100 % uusiutuvia – utopiaa vai realismia?

Tänä syksynä on tullut käytyä paljon keskusteluja uusiutuvasta energiasta ja etenkin siitä, onko sataprosenttisesti uusiutuvaan energiaan perustuva järjestelmä Suomessa mahdollinen ja millä aikavälillä.

Aiheesta keskustellessani olen huomannut, että siihen liittyy muutamia väärinkäsityksiä ja taustaoletuksia, jotka tekevät keskustelusta helposti turhauttavaa ohihuutelua. Yritän tässä nyt avata näitä solmuja.

1. Sataprosenttisesti uusiutuva energiajärjestelmä ei tarkoita, että nykyiset tuotantomuodot korvataan yksi yhteen uusiutuvilla ja muu säilyy ennallaan. Käynnissä on paljon laajempi murros, joka muuttaa paitsi energian tuotantotapoja, myös myymisen, ostamisen ja kuluttamisen tapoja. Energia-alan bisnesmalleja ja ansaintalogiikkaa ollaan luomassa uudelleen.

Vanha järjestelmä perustuu kilowattituntien myymiseen, ja siinä mallissa suuret tuotantoyksiköt ja keskitetty omistus ovat tuoneet skaalaetuja. Energiatehokkuus on merkinnyt ennen kaikkea energian käytön vähentämistä, jolloin on syntynyt kustannussäästöjä.

Uudessa mallissa energian tuotanto hajautuu, ja myös pienemmistä kuluttajista tulee tuottajia. (Vanhassakin mallissa suuret teollisuuslaitokset ovat jo tuottaneet itse merkittävän määrän käyttämästään energiasta.) Koska tuotannon määrä ei ole vakio, kauppatavaraksi muodostuvat kilowattien sijaan olosuhteet ja joustavuus.

Lämpöyhtiö voi esimerkiksi myydä kotitalouksille sovittua sisälämpötilaa. Sopimukseen voi sisältyä mahdollisuus joustaa sovitusta lämpötilasta alaspäin, mikäli esimerkiksi säätilan vuoksi lämmön tarve on tavallista suurempi, ja suuren tarpeen aiheuttama kulutuspiikki edellyttäisi varavoimalaitoksen käynnistämistä.

Olennaista ei siis ole miettiä, miten uusilla tuotantomuodoilla pyöritetään vanhaa mallia, vaan miten uusi malli käytännössä rakentuu.

2. Energian varastointi ei tarkoita, että joka tuulivoimalaan kiinnitetään helkkarin iso akku. Tai no, voi se tarkoittaa sitäkin, mutta ei pelkästään.

Uudenaikaisessa älykkäässä energiajärjestelmässä koko järjestelmä toimii joustoresurssina. Kun sähköntuotannossa on ylikapasiteettia, sitä voidaan käyttää esimerkiksi tuottamaan vetyä, metaania tai muita kemikaaleja, joita voidaan hyödyntää teollisuuden raaka-aineina, liikenteen polttoaineina tai sähköntuotannossa silloin, kun muuta sähköntuotantoa on vähemmän.

Sähköä voidaan varastoida myös esimerkiksi kylmälaitteisiin tai sähköautojen akkuihin, kunhan niitä on järjestelmässä riittävän paljon ja niiden varustelutaso mahdollistaa etäohjauksen.

Lämpöä voidaan varastoida muun muassa kallioperään, vesialtaisiin tai kotitalouksien lämminvesivaraajiin. Esimerkiksi Helsingissä lämpöakuilla tasataan joka-aamuista kulutuspiikkiä, kun kaupunkilaiset menevät kaikki yhtä aikaa suihkuun.

Varastointiteknologioita kehitetään nyt joka puolella suurella innolla, ja varastoinnin ongelmat alkavatkin olla enemmän lainsäädännöllisiä, verotuksellisia ja ansaintalogiikkaan liittyviä kuin teknologisia.

3. Uusiutuviin ei siirrytä yhdessä yössä. Energia-alan investoinnit tehdään useiksi vuosikymmeniksi, eikä isoja muutoksia ole mahdollista toteuttaa tuosta vain.

Esimerkiksi toiminnassa olevia suomalaisia ydinvoimaloita ei missään näkemissäni realistisissa visioissa olla sulkemassa ennen aikojaan – ja miksi oltaisiinkaan, kun niihin tehdyt investoinnit on jo kuoletettu ja ne tuottavat päästötöntä sähköä. Kuten Oras Tynkkynen erinomaisessa blogissaan toteaa, olisi jo aika luopua ydinvoiman ja uusiutuvien vastakkainasettelusta. Toistaiseksi molempia tarvitaan, mutta uutta kapasiteettia rakennettaessa toinen on nykyisin merkittävästi taloudellisempaa kuin toinen.

Olennaista tällä hetkellä on pitkän tähtäimen suuntamerkkien asettaminen: Vievätkö poliittiset päätökset, lainsäädäntö ja verotus kohti uusiutuvaa ja päästötöntä energiajärjestelmää ja kuinka nopeasti? Ovatko nykyiset toimenpiteet riittäviä, jotta tarvittava muutos saadaan aikaiseksi?

4. Kaiken teknologian ei tarvitse olla valmista juuri nyt. Teknologinen kehitys energia-alalla on tällä hetkellä huimaa, ja kaupallisten ratkaisujen hinnat putoavat kohisten. Kaikkia yksittäisiä ongelmia ei ole vielä täysin ratkaistu, mutta milloinkas ihmiskunnan historian aikana näin olisi ollut? Koska siirtyminen täysin päästöttömään tai uusiutuvaan järjestelmään ei tapahdu yhdessä yössä, ei kaikkia ratkaisemattomia ongelmiakaan tarvitse taklata yhdessä yössä.

5. Vakiokysymys uusiutuvista keskusteltaessa on: “Mitäs sitten, kun helmikuussa on kylmä eikä tuule?” Kysymys on toki varsin relevantti vanhassa tuotanto-kulutusmallissa. Uudessa mallissa olennaisempi kysymys on, mistä kulutuspiikit muodostuvat.

Mitäs sitten, kun helmikuussa on kylmä eikä tuule -ajatusmalli olettaa, että energiankulutus on vakio, jolle ei voi tehdä mitään. Oikeasti voi tehdä paljonkin. Kuten edellä totesin, kotitalouksien sähkön- ja lämmönkäytössä on huomattavan paljon joustovaraa, ja kun joustot toteutetaan keskitetysti, on mahdollista saada aikaan merkittävä vaikutus järjestelmätason kulutukseen.

Myös teollisuuden prosesseissa on todennäköisesti lukuisia vaiheita, joiden jaksottaminen sähkön saatavuuden mukaan ei heiluta ydinprosesseja. Teräksentuotannossa asioita on jo alettu miettiä uusiksi, ja samaa on tarpeen tehdä muillakin teollisuudenaloilla. Teollisuuden joustopotentiaalin kartoittamisen ja uusien tuotantomenetelmien kehittämisen pitäisi olla yksi keskeisistä tutkimuskohteista Suomessa lähivuosina.

Ja, jälleen kerran, koska sataprosenttisesti uusiutuvaan järjestelmään siirtyminen tapahtuu hitaasti, olemme toistaiseksi kaukana tilanteesta, jossa valtaosa saatavilla olevasta sähköntuotannosta olisi sääriippuvaista. Toistaiseksi meillä on käytettävissä runsaasti kotimaista päästötöntä perusvoimaa ja pohjoismaista säätövoimaa, ja lisääkin perusvoimaa on luvassa, sikäli mikäli käynnissä olevat ydinvoimalahankkeet joskus saadaan valmiiksi.

6. Se kaikkein tärkein kysymys, jonka pitäisi nousta ihan jokaisessa keskustelussa esiin, jää harmittavan usein esittämättä: miten me suomalaiset voimme hyötyä globaalista uusiutuvien buumista? Varastointiin, integrointiin, joustoon ja älyratkaisuhin liittyvien ongelmien parissa nimittäin painiskellaan ihan kaikilla maailman energiamarkkinoilla. Ongelmien ratkaisuille on valtava kysyntä. Siinä bisneksessä kannattaa mielestäni olla mukana.

 

Lopuksi, koska joku tämänkin kuitenkin nostaa kommenteissa esille: tämä kirjoitus ei ole mikään viherpiipertäjän henkilökohtainen fantasia. Teen päivätyötä energia-asioiden parissa, ja tämä kirjoitus on kypsynyt syksyn aikana niissä lukuisissa seminaareissa, työryhmissä, ohjausryhmissä, hankepalavereissa, hallituksen kokouksissa ja työpajoissa, joihin olen osallistunut tai joita olen vetänyt aiheen tiimoilta yhdessä niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin teollisuuden ja energia-alan yritysten johtajien ja asiantuntijoiden, akateemisten tutkijoiden, virkamiesten ja monien muiden kanssa. Jos kuulit asiasta nyt ensimmäistä kertaa, suosittelen lukemaan lisää. Aloittaa voi vaikkapa Sitran, Lappeenrannan teknillisen yliopiston NeoCarbon-hankkeen, Aalto-yliopiston FinSolar-hankkeen sekä VTT:n raporteista.

Viedään Suomen kunnat älykkään, joustavan energian aikaan

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 17.9.2016

Rakkaat vihreät ystävät,

Ilmastonmuutos on meidän aikamme suurin turvallisuusuhka.

Yksi keskeisistä kysymyksistä ilmastonmuutoksen kannalta on energia. Kaikkialla maailmassa on siirryttävä vauhdilla päästöttömään energiaan, jotta voimme pysäyttää ilmaston lämpenemisen alle kahteen asteeseen.

Samalla moni energiamarkkinoiden lainalaisuus muuttuu. Markkinoille tulee yhä enemmän tuuli- ja aurinkoenergiaa, joiden saatavuus vaihtelee säätilan ja vuodenajan mukaan. Energian tuotanto hajautuu ja markkinoille tulee paljon uudenlaisia tuottajia.

Tämä kaikki tarkoittaa muun muassa sitä, että energiajärjestelmän joustavuus ja energian varastointi muodostuvat aivan keskeisiksi tekijöiksi kaikkialla maailmassa.

Tämä tietää hyviä uutisia meille suomalaisille, sillä meillä on runsaasti huippuosaamista juuri tässä asiassa. Meidän etunamme on jo valmiiksi älykäs energiainfra ja useamman maan rajat ylittävät sähkömarkkinat – sekä tietysti se kuuluisa insinööriosaaminen. Uusiutuviin perustuva energiajärjestelmä myös vähentää haavoittuvuuttamme energialla pelattavan suurvaltapolitiikan pyörteissä.

No mitäs tässä sitten muuta kuin kultaa vuolemaan? Pari kohtalaista kompastuskiveä pitäisi silottaa tieltä ensin.

Lainsäädännössä on paljon ongelmia. Esimerkiksi uusiutuvan energian luvituskäytännöt ovat nykyisin käsittämätön kuntakohtaisten säätöjen tilkkutäkki, joka pitää saada yhtenäistettyä ja selkiytettyä.

Kuntapoliitikkojen pitää myös vaatia oman kuntansa energiayhtiöltä enemmän. Oulun Energian Farmivirta-konsepti, Turun Skanssin asuinalueen kaksisuuntainen kaukolämpöverkko ja Fortumin kokeilu, jossa asuinkiinteistöjen lämminvesivaraajat toimivat lämpöakkuina, ovat hienoja esimerkkejä siitä, mihin pitäisi olla menossa kaikkialla Suomessa.

Ystävät, kuntavaalit ovat kohta käsillä. Energiapolitiikassa voi ja kannattaa tehdä paljon kuntatasolla. Meillä on tavoitteena olla suurin puolue Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Me voimme vaikuttaa ja meidän täytyy vaikuttaa. Hoidetaan vaalivoitto kotiin ja viedään Suomen kunnat älykkään, joustavan, uusiutuvan energiajärjestelmän aikaan!

Jos päästökauppa ei toimi, mikä sitten toimii?

Eilen nähtiin kaksi mielenkiintoista hiilidioksidipäästöjen hinnoitteluun liittyvää avausta, kun professori Matti Liski kommentoi Ylen uutisessa päästökaupan ongelmia ja ministeri Kai Mykkänen puolestaan ehdotti yhteispohjoismaista hiiliveroa.

EU:n päästökauppajärjestelmää on syytäkin kritisoida, sillä se on olemassaolonsa aikana saanut aikaan hyvin vähän tuloksia eli päästöjen vähenemistä. Järjestelmän tehoa on vesitetty liian avokätisellä päästöoikeuksien jakamisella, mikä on johtanut päästökauppayksiköiden liian alhaiseen hintaan. Alhaisella hinnalla ei ole riittävää ohjausvaikutusta.

EU-järjestelmän vikojen perusteella ei kuitenkaan kannata kiirehtiä julistamaan päästökauppaa ylipäätään kuolleeksi keinoksi. Cap and trade -mallista on hyviä kokemuksia Pohjois-Amerikassa, jossa päästökaupan avulla saatiin rikkidioksidipäästöt kuriin kustannustehokkaasti. CO2-päästökauppa puolestaan toimii hyvin esimerkiksi joissakin Kanadan osavaltioissa ja Kaliforniassa, jossa päästöt vähenivät 4 % ensimmäisten kahden päästökauppavuoden aikana.

Hiiliveroon verrattuna päästökaupalla on ainakin kaksi tärkeää etua: 1) päästökauppa asettaa päästöille katon ja 2) päästökauppa toimii kansainvälisenä mekanismina paljon paremmin kuin verotus.

Mykkäsen ehdotuksessa onkin järkeä juuri siltä osin, että ohjauskeinoista on tärkeää sopia pohjoismaisella tasolla, koska sähkökauppaakin käydään pohjoismaisella tasolla. Mutta miten mahtaa käytännössä onnistua verotuksen harmonisointi, kun verojärjestelmissä on muilta osin kansallisia eroja, jotka vaikuttavat myös hiiliveron ohjausvaikutukseen? Itse asiassa yksi syy EU:n päästökauppadirektiivin luomisellekin oli se, ettei yhteisestä hiiliverosta päästy jäsenmaiden kesken yksimielisyyteen.

Vaikka EU:n päästökauppa saataisiin korjattua tai otettaisiin käyttöön hiilivero, kumpikaan näistä keinoista ei kuitenkaan poista ongelmaa, jonka Liski nosti haastattelussaan esille: hiilidioksidipäästöjen hinnoittelun ohjausvaikutus pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla pienenee koko ajan, koska markkinoilla on niin paljon halpaa päästötöntä sähköä.

Alkuvaiheessa EU:n päästökauppa onnistui muuttamaan voimalaitosten ajojärjestyksiä siten, että saastuttavimmat voimalaitokset muuttuivat viimesijaisiksi. Uusiutuvan energian käyttöönotossa voimakkaampana ajurina ovat kuitenkin olleet suorat tuet. Niillä on ollut haluttu vaikutus, eli päästön sähkön tuotanto on lisääntynyt, mutta nykytilanteeseen vanha syöttötariffimalli ei enää sovi, vaan tarvitaan uudenlaisia ohjauskeinoja.

Oma mielenkiintoinen lisänsä on kuluttajien kasvava vaikutus. Sitra julkaisi viime viikolla Gaian kanssa laatimansa selvityksen kuluttajaratkaisujen merkityksestä päästövähennystavoitteisiin pääsemisessä. Erityisesti kiinteistöjen lämmitysratkaisujen ja sähkösopimuksen valinnalla on suuri rooli.

Valitettavasti vain nykyisessä päästökauppasysteemissä kuluttajien investoinnit pahimmillaan laskevat päästökauppaoikeuksien hintoja entisestään, mikä tekee teollisuudelle saastuttamisesta entistäkin halvempaa.

Mikä siis avuksi? Jos osaisin antaa yksiselitteisen vastauksen, olisin varmaan aika paljon nykyistä rikkaampi. Mutta tiettyjä perusperiaatteita voi kuitenkin listata:

  • Päästökauppajärjestelmän korjaustoimista pitää sopia EU-tasolla tai ainakin useamman jäsenmaan kesken. Eripariset kansalliset ratkaisut heikentävät järjestelmää entisestään
  • Hiilivero ei yksin riitä ratkaisuksi, koska päästöille on myös pystyttävä asettamaan katto
  • CO2-hinnoittelulla on edelleen tärkeä rooli teollisuuden ja lämmöntuotannon päästövähennysten ohjaajana, mutta sähköntuotantoon tarvitaan muita kannustimia
  • Päästöttömän sähköntuotannon lisärakentamiseen pitää luoda markkinaehtoinen kannustinjärjestelmä, jossa investointien rahoitus tulee markkinoilta. Kannustinjärjestelmä toimisi paremmin, jos se olisi yhdenmukainen ainakin koko pohjoismaisen sähköpörssin alueella
  • Fossiilienergian tuista pitää päästä eroon. On turha puhua markkinaehtoisesta energiajärjestelmästä niin kauan, kun fossiilienergiaa tuetaan lukuisilla verohelpotuksilla. Hallituksen budjettiesityksessä onneksi mennäänkin tähän suuntaan, joskin myös takapakkia on. Teollisuuden hiilivuotokompensaatio on tyyppiesimerkki päästökaupan vaikutuksia heikentävästä ratkaisusta, jollaisia ei missään tapauksessa pitäisi ottaa käyttöön
  • Kuluttajainvestointien vaikutus pitää faktoroida mukaan järjestelmään esimerkiksi luomalla takaisinkytkentä, jolla päästöoikeuksia poistuu markkinoilta sitä mukaa, kun kotitalouksien päästöt vähenevät

 

Liikenne unohtuu energiakeskustelussa

Viime viikolla pidettiin Energiateollisuus ry:n perinteinen ilmastoseminaari. Tilaisuuden puheenvuoroissa olisi ainesta useampaankin blogiin, mutta tartun nyt tässä aiheeseen, joka usein jää energiakeskustelussa sivuosaan.

Liikenne on maailmalla kuuma aihe – kaupungistumisen kiihtyessä liikenneruuhkat ja liikenteen haitalliset päästöt pitää saada kuriin. Kuumimpia trendejä ovat erilaiset yhteiskäyttömallit ja digitaaliset palvelut sekä sähköautot.

Suomessa sen sijaan puhutaan mieluummin nestemäisistä biopolttoaineista. Tähän on varsin ilmiselvät syyt – Suomessa kun sattuu olemaan parikin kansainvälisesti merkittävää biopolttoaineiden tuottajaa. VTT päätyikin viime kesänä julkistetussa tutkimuksessaan suosittamaan kotimaisia edistyksellisiä biopolttoaineita kansantalouden kannalta parhaana keinona vähentää liikenteen päästöjä.

Ilmastoseminaarissa VTT:n tutkimusprofessori Nils-Olof Nylund perusteli esityksessään varsin järkevästi, että sähköautot lyövät markkinoilla läpi liian hitaasti, minkä vuoksi biopolttoaineita tarvitaan vähintäänkin siirtymäkauden ratkaisuna, jotta päästövähennyksiä voidaan saada aikaan jo nykyisellä autokannalla.

Ongelmana vain on, että toisin kuin Suomessa, muualla Euroopassa biopolttoaineiden käytön edistämiselle ei ole samanlaisia kansantaloudellisia insentiivejä. Sähköautot ovat nyt seksikkäitä, ja kaikki haluavat niitä. Jopa öljymaa Norja suunnittelee bensiini- ja dieselautojen myyntikieltoa jo vuodesta 2025 alkaen.

Ikävä kyllä sähköautotouhotuksessa unohtuu, että myös autojen valmistamisella on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Muutaman vuoden takaisen tiedon mukaan sähköauton valmistuksen hiilidioksidipäästöt ovat yli kaksinkertaiset polttomoottoriautoihin verrattuna. Tämänkin vuoksi olisi järkevää pyrkiä saamaan nykyisestä autokannasta kaikki irti vähäpäästöisemmillä polttoaineilla.

Ennen kaikkea olisi kuitenkin järkevää pyrkiä vähentämään autojen määrää. Autot seisovat käyttämättöminä yli 90 prosenttia ajasta ja vievät paljon arvokasta kaupunkitilaa. Suomessa on paljon pieniä kasvuhaluisia yrityksiä, jotka kehittävät liikenteen yhteiskäyttöpalveluja ja Mobility as a service (MaaS) -sovelluksia, joiden avulla kaupunkilaisten on helppo tulla toimeen ilman omaa autoa. Oma viisihenkinen perheeni esimerkiksi pärjää suurimmaksi osaksi fillarin ja julkisen liikenteen varassa, ja satunnaisia autotarpeita palvelee yhteiskäyttösähköauto, jonka saa kätevästi käyttöön viereisen ostoskeskuksen parkkihallista.

Näiden uusien palvelujen kannalta Suomen lainsäädännössä ja julkisen liikenteen toimijoiden toimintamalleissa on aika paljon petrattavaa, jotta palvelut voivat kunnolla lyödä läpi. Olisi hienoa, kun näille löytyisi yhtä innokkaita ja vaikutusvaltaisia puolestapuhujia kuin bioetanolille ja -dieselille.

Yleensä ottaen liikenteen päästöjen vähentämiselle olisi järkevintä asettaa teknologianeutraalit tavoitteet ja tukea tasapuolisesti erilaisia päästöjä vähentäviä keinoja niin Suomen kuin EU:nkin tasoilla. Voipi vain olla hankala asia lobbattavaksi isoille EU-maille, jotka eivät myy biodieseliä vaan autoja.

Sähkönsiirron Caru tulevaisuus

Sähköverkkoyhtiö Carunan roimat hinnankorotukset ovat herättäneet viime päivinä räväkkää keskustelua. Asiakkaat ovat hyvästä syystä kiristelleet hampaitaan, ja poliittista vastuuta on perätty. Carunan toimialueella myydään nyt virtaa Suomen viidenneksi kalleimpaan siirtohintaan.

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun jokin yritys käyttää hyväkseen määräävää markkina-asemaansa. Tällä kertaa innokkaalla hinnoittelulla saattaa kuitenkin olla toisenlaiset seuraukset kuin yhtiössä on laskettu. Toisin kuin vanhoina paikallisten energiamonopolien aikoina, kuluttaja-asiakkailla on nimittäin nyt vaihtoehtoja.

Yle uutisoi, että aurinkosähköjärjestelmien myyjillä käy nyt kauppa. Hinnankorotukset osuvat kipeimmin sähköllä lämmittäviin pientaloasukkaisiin – ja juuri heillä sattumoisin on tänä päivänä useitakin mahdollisuuksia sähkölaskunsa pienentämiseen. Osan sähköstä voi tuottaa koko ajan edullisemmiksi käyvillä aurinkopaneeleilla. Poistoilmalämpöpumpuilla saa energiankulutusta pienennettyä. Kiukkuisempi saattaa vaihtaa lämmitysmuotoa tykkänään – vaihtoehtoja on.

VTT tiedotti jo 2012, että Suomen sähkölämmitteisissä pientaloissa piilee neljän keskikoisen kivihiilivoimalan verran energiansäästöpotentiaalia. Ei ole erityisen yllättävää, jos sitä potentiaalia aletaan nyt realisoida. Entisenä omakotiasukkina tiedän, että pientalon omistajalle euro on erittäin hyvä muusa.

Energiamarkkinoilla kuhisee monella tavalla. Yhä enemmän hankkeita toteutetaan muiden kuin perinteisten toimijoiden voimin. Sähkön hajautettu pientuotanto on kasvattanut suosiotaan teknologian halventuessa, ja tuulivoimatuet ovat houkuttaneet markkinoille aivan uusia, merkittäviä toimijoita.

Perinteisissäkin energiayhtiöissä pohditaan nyt muun muassa sitä, voisiko sähkön ja lämmön sijaan asiakkaille myydäkin olosuhteita, esimerkiksi tiettyä sisälämpötilaa tai tiettyjen laitteiden toimintavarmuutta. On sanomattakin selvää, että tällainen bisnesmalli muuttaisi energian hinnoitteluperusteita – eikä se voi olla heijastumatta siirtohintoihin, joista merkittävä osa perustuu tällä hetkellä energiankulutukseen.

Näkyvissä on koko ajan enemmän ja äänekkäämpiä signaaleja siitä, että kymmenen vuoden kuluttua energiamarkkinamme ovat hyvin erilaisessa asennossa kuin nyt. Ison verkkoyhtiön hintatempaus saattoi juuri tökkäistä muutosta vielä kovempaan vauhtiin.

Saattaa vain käydä niin, ettei Carunan johtajia enää muutaman vuoden kuluttua naurata niin kovasti matkalla pankkiin. Uusien toimijoiden vallatessa markkinoita, hajautetun pientuotannon yleistyessä ja energiaremonttien tuoksinassa nimittäin saattaa käydä niinkin, ettei sähköverkkobisnes enää lyö leiville.

Viime aikoina olen kuullut monia sellaisiakin spekulaatioita, että sähköverkkojen ylläpitämisestä saattaa lähitulevaisuudessa tulla jopa kokonaan julkisin varoin toteutettavaa hommaa.

Mutta kenties verkkoyhtiöissä on nimenomaan oivallettu tämä asia, ja nyt nähdyt hinnankorotukset ovat yritys rahastaa vielä kun voi, Carumpaa tulevaisuutta odotellessa.

Teknologia ei ole ainoa muutosajuri energiamarkkinoilla

Artikkelit siitä, miten uusiutuva energia ja uudet teknologiat mullistavat energiamarkkinoita, alkavat olla aika peruskauraa suomalaismediassakin. Useimmiten näkökulmana on tuuli- ja aurinkosähköteknologian hinnan halpeneminen. Tämä onkin merkittävä tekijä markkinoiden kehitykselle.

Teknologian ja sen hinnan kehitykseen keskittyminen on kuitenkin turhan kapea-alainen lähestymistapa. Maailmalla ja Suomessa tapahtuu paljon muitakin asioita, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, että energiamarkkinat saattavat muuttua lähitulevaisuudessa paljon radikaalimmin kuin vain tuotantoteknologioiden osalta.

1. Kuluttajakäyttäytymisen muutos
Olen aiemminkin kirjoittanut energiateknologian brändäytymisestä sekä kuluttajien käyttäytymisen vaikutuksista energiamarkkinoihin. Tiivistetysti ilmaistuna  on nähtävissä selkeitä signaaleja, että energiasta on tulossa perushyödykkeen sijaan yhä enemmän elämäntapavalinta.

Kasvavalle joukolle kuluttajia ei ole yhdentekevää, millä tavalla heidän käyttämänsä sähkö ja lämpö tuotetaan. Vaihtoehtojakin alkaa olla markkinoilla yhä enemmän. Pientaloasukkaille on tarjolla monenlaista teknologiaa, mutta yhä enemmän myös palveluja – edes Suomen kaltaisessa tee se itse -miesten ja -naisten paratiisissa kaikki eivät halua nikkaroida paneeleja katoilleen itse.

Kerrostaloasukkaatkin voivat valita, millä tavalla heidän käyttämänsä sähkö on tuotettu. Nimikkoaurinkopaneelinkin voi vuokrata, mutta kyse on toistaiseksi lähinnä kuriositeetista.

Olennaista on se, että kustannustehokkuus on vain yksi monista valintakriteereistä. Ekologisuus on osalle kuluttajista vielä tärkeämpää. Myös vaivattomuus ja käyttömukavuus ovat merkittäviä kriteerejä. Jotkut ovat valmiita näkemään paljonkin vaivaa säästääkseen kustannuksissa, toiset puolestaan maksamaan enemmän, jotta ei tarvitse nähdä vaivaa.

Energiamarkkinoiden kannalta tällä trendillä on monenlaisia vaikutuksia. Ensinnäkin on syntynyt kasvava markkinarako energiaan liittyville kuluttajapalveluille. Toisekseen perinteisemmän energiamyynnin markkinarako kapenee. Pelkkää sähköä tai lämpöä perinteiseen tyyliin myyvät yritykset saattavat lähitulevaisuudessa löytää itsensä koko ajan tiukemmin hintakilpailluilta markkinoilta, joilla katteet ohenevat olemattomiin.

2. Globaalien kuluttajabrändien vaikutus
Kuluttajien mielenliikkeet heijastuvat voimakkaasti suurten kuluttajabrändiyritysten toimintaan. Esimerkiksi Ikea ja Apple ovat sitoutuneet tavoitteeseen tuottaa kaikki toiminnassaan käytettävä sähkö uusiutuvilla. Energiainvestointeihin yritykset ovat varanneet jopa miljardien dollarien budjetit.

Monilla muilla jäteillä, kuten l’Orèalilla ja Univelerillä on niilläkin selkeät ympäristötavoitteet muun muassa tuotannon ja kuljetusten hiilidioksidipäästöjen vähentämiselle.

Markkinoiden kannalta globaalien toimijoiden valinnoilla voi olla hyvinkin suuria vaikutuksia. Jos yksi globaali toimija alkaa edellyttää myös alihankkijoiltaan tiukkojen ympäristökriteerien noudattamista, vaikutukset heijastuvat tuhansiin yrityksiin eri puolille maailmaa. Uusien tuotantolaitosten paikkoja mietittäessä uusiutuvan sähkön ja vähäpäästöisten kuljetusmuotojen saatavuus ovat yhä tärkeämpiä kriteerejä. Nämä asiat on Suomessakin hyvä pitää mielessä, kun mietitään liikenteen ja energiantuotannon ohjausmekanismeja.

Meillä keskitytään julkisessa keskustelussa lähes yksinomaa oman vientiteollisuutemme asioihin, vaikka kansantalouden kannalta olennaisen tärkeää on myös se, miten houkuttava investointikohde Suomi on ulkomaisille toimijoille. Ydinvoima ei välttämättä kelpaakaan sähkön lähteeksi Suomenkin himoitsemille kansainvälisten yhtiöiden datakeskuksille.

3. Uudet toimijat energiantuotannossa
Edellä mainitut Ikea ja Apple ovat myös itse suuria energiantuottajia. Ikea on asentanut 700.000 aurinkopaneelia ja yli 200 tuuliturbiinia eri puolille maailmaa, ja Applella on pelkästään Maidenin datakeskuksessaan Pohjois-Carolinassa yhteensä 50 MW:n edestä aurinko- ja biokaasukapasiteettia. Suomessa esimerkiksi S-ryhmästä on tullut merkittävä toimija tuulisähkömarkkinoilla.

Kuluttajien oman energiantuotannon yleistyessä Suomessakin tullaan todennäköisesti myös näkemään entistä enemmän kuluttajien voimaosuuskuntia USA:n ja Euroopan tyyliin. Osuuskunnat tarjoavat kuluttajille väylän haastaa suuria energiayhtiöitä, kuten Saksassa on tapahtunut.

Uudenlaiset toimijat muokkaavat markkinoita muun muassa verkkobisneksen näkökulmasta. Sähkön osalta se, että markkinoille ilmestyy paljon paikallista tuotantokapasiteettia, jonka omistajilla kaikki pääoma ei ole kiinni energiantuotannossa ja -verkoissa, voi vaikuttaa isostikin verkkojen ylläpitämisen kannattavuuteen. Katteita voidaan toisaalta hakea Venäjän tyyliin kapasiteettimaksusta, mutta markkinaehtoisempi tapa voi löytyä esimerkiksi lisäarvopalveluista.

Lämmöntuotannossa kaukolämpöverkkojen avaaminen hajautetulle tuotannolle on parhaillaan kuuma puheenaihe. Kun paine hiilellä toimivien CHP-laitosten alasajoon kovenee kaiken aikaa, hajautetusta tuotannosta voi löytyä kaukolämmön pelastaja. Tuotannon hajauttaminen pienempiin yksiköihin hajauttaisi myös liiketoimintariskiä, mikä olisi nykypäivän volatiileilla markkinoilla varsin hyvä kehityssuunta.

Globaalien trendien puristuksissa
Energiantuotanto on siis monen globaalin trendin puristuksissa, ja kaikki näistä trendeistä eivät suinkaan ole selitettävissä suomalaisten perinteisellä vahvuudella, eli insinööriosaamisella. Energiamarkkinoiden kuluttajistuminen ja uusien toimijoiden mukaantulo merkitsevät markkina- ja markkinointiosaamisen, asiakkuudenhallinnan ja lisäarvopalvelujen kehittämisen sekä ketterän strategiaosaamisen merkityksen huimaa kasvua.

Kysymys kuuluukin, onko suomalainen energiateollisuus riittävässä iskussa vastaamaan haasteeseen? Toinen, yhtä tärkeä kysymys kuuluu, onko suomalainen energiapolitiikka lainkaan samalla planeetalla markkinoiden kehitystrendien kanssa?

Taka-askel Suomen energiamarkkinoille?

Pitkään jatkuneessa Fennovoima-näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne, kun kalkkiviivoilla kotimaisen omistuksen kiintiö täyttyi Fortumin, Outokummun ja SRV:n voimin.

Yhtiöiden motiiveja osallistua hankkeeseen on ruodittu muun muassa Hanna Säntin mainiossa kolumnissa. SRV:n ja Outokummunkin kohdalla liiketoiminnallinen hyöty on melko selkeä, mutta Fortum kertoi pörssitiedotteessaan varsin suorasukaisesti, että eihän tämä nyt ihan strategian mukaan mennyt. Myös rahoitusmarkkinat ovat suhtautuneet käänteeseen penseästi (Ks. esim. Inderesin ja Seligsonin kommentit).

Vaikka työ- ja elinkeinoministeriö kiistää painostaneensa valtionyhtiöitä, rivien välistä on tulkittavissa, että “suhteissa on oltu” melko painokkaaseen sävyyn. Nyt pitäisikin ymmärtää, miksi tämä hanke on koettu valtionhallinnossa näin tärkeäksi.

Ydinvoimasta puhutaan usein tehokkaimpana tapana päästä hiilestä eroon energiantuotannossa. Mutta kun Suomen lukuja tarkastellaan, käy ilmi, että hiilen osuus sähköntuotannosta on jo varsin alhainen (12,5 %), ja sitä käytetään pääosin sähkön ja lämmön yhteistuotannossa (CHP). Pelkän sähkön tuottaminen hiilellä ei ole enää kannattavaa, kun Pohjoismaiden markkinoilla on tarjolla runsaasti matalammilla rajakustannuksilla tuotettua sähköä.

Hiileen perustuvaa CHP-tuotantoa puolestaan on merkittävässä mittakaavassa ainoastaan pääkaupunkiseudulla sekä parissa muussa kaupunkikeskuksessa. Tämän tuotannon korvaajaksi Fennovoimasta ei ole. Hanhikiveltä ei kannata vetää kaukolämpöjohtoja Helsinkiin. Loviisasta ehkä, mutta mikäli pääministerin tämänpäiväiseen lausuntoon on uskominen, Fennovoiman jälkeen ei uusia ydinmyllyjä ole luvassa.

Huolenaiheena onkin nyt se, viekö Fennovoiman eteneminen resursseja uusiutuvan energian hankkeilta. Ainakin tähän asti Suomessa uusiutuvan energian eteneminen on jumittanut, kun pääpuolueiden ja elinkeinoelämän järjestöjen kiinnostus on kohdistunut varsin yksipuolisesti ydinvoimaan.

Perinteisesti energian tuottaminen onkin ollut kannattavinta juuri suurissa yksiköissä, ja Suomen teollisuuden energiaintensiivinen rakenne on sekin puoltanut suurten yksiköiden rakentamista. Viime vuosina energiamarkkinoiden toimintalogiikassa on kuitenkin moni asia muuttunut, ja nykyisin kannattavinta on satsata tuotantomuotoon, jonka saa nopeasti käyttöön ja jonka rajakustannukset ovat mahdollisimman alhaiset.

Poliittisen tuen puutteesta huolimatta Suomessakin eri toimijat ovat alkaneet kiihtyvällä tahdilla satsata uusiutuviin – sekä tuotantokapasiteettiin että erilaisiin pilottihankkeisiin. Uusiutuvan energiateknologian halpeneminen on avannut mahdollisuuksia uusille toimijoille perinteisten energiayhtiöiden ulkopuolelta. Esimerkiksi S-ryhmä on panostanut tuulivoimaan yhteistyössä alun perin öljy-yhtiönä aloittaneen St1:n kanssa.

Myös Fortumilla on runsaasti uusiutuvan energian hankkeita, muun muassa aaltovoiman ja geotermisen energian saroilla. Tällä hetkellä näyttääkin aivan mahdolliselta, että pääkaupunkiseudulla kivihiili korvautuu lämmöntuotannossa useilla eri tuotantomuodoilla, kuten geotermisella energialla, lämpöpumpuilla ja datakeskusten hukkalämmöllä, ja tässä yhtälössä on Fortumillakin hyvät näkymät.

Fennovoimaan liittyen on tärkeää muistaa myös tämä: kukaan ei vielä tiedä, milloin Hanhikiveltä saadaan ensimmäiset kilowattitunnit, jos hanke joskus etenee maaliin asti. Olkiluoto kolmosen esimerkki on osoittanut, että ydinvoimasta ei ole nopeaksi ratkaisuksi, olipa tavoitteena sitten edullisuus, vähäpäästöisyys,perusvoiman tuotanto tai kotimaisuus. Nopeita ratkaisuja kuitenkin tarvitaan, Suomessakin.

Uusiutuvan energian markkinoilla siis tapahtuu joka tapauksessa, mutta nyt on kiinnostavinta nähdä, minkälaisia hallituksen energiapoliittiset painotukset ovat käytännössä. Toteutuvatko hallitusohjelman linjaukset cleantechista, biotaloudesta ja uusiutuvasta energiasta, vai kuitataanko kehityshankkeet Fennovoimalla hoidetuiksi? Jos hallitus satsaisi uusiutuviin ja energiatehokkuuteen puolellakin siitä tarmosta, jota Fennovoiman ajamiseen on käytetty, saataisiin jo paljon aikaan.