kun vastaan hoippuu kaksi suunnilleen ikäistäni nuortamiestä. He ovat kännissä, pilvessä, mitälie. Yhtäkkiä toinen heistä yrittää kouraista minua haarovälistä. Vaistomaisesti tönäisen tyypin kauemmas, huudan ja juoksen pois. Vapisen säikähdyksestä.

2000-luvun alku. Olen asiakkaan juhlissa. Yhtäkkiä joku kouraisee minua takapuolesta. Käännyn katsomaan, mutta tekijä on ehtinyt livistää.

2000-luvun puoliväli. Työpaikan pikkujoulut, istumme kaikki suuren pöydän ympärillä ja juttelemme mukavia. Viiniäkin juodaan, mutta kukaan ei ole humalassa. Pomoni laskee kätensä reidelleni. Katson häntä hämmästyneenä ja hän vetäisee kätensä nopeasti pois.

2010-luvun alku. Olemme työporukalla baarikierroksella. Illan edetessä miespuoliset kollegat kähmivät naispuolisia kollegoja yhä ronskimmin. Yritän pysytellä tanssilattialla heistä tarpeeksi kaukana.

2010-luvun alku. Istun bussissa Länsiväylällä. Yhtäkkiä vieressäni istuva nainen puuskahtaa: “Ei jumalauta! Toi äijä runkkaa noiden pikkutyttöjen edessä.” Nainen juoksee bussin etuosaan, jossa keski-ikäinen mies istuu vastapäätä kahta osapuilleen kymmenvuotiasta pikkutyttöä ja tumputtaa. Nainen ohjaa tytöt muualle istumaan ja komentaa miestä häipymään. Mies livahtaa ulos bussista seuraavalla pysäkillä.

Nämä sattumukset nousivat mieleeni, kun luin Twitteristä keskustelua #lääppijä-hashtagilla. Ylen toimittaja Rakel Liekki kertoi perjantaina kahden miehen yrittäneen ottaa kuvia hänen hameensa alta hänen juontaessaan livelähetystä. Perussuomalaisten poliitikko kommentoi Liekin twiittiä täysin asiattomasti, ja siitä se sitten lähti. Lukemattomat naiset ja jokunen mieskin alkoivat kertoa ahdistelukokemuksistaan.

Miksi näillä kokemuksilla on yleistä merkitystä? Taatusti kenenkään tavoitteena ei ole luoda kuvaa, että kaikki miehet ovat lääppiviä sikoja. Itsekin tunnen monin verroin enemmän kivoja ja fiksuja miehiä, jotka kyllä ymmärtävät sivistyneen kanssakäymisen pelisäännöt.

Pointtina ei myöskään ole väittää, että muunmaalaiset miehet olisivat jotenkin suomalaisia parempia. Itselläni – kuten varmaan useimmilla naisilla – on yhtä lailla kokemuksia ahdistelusta ulkomailta kuin Suomesta.

Siitäkään ei ole kyse, että haluttaisiin väheksyä miesten kokemaa ahdistelua. Itsekin tunnen useita miehiä, jotka ovat joutuneet ahdistelun kohteeksi baarissa tai työpaikalla. Mielestäni ahdistelu on väärin, oli tekijänä tai kohteena kuka tahansa.

Merkitystä näillä kertomuksilla on siksi, että ne osoittavat ilmiön arkipäiväisyyden Suomessa. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa noussut esiin sellaisia väitteitä, että maahanmuuttajat toisivat Suomeen mukanaan uudenlaisen naisten ahdistelun kulttuurin. Se ottaa aivoon kaikkia meitä, jotka olemme joutuneet ahdistelun kohteeksi lapsuudesta lähtien.

Näistä kokemuksista puhutaan nyt siksi, koska monet haluavat tekopyhän rasistisen agendan sijaan rehellistä keskustelua. Maahanmuuttajien tekemä ahdistelu ja seksuaalinen väkivalta on väärin ja tuomittavaa. Ja ihan yhtä lailla väärin ja tuomittavaa se on myös suomalaisten tekemänä.

Jos ihan aidosti ollaan huolissaan suomalaisten naisten ja tyttöjen turvallisuudesta, kaikkein tärkeintä on panostaa kasvatukseen ihan täällä kotimaassa. Kaikkien meidän, jotka kasvatamme tähän maahan uusia mies- ja naissukupolvia, on tehtävä jälkikasvullemme selväksi, että jokainen päättää ihan itse, haluaako tulla kosketetuksi. Meidän pitää myös näyttää lapsillemme hyvää esimerkkiä.

Ja samalla voisi lopettaa sen huorittelun ja raiskauksilla uhkailun internetissä. Se on erittäin huono tapa ilmaista huolensa naisten ja tyttöjen turvallisuudesta.