10 askelta ilmastoystävällisempään Helsinkiin

Ilmastonmuutos on tärkein syy, miksi lopulta päätin lähteä mukaan politiikkaan. Edellisessä työpaikassani tajusin, että vaikka uusilla teknologioilla, palveluilla ja bisnesmalleilla voidaan monin tavoin hillitä ilmastonmuutosta, niille ratkaisuille ei synny markkinoita ilman poliittista ohjausta.

Viime vuodet olen tehnyt myös päivätyötä ilmastopolitiikan parissa. Samalla minulle on muodostunut paljon selkeämpi kuva siitä, miten ratkaisevan tärkeä rooli kaupungeilla on ilmastonmuutoksen torjumisessa.

Vaikka ilmastonmuutos on globaali ilmiö ja valtavan mittaluokan uhka ihmiskunnalle, sen hillitseminen ei ole pelkästään YK:n, EU:n tai kansallisen lainsäädännön asia. Niin kunnat kuin yksittäiset kuntalaiset – sinä ja minä – voivat tehdä ratkaisevan tärkeitä valintoja.

Suomen hiilijalanjäljestä 68 % syntyy kotitalouksissa. Sillä, miten lämmitämme asuntomme, miten liikumme ja mitä syömme, on merkittävä vaikutus ilmaston lämpenemiselle. Meistä jokainen voi arjessaan tehdä pieniä ja suuria päätöksiä, ja kunnan tehtävä on helpottaa näiden päätösten tekemistä.

Helsinki, rakas kotikaupunkini, on Suomen kirkkaasti suurin kunta. Täällä asuu yli kymmenesosa suomalaisista, ja täällä tehtävillä valinnoilla on suuri vaikutus koko Suomelle.

Pohjoismaiset pääkaupungit Tukholma ja Kööpenhamina ovat jo pitkään määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti pyrkineet ilmastopolitiikan edelläkävijöiksi. Kyse ei ole ainoastaan ympäristöystävällisyydestä, vaan kumpikin kaupunki rakentaa samalla kotimarkkinoita puhtaan teknologian ratkaisuille sekä kansainvälisesti merkittävää referenssikeskittymää vientiä vauhdittamaan. Helsingin tulisi pyrkiä vähintään samaan – mieluiten parempaan.

Miten Helsinkiä voisi kehittää ilmastoystävällisempään suuntaan? Tässä muutamia tärkeitä kehityskohteita:

  1. Tiivis kaupunkirakenne sekä kattavat julkiset ja yksityiset liikkumispalvelut luovat ihmisille puitteet sujuvalle arjelle, jonka pyörittämiseen ei välttämättä tarvita henkilöautoa.
  2. Lähipalvelut, kuten päiväkodit, liikunta- ja harrastuspaikat riittävän lähellä koteja vähentävät kaupunkilaisten tarvetta suhata autolla pitkin poikin. Ruuhkien väheneminen hyödyttää myös heitä, joiden työ edellyttää autolla kulkemista.
  3. Kävelyn ja pyöräilyn olosuhteiden, kuten talvikunnossapidon, työmaiden poikkeusjärjestelyjen ja reittisuunnittelun kehittäminen sujuvammiksi ja turvallisemmiksi kannustaa yhä useampia kaupunkilaisia kulkemaan ainakin osan päivittäisistä asiointimatkoistaan omalla lihasvoimalla, ja samalla ilmasto kiittää.
  4. Sähköisen liikenteen edellytysten, kuten latausverkoston parantaminen on tärkeää, jotta kaupunkilaiset voivat siirtyä käyttämään vähäpäästöisempiä ajopelejä.
  5. Kaukolämpöverkon avaaminen kilpailulle luo kannustimen monenlaisille toimijoille kehittää hiilen- ja puunpolttoa ympäristöystävällisempiä lämmöntuotantoratkaisuja.
  6. Päästötön sähköntuotanto on aivan olennainen tekijä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Kaupungin suuren mittakaavan tuotannon kehittämisen ohella pitää kannustaa kaupunkilaisia pienimuotoiseen päästöttömään sähköntuotantoon kehittämällä hinnoittelu-, rahoitus- ja kannustinmalleja.
  7. Energiatehokkuuden parantaminen on aivan keskeinen tapa pienentää kaupungin hiilijalanjälkeä. Asuin- ja toimistokiinteistöissä on mahdollista saavuttaa merkittäviä tehokkuusparannuksia lämpöpumppujen sekä sähkön- ja lämmönkäytön optimoinnin avulla.
  8. Kiertotalouden toimintamallien omaksuminen julkisissa hankinnoissa parantaa kaupungin energia- ja materiaalitehokkuutta. Laitteiden hankkiminen palveluna luo myös taloudellista joustavuutta.
  9. Jakamis- ja kiertotalouden toimintamallien edistäminen yhteistyössä kaupunkilaisten ja yritysten kanssa edistää ympäristöystävällisempää, vähemmän tavarakeskeistä elämäntapaa ja vähentää jätteen määrää sekä hävikkiä.
  10.  Kasvisruuan laadun, ravintoarvon ja saatavuuden parantaminen ja satokausikasvisten suosiminen kaupungin ruokapalveluissa auttaa kaupunkilaisia omaksumaan ilmastoystävällisempiä ruokailutottumuksia.

+1 Juuri nyt juuri sinä voit vaikuttaa myös äänestämällä. Minä haluan Helsingin kaupunginvaltuustoon, jotta voin edistää ilmastonmuutoksen torjuntaa ja samalla kehittää Helsinkiä entistä mukavammaksi paikaksi elää, asua ja työskennellä. Minua voit äänestää numerolla 634. Ennakkoäänestys on jo käynnissä – tartu tilaisuuteen!

Mitä tämä vihreä ajattelee ydinvoimasta

Aktiivisesti energiapolitiikasta keskustelevana vihreänä kohtaan usein ihmisiä, jotka haluavat haastaa minua ydinvoimasta. Tämä halu kumpuaa mitä ilmeisimmin vahvasta mielikuvasta, jonka mukaan Vihreät elävät ja hengittävät ydinvoiman vastustusta.

Kirjoitan nyt tähän auki oman näkemykseni, niin ei tarvitse sitten jatkossa yrittää kuvata sitä 140 merkillä Twitterissä.

Ensin TLDR-versio: Minulle ydinvoima ei ole kovin kiinnostava eikä ajankohtainen keskustelunaihe. En suhtaudu siihen erityisellä intohimolla. Paljon enemmän minua kiinnostaa, miten energiamarkkinat rakenteellisesti kehittyvät lähitulevaisuudessa.

Sitten pidempi versio:

1. Ilmastonäkökulmasta ydinvoima on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin hiilen tai turpeen polttaminen. Ydinvoiman turvallisuusriskit ovat todella paljon teoreettisemmalla tasolla kuin fossiilisten polttoaineiden, joiden aiheuttamat ilmansaasteet tappavat joka päivä valtavan määrän ihmisiä. Pidän hölmönä Saksan ja Ruotsin politiikkaa, jossa priorisoidaan toimivista ydinvoimaloista luopumista hiilestä luopumisen ohi. Onneksi Suomessa ei ole menty mukaan tähän hullutukseen, sillä ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta päästöjen vähentämisen pitää olla ykkösprioriteetti.

2. Ydinvoima on mielestäni myös parempi vaihtoehto kuin laajamittainen puun polttaminen. Puunpolton “hiilineutraalius” on puhtaasti laskennallista. Käytännössä puun polttaminen vapauttaa ilmakehään hiilidioksidia välittömästi, kun taas saman hiilidioksidimäärän sitoutuminen takaisin kasvavaan metsään on pitkä prosessi. Laajamittainen puun polttaminen ei ole järkevää myöskään ekologisessa tai taloudellisessa mielessä. Puuta kannattaa käyttää ennen kaikkea pitkäkiertoisiin kohteisiin, kuten rakentamiseen.

Helsinkiä lämmittäisin ennemmin Loviisan ydinvoimalan hukkalämmöllä kuin puuta polttamalla, joskin vielä mieluummin näkisin täällä avoimen kaukolämpöverkon, johon eri toimijat voisivat tuottaa lämpöä. Se toisi päästöjen vähentämisen ohella lisää taloudellista elinvoimaa pääkaupunkiseudulle.

3. Rakenteilla olevien Olkiluoto 3 ja Hanhikivi 1 -reaktorien yhteenlaskettu tuotantokapasiteetti on samaa suuruusluokkaa kuin CHP-sähkön kulutus Suomessa viime vuosina. (CHP = sähkön ja lämmön yhteistuotanto) Vaikka sähkön kulutuksen voi olettaa kasvavan muun muassa liikenteen sähköistyessä, ei silti ole näköpiirissä tarvetta uusille vastaavan mittaluokan hankkeille.

4. Olkiluoto kolmosen ja Fennovoiman rakennusprosessit ovat osoittaneet, että uuden ydinvoimakapasiteetin rakentaminen on kallista, hidasta ja täynnä epävarmuuksia. Kokonaan uusista ydinvoimalahankkeista ei siis valitettavasti ole nopeaksi ratkaisuksi ilmasto-ongelmiin. Päästövähennyksiä on kuitenkin saatava aikaan nyt heti.

5. Taloudelliset argumentit eivät tällä hetkellä puolla ydinvoimaa. Viimeisimmät aurinkosähköhankkeet on maailmalla käynnistetty 23–26 eur/MWh tavoitehintaan. Pohjoismaissa sähkön markkinahinta on jo useamman vuoden pyörinyt 30 eur/MWh tietämissä. Tällaisella hintatasolla uusien ydinvoimaloiden rakentaminen ei yksinkertaisesti kannata. Ydinvoimatekniikkaakin kuitenkin tutkitaan ja kehitetään jatkuvasti, joten kenties tulevaisuudessa syntyy taloudellisempia ratkaisuja.

6. Ydinvoiman ja uusiutuvan energian vastakkainasettelu on typerää. Kaikkia päästöttömiä energianlähteitä tarvitaan, ja toisaalta kaikki uusiutuvat energianlähteet eivät ole ilmaston kannalta hyviä vaihtoehtoja. Sen sijaan, että tuhlataan aikaa ja vaivaa ydinvoima vai uusiutuvat -väittelyyn, kannattaisi keskittyä yhtenä rintamana ajamaan alas fossiilisen energian tuotantoa.

7. Ydinvoima on hallinnut suomalaista energiapolitiikkaa niin suvereenisti niin pitkään, että se on jarruttanut muuta energiantuotantoon liittyvää kehitystä ja muuhun energiateknologiaan perustuvan liiketoiminnan markkinakehitystä. Ydinvoimaan tulisi mielestäni suhtautua yhtenä energiantuotantomuotona muiden joukossa.

8. Kansainvälisesti on käynnissä todella vahva aurinko- ja tuulienergiabuumi. Molempia asennetaan valtavia määriä eri puolilla maailmaa. Koska kumpikin näistä tuotantomuodoista vaihtelee sääolosuhteiden mukaan, maailmalla on myös jatkuvasti kasvava kysyntä sähkön varastointiratkaisuille sekä erilaisille älykkäille ohjaus-,optimointi- ja kysyntäjoustoratkaisuille. Suomessa on todella kovan tason osaamista kaikkiin näihin liittyen. Meidän kannattaa panostaa älyratkaisujen kehittämiseen, tuotteistamiseen, kaupallistamiseen ja vientiin. Tämä tarkoittaa, että näitä ratkaisuja pitää ottaa käyttöön myös kotimarkkinoilla.

Lopuksi: Kuten sanottua, minusta ilmastonmuutoksen torjuminen on tärkeämpää kuin minkään yksittäisen energiantuotantomuodon puffaaminen. Lisäksi minusta on tärkeää luoda markkinoita innovatiivisille kotimaisille ratkaisuille, joilla voidaan edistää ilmastonmuutoksen torjumista. Kuten pari kuukautta sitten kirjoittamassani blogissa totesin, olennaista tällä hetkellä on pitkän tähtäimen suuntamerkkien asettaminen: Vievätkö poliittiset päätökset, lainsäädäntö ja verotus kohti päästötöntä energiajärjestelmää ja kuinka nopeasti? Ovatko nykyiset toimenpiteet riittäviä, jotta tarvittava muutos saadaan aikaiseksi?

Valitettavasti et siis saa minusta seuraa juupas-eipäs-ydinvoimaväittelyyn. Asia-argumentteja kuuntelen kyllä oikein mielelläni.

Jos Vihreiden energiakannat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan viime vuoden lopulla julkaistuun Vihreään energiavisioon. Kannattaa myös tutustua Tieteen ja teknologian Vihreisiin, joka on yksi puolueemme suurimmista jäsenyhdistyksistä.

100 % uusiutuvia – utopiaa vai realismia?

Tänä syksynä on tullut käytyä paljon keskusteluja uusiutuvasta energiasta ja etenkin siitä, onko sataprosenttisesti uusiutuvaan energiaan perustuva järjestelmä Suomessa mahdollinen ja millä aikavälillä.

Aiheesta keskustellessani olen huomannut, että siihen liittyy muutamia väärinkäsityksiä ja taustaoletuksia, jotka tekevät keskustelusta helposti turhauttavaa ohihuutelua. Yritän tässä nyt avata näitä solmuja.

1. Sataprosenttisesti uusiutuva energiajärjestelmä ei tarkoita, että nykyiset tuotantomuodot korvataan yksi yhteen uusiutuvilla ja muu säilyy ennallaan. Käynnissä on paljon laajempi murros, joka muuttaa paitsi energian tuotantotapoja, myös myymisen, ostamisen ja kuluttamisen tapoja. Energia-alan bisnesmalleja ja ansaintalogiikkaa ollaan luomassa uudelleen.

Vanha järjestelmä perustuu kilowattituntien myymiseen, ja siinä mallissa suuret tuotantoyksiköt ja keskitetty omistus ovat tuoneet skaalaetuja. Energiatehokkuus on merkinnyt ennen kaikkea energian käytön vähentämistä, jolloin on syntynyt kustannussäästöjä.

Uudessa mallissa energian tuotanto hajautuu, ja myös pienemmistä kuluttajista tulee tuottajia. (Vanhassakin mallissa suuret teollisuuslaitokset ovat jo tuottaneet itse merkittävän määrän käyttämästään energiasta.) Koska tuotannon määrä ei ole vakio, kauppatavaraksi muodostuvat kilowattien sijaan olosuhteet ja joustavuus.

Lämpöyhtiö voi esimerkiksi myydä kotitalouksille sovittua sisälämpötilaa. Sopimukseen voi sisältyä mahdollisuus joustaa sovitusta lämpötilasta alaspäin, mikäli esimerkiksi säätilan vuoksi lämmön tarve on tavallista suurempi, ja suuren tarpeen aiheuttama kulutuspiikki edellyttäisi varavoimalaitoksen käynnistämistä.

Olennaista ei siis ole miettiä, miten uusilla tuotantomuodoilla pyöritetään vanhaa mallia, vaan miten uusi malli käytännössä rakentuu.

2. Energian varastointi ei tarkoita, että joka tuulivoimalaan kiinnitetään helkkarin iso akku. Tai no, voi se tarkoittaa sitäkin, mutta ei pelkästään.

Uudenaikaisessa älykkäässä energiajärjestelmässä koko järjestelmä toimii joustoresurssina. Kun sähköntuotannossa on ylikapasiteettia, sitä voidaan käyttää esimerkiksi tuottamaan vetyä, metaania tai muita kemikaaleja, joita voidaan hyödyntää teollisuuden raaka-aineina, liikenteen polttoaineina tai sähköntuotannossa silloin, kun muuta sähköntuotantoa on vähemmän.

Sähköä voidaan varastoida myös esimerkiksi kylmälaitteisiin tai sähköautojen akkuihin, kunhan niitä on järjestelmässä riittävän paljon ja niiden varustelutaso mahdollistaa etäohjauksen.

Lämpöä voidaan varastoida muun muassa kallioperään, vesialtaisiin tai kotitalouksien lämminvesivaraajiin. Esimerkiksi Helsingissä lämpöakuilla tasataan joka-aamuista kulutuspiikkiä, kun kaupunkilaiset menevät kaikki yhtä aikaa suihkuun.

Varastointiteknologioita kehitetään nyt joka puolella suurella innolla, ja varastoinnin ongelmat alkavatkin olla enemmän lainsäädännöllisiä, verotuksellisia ja ansaintalogiikkaan liittyviä kuin teknologisia.

3. Uusiutuviin ei siirrytä yhdessä yössä. Energia-alan investoinnit tehdään useiksi vuosikymmeniksi, eikä isoja muutoksia ole mahdollista toteuttaa tuosta vain.

Esimerkiksi toiminnassa olevia suomalaisia ydinvoimaloita ei missään näkemissäni realistisissa visioissa olla sulkemassa ennen aikojaan – ja miksi oltaisiinkaan, kun niihin tehdyt investoinnit on jo kuoletettu ja ne tuottavat päästötöntä sähköä. Kuten Oras Tynkkynen erinomaisessa blogissaan toteaa, olisi jo aika luopua ydinvoiman ja uusiutuvien vastakkainasettelusta. Toistaiseksi molempia tarvitaan, mutta uutta kapasiteettia rakennettaessa toinen on nykyisin merkittävästi taloudellisempaa kuin toinen.

Olennaista tällä hetkellä on pitkän tähtäimen suuntamerkkien asettaminen: Vievätkö poliittiset päätökset, lainsäädäntö ja verotus kohti uusiutuvaa ja päästötöntä energiajärjestelmää ja kuinka nopeasti? Ovatko nykyiset toimenpiteet riittäviä, jotta tarvittava muutos saadaan aikaiseksi?

4. Kaiken teknologian ei tarvitse olla valmista juuri nyt. Teknologinen kehitys energia-alalla on tällä hetkellä huimaa, ja kaupallisten ratkaisujen hinnat putoavat kohisten. Kaikkia yksittäisiä ongelmia ei ole vielä täysin ratkaistu, mutta milloinkas ihmiskunnan historian aikana näin olisi ollut? Koska siirtyminen täysin päästöttömään tai uusiutuvaan järjestelmään ei tapahdu yhdessä yössä, ei kaikkia ratkaisemattomia ongelmiakaan tarvitse taklata yhdessä yössä.

5. Vakiokysymys uusiutuvista keskusteltaessa on: “Mitäs sitten, kun helmikuussa on kylmä eikä tuule?” Kysymys on toki varsin relevantti vanhassa tuotanto-kulutusmallissa. Uudessa mallissa olennaisempi kysymys on, mistä kulutuspiikit muodostuvat.

Mitäs sitten, kun helmikuussa on kylmä eikä tuule -ajatusmalli olettaa, että energiankulutus on vakio, jolle ei voi tehdä mitään. Oikeasti voi tehdä paljonkin. Kuten edellä totesin, kotitalouksien sähkön- ja lämmönkäytössä on huomattavan paljon joustovaraa, ja kun joustot toteutetaan keskitetysti, on mahdollista saada aikaan merkittävä vaikutus järjestelmätason kulutukseen.

Myös teollisuuden prosesseissa on todennäköisesti lukuisia vaiheita, joiden jaksottaminen sähkön saatavuuden mukaan ei heiluta ydinprosesseja. Teräksentuotannossa asioita on jo alettu miettiä uusiksi, ja samaa on tarpeen tehdä muillakin teollisuudenaloilla. Teollisuuden joustopotentiaalin kartoittamisen ja uusien tuotantomenetelmien kehittämisen pitäisi olla yksi keskeisistä tutkimuskohteista Suomessa lähivuosina.

Ja, jälleen kerran, koska sataprosenttisesti uusiutuvaan järjestelmään siirtyminen tapahtuu hitaasti, olemme toistaiseksi kaukana tilanteesta, jossa valtaosa saatavilla olevasta sähköntuotannosta olisi sääriippuvaista. Toistaiseksi meillä on käytettävissä runsaasti kotimaista päästötöntä perusvoimaa ja pohjoismaista säätövoimaa, ja lisääkin perusvoimaa on luvassa, sikäli mikäli käynnissä olevat ydinvoimalahankkeet joskus saadaan valmiiksi.

6. Se kaikkein tärkein kysymys, jonka pitäisi nousta ihan jokaisessa keskustelussa esiin, jää harmittavan usein esittämättä: miten me suomalaiset voimme hyötyä globaalista uusiutuvien buumista? Varastointiin, integrointiin, joustoon ja älyratkaisuhin liittyvien ongelmien parissa nimittäin painiskellaan ihan kaikilla maailman energiamarkkinoilla. Ongelmien ratkaisuille on valtava kysyntä. Siinä bisneksessä kannattaa mielestäni olla mukana.

 

Lopuksi, koska joku tämänkin kuitenkin nostaa kommenteissa esille: tämä kirjoitus ei ole mikään viherpiipertäjän henkilökohtainen fantasia. Teen päivätyötä energia-asioiden parissa, ja tämä kirjoitus on kypsynyt syksyn aikana niissä lukuisissa seminaareissa, työryhmissä, ohjausryhmissä, hankepalavereissa, hallituksen kokouksissa ja työpajoissa, joihin olen osallistunut tai joita olen vetänyt aiheen tiimoilta yhdessä niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin teollisuuden ja energia-alan yritysten johtajien ja asiantuntijoiden, akateemisten tutkijoiden, virkamiesten ja monien muiden kanssa. Jos kuulit asiasta nyt ensimmäistä kertaa, suosittelen lukemaan lisää. Aloittaa voi vaikkapa Sitran, Lappeenrannan teknillisen yliopiston NeoCarbon-hankkeen, Aalto-yliopiston FinSolar-hankkeen sekä VTT:n raporteista.

Viedään Suomen kunnat älykkään, joustavan energian aikaan

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 17.9.2016

Rakkaat vihreät ystävät,

Ilmastonmuutos on meidän aikamme suurin turvallisuusuhka.

Yksi keskeisistä kysymyksistä ilmastonmuutoksen kannalta on energia. Kaikkialla maailmassa on siirryttävä vauhdilla päästöttömään energiaan, jotta voimme pysäyttää ilmaston lämpenemisen alle kahteen asteeseen.

Samalla moni energiamarkkinoiden lainalaisuus muuttuu. Markkinoille tulee yhä enemmän tuuli- ja aurinkoenergiaa, joiden saatavuus vaihtelee säätilan ja vuodenajan mukaan. Energian tuotanto hajautuu ja markkinoille tulee paljon uudenlaisia tuottajia.

Tämä kaikki tarkoittaa muun muassa sitä, että energiajärjestelmän joustavuus ja energian varastointi muodostuvat aivan keskeisiksi tekijöiksi kaikkialla maailmassa.

Tämä tietää hyviä uutisia meille suomalaisille, sillä meillä on runsaasti huippuosaamista juuri tässä asiassa. Meidän etunamme on jo valmiiksi älykäs energiainfra ja useamman maan rajat ylittävät sähkömarkkinat – sekä tietysti se kuuluisa insinööriosaaminen. Uusiutuviin perustuva energiajärjestelmä myös vähentää haavoittuvuuttamme energialla pelattavan suurvaltapolitiikan pyörteissä.

No mitäs tässä sitten muuta kuin kultaa vuolemaan? Pari kohtalaista kompastuskiveä pitäisi silottaa tieltä ensin.

Lainsäädännössä on paljon ongelmia. Esimerkiksi uusiutuvan energian luvituskäytännöt ovat nykyisin käsittämätön kuntakohtaisten säätöjen tilkkutäkki, joka pitää saada yhtenäistettyä ja selkiytettyä.

Kuntapoliitikkojen pitää myös vaatia oman kuntansa energiayhtiöltä enemmän. Oulun Energian Farmivirta-konsepti, Turun Skanssin asuinalueen kaksisuuntainen kaukolämpöverkko ja Fortumin kokeilu, jossa asuinkiinteistöjen lämminvesivaraajat toimivat lämpöakkuina, ovat hienoja esimerkkejä siitä, mihin pitäisi olla menossa kaikkialla Suomessa.

Ystävät, kuntavaalit ovat kohta käsillä. Energiapolitiikassa voi ja kannattaa tehdä paljon kuntatasolla. Meillä on tavoitteena olla suurin puolue Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Me voimme vaikuttaa ja meidän täytyy vaikuttaa. Hoidetaan vaalivoitto kotiin ja viedään Suomen kunnat älykkään, joustavan, uusiutuvan energiajärjestelmän aikaan!

Jos päästökauppa ei toimi, mikä sitten toimii?

Eilen nähtiin kaksi mielenkiintoista hiilidioksidipäästöjen hinnoitteluun liittyvää avausta, kun professori Matti Liski kommentoi Ylen uutisessa päästökaupan ongelmia ja ministeri Kai Mykkänen puolestaan ehdotti yhteispohjoismaista hiiliveroa.

EU:n päästökauppajärjestelmää on syytäkin kritisoida, sillä se on olemassaolonsa aikana saanut aikaan hyvin vähän tuloksia eli päästöjen vähenemistä. Järjestelmän tehoa on vesitetty liian avokätisellä päästöoikeuksien jakamisella, mikä on johtanut päästökauppayksiköiden liian alhaiseen hintaan. Alhaisella hinnalla ei ole riittävää ohjausvaikutusta.

EU-järjestelmän vikojen perusteella ei kuitenkaan kannata kiirehtiä julistamaan päästökauppaa ylipäätään kuolleeksi keinoksi. Cap and trade -mallista on hyviä kokemuksia Pohjois-Amerikassa, jossa päästökaupan avulla saatiin rikkidioksidipäästöt kuriin kustannustehokkaasti. CO2-päästökauppa puolestaan toimii hyvin esimerkiksi joissakin Kanadan osavaltioissa ja Kaliforniassa, jossa päästöt vähenivät 4 % ensimmäisten kahden päästökauppavuoden aikana.

Hiiliveroon verrattuna päästökaupalla on ainakin kaksi tärkeää etua: 1) päästökauppa asettaa päästöille katon ja 2) päästökauppa toimii kansainvälisenä mekanismina paljon paremmin kuin verotus.

Mykkäsen ehdotuksessa onkin järkeä juuri siltä osin, että ohjauskeinoista on tärkeää sopia pohjoismaisella tasolla, koska sähkökauppaakin käydään pohjoismaisella tasolla. Mutta miten mahtaa käytännössä onnistua verotuksen harmonisointi, kun verojärjestelmissä on muilta osin kansallisia eroja, jotka vaikuttavat myös hiiliveron ohjausvaikutukseen? Itse asiassa yksi syy EU:n päästökauppadirektiivin luomisellekin oli se, ettei yhteisestä hiiliverosta päästy jäsenmaiden kesken yksimielisyyteen.

Vaikka EU:n päästökauppa saataisiin korjattua tai otettaisiin käyttöön hiilivero, kumpikaan näistä keinoista ei kuitenkaan poista ongelmaa, jonka Liski nosti haastattelussaan esille: hiilidioksidipäästöjen hinnoittelun ohjausvaikutus pohjoismaisilla sähkömarkkinoilla pienenee koko ajan, koska markkinoilla on niin paljon halpaa päästötöntä sähköä.

Alkuvaiheessa EU:n päästökauppa onnistui muuttamaan voimalaitosten ajojärjestyksiä siten, että saastuttavimmat voimalaitokset muuttuivat viimesijaisiksi. Uusiutuvan energian käyttöönotossa voimakkaampana ajurina ovat kuitenkin olleet suorat tuet. Niillä on ollut haluttu vaikutus, eli päästön sähkön tuotanto on lisääntynyt, mutta nykytilanteeseen vanha syöttötariffimalli ei enää sovi, vaan tarvitaan uudenlaisia ohjauskeinoja.

Oma mielenkiintoinen lisänsä on kuluttajien kasvava vaikutus. Sitra julkaisi viime viikolla Gaian kanssa laatimansa selvityksen kuluttajaratkaisujen merkityksestä päästövähennystavoitteisiin pääsemisessä. Erityisesti kiinteistöjen lämmitysratkaisujen ja sähkösopimuksen valinnalla on suuri rooli.

Valitettavasti vain nykyisessä päästökauppasysteemissä kuluttajien investoinnit pahimmillaan laskevat päästökauppaoikeuksien hintoja entisestään, mikä tekee teollisuudelle saastuttamisesta entistäkin halvempaa.

Mikä siis avuksi? Jos osaisin antaa yksiselitteisen vastauksen, olisin varmaan aika paljon nykyistä rikkaampi. Mutta tiettyjä perusperiaatteita voi kuitenkin listata:

  • Päästökauppajärjestelmän korjaustoimista pitää sopia EU-tasolla tai ainakin useamman jäsenmaan kesken. Eripariset kansalliset ratkaisut heikentävät järjestelmää entisestään
  • Hiilivero ei yksin riitä ratkaisuksi, koska päästöille on myös pystyttävä asettamaan katto
  • CO2-hinnoittelulla on edelleen tärkeä rooli teollisuuden ja lämmöntuotannon päästövähennysten ohjaajana, mutta sähköntuotantoon tarvitaan muita kannustimia
  • Päästöttömän sähköntuotannon lisärakentamiseen pitää luoda markkinaehtoinen kannustinjärjestelmä, jossa investointien rahoitus tulee markkinoilta. Kannustinjärjestelmä toimisi paremmin, jos se olisi yhdenmukainen ainakin koko pohjoismaisen sähköpörssin alueella
  • Fossiilienergian tuista pitää päästä eroon. On turha puhua markkinaehtoisesta energiajärjestelmästä niin kauan, kun fossiilienergiaa tuetaan lukuisilla verohelpotuksilla. Hallituksen budjettiesityksessä onneksi mennäänkin tähän suuntaan, joskin myös takapakkia on. Teollisuuden hiilivuotokompensaatio on tyyppiesimerkki päästökaupan vaikutuksia heikentävästä ratkaisusta, jollaisia ei missään tapauksessa pitäisi ottaa käyttöön
  • Kuluttajainvestointien vaikutus pitää faktoroida mukaan järjestelmään esimerkiksi luomalla takaisinkytkentä, jolla päästöoikeuksia poistuu markkinoilta sitä mukaa, kun kotitalouksien päästöt vähenevät

 

Liikenne unohtuu energiakeskustelussa

Viime viikolla pidettiin Energiateollisuus ry:n perinteinen ilmastoseminaari. Tilaisuuden puheenvuoroissa olisi ainesta useampaankin blogiin, mutta tartun nyt tässä aiheeseen, joka usein jää energiakeskustelussa sivuosaan.

Liikenne on maailmalla kuuma aihe – kaupungistumisen kiihtyessä liikenneruuhkat ja liikenteen haitalliset päästöt pitää saada kuriin. Kuumimpia trendejä ovat erilaiset yhteiskäyttömallit ja digitaaliset palvelut sekä sähköautot.

Suomessa sen sijaan puhutaan mieluummin nestemäisistä biopolttoaineista. Tähän on varsin ilmiselvät syyt – Suomessa kun sattuu olemaan parikin kansainvälisesti merkittävää biopolttoaineiden tuottajaa. VTT päätyikin viime kesänä julkistetussa tutkimuksessaan suosittamaan kotimaisia edistyksellisiä biopolttoaineita kansantalouden kannalta parhaana keinona vähentää liikenteen päästöjä.

Ilmastoseminaarissa VTT:n tutkimusprofessori Nils-Olof Nylund perusteli esityksessään varsin järkevästi, että sähköautot lyövät markkinoilla läpi liian hitaasti, minkä vuoksi biopolttoaineita tarvitaan vähintäänkin siirtymäkauden ratkaisuna, jotta päästövähennyksiä voidaan saada aikaan jo nykyisellä autokannalla.

Ongelmana vain on, että toisin kuin Suomessa, muualla Euroopassa biopolttoaineiden käytön edistämiselle ei ole samanlaisia kansantaloudellisia insentiivejä. Sähköautot ovat nyt seksikkäitä, ja kaikki haluavat niitä. Jopa öljymaa Norja suunnittelee bensiini- ja dieselautojen myyntikieltoa jo vuodesta 2025 alkaen.

Ikävä kyllä sähköautotouhotuksessa unohtuu, että myös autojen valmistamisella on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Muutaman vuoden takaisen tiedon mukaan sähköauton valmistuksen hiilidioksidipäästöt ovat yli kaksinkertaiset polttomoottoriautoihin verrattuna. Tämänkin vuoksi olisi järkevää pyrkiä saamaan nykyisestä autokannasta kaikki irti vähäpäästöisemmillä polttoaineilla.

Ennen kaikkea olisi kuitenkin järkevää pyrkiä vähentämään autojen määrää. Autot seisovat käyttämättöminä yli 90 prosenttia ajasta ja vievät paljon arvokasta kaupunkitilaa. Suomessa on paljon pieniä kasvuhaluisia yrityksiä, jotka kehittävät liikenteen yhteiskäyttöpalveluja ja Mobility as a service (MaaS) -sovelluksia, joiden avulla kaupunkilaisten on helppo tulla toimeen ilman omaa autoa. Oma viisihenkinen perheeni esimerkiksi pärjää suurimmaksi osaksi fillarin ja julkisen liikenteen varassa, ja satunnaisia autotarpeita palvelee yhteiskäyttösähköauto, jonka saa kätevästi käyttöön viereisen ostoskeskuksen parkkihallista.

Näiden uusien palvelujen kannalta Suomen lainsäädännössä ja julkisen liikenteen toimijoiden toimintamalleissa on aika paljon petrattavaa, jotta palvelut voivat kunnolla lyödä läpi. Olisi hienoa, kun näille löytyisi yhtä innokkaita ja vaikutusvaltaisia puolestapuhujia kuin bioetanolille ja -dieselille.

Yleensä ottaen liikenteen päästöjen vähentämiselle olisi järkevintä asettaa teknologianeutraalit tavoitteet ja tukea tasapuolisesti erilaisia päästöjä vähentäviä keinoja niin Suomen kuin EU:nkin tasoilla. Voipi vain olla hankala asia lobbattavaksi isoille EU-maille, jotka eivät myy biodieseliä vaan autoja.

Sähkönsiirron Caru tulevaisuus

Sähköverkkoyhtiö Carunan roimat hinnankorotukset ovat herättäneet viime päivinä räväkkää keskustelua. Asiakkaat ovat hyvästä syystä kiristelleet hampaitaan, ja poliittista vastuuta on perätty. Carunan toimialueella myydään nyt virtaa Suomen viidenneksi kalleimpaan siirtohintaan.

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun jokin yritys käyttää hyväkseen määräävää markkina-asemaansa. Tällä kertaa innokkaalla hinnoittelulla saattaa kuitenkin olla toisenlaiset seuraukset kuin yhtiössä on laskettu. Toisin kuin vanhoina paikallisten energiamonopolien aikoina, kuluttaja-asiakkailla on nimittäin nyt vaihtoehtoja.

Yle uutisoi, että aurinkosähköjärjestelmien myyjillä käy nyt kauppa. Hinnankorotukset osuvat kipeimmin sähköllä lämmittäviin pientaloasukkaisiin – ja juuri heillä sattumoisin on tänä päivänä useitakin mahdollisuuksia sähkölaskunsa pienentämiseen. Osan sähköstä voi tuottaa koko ajan edullisemmiksi käyvillä aurinkopaneeleilla. Poistoilmalämpöpumpuilla saa energiankulutusta pienennettyä. Kiukkuisempi saattaa vaihtaa lämmitysmuotoa tykkänään – vaihtoehtoja on.

VTT tiedotti jo 2012, että Suomen sähkölämmitteisissä pientaloissa piilee neljän keskikoisen kivihiilivoimalan verran energiansäästöpotentiaalia. Ei ole erityisen yllättävää, jos sitä potentiaalia aletaan nyt realisoida. Entisenä omakotiasukkina tiedän, että pientalon omistajalle euro on erittäin hyvä muusa.

Energiamarkkinoilla kuhisee monella tavalla. Yhä enemmän hankkeita toteutetaan muiden kuin perinteisten toimijoiden voimin. Sähkön hajautettu pientuotanto on kasvattanut suosiotaan teknologian halventuessa, ja tuulivoimatuet ovat houkuttaneet markkinoille aivan uusia, merkittäviä toimijoita.

Perinteisissäkin energiayhtiöissä pohditaan nyt muun muassa sitä, voisiko sähkön ja lämmön sijaan asiakkaille myydäkin olosuhteita, esimerkiksi tiettyä sisälämpötilaa tai tiettyjen laitteiden toimintavarmuutta. On sanomattakin selvää, että tällainen bisnesmalli muuttaisi energian hinnoitteluperusteita – eikä se voi olla heijastumatta siirtohintoihin, joista merkittävä osa perustuu tällä hetkellä energiankulutukseen.

Näkyvissä on koko ajan enemmän ja äänekkäämpiä signaaleja siitä, että kymmenen vuoden kuluttua energiamarkkinamme ovat hyvin erilaisessa asennossa kuin nyt. Ison verkkoyhtiön hintatempaus saattoi juuri tökkäistä muutosta vielä kovempaan vauhtiin.

Saattaa vain käydä niin, ettei Carunan johtajia enää muutaman vuoden kuluttua naurata niin kovasti matkalla pankkiin. Uusien toimijoiden vallatessa markkinoita, hajautetun pientuotannon yleistyessä ja energiaremonttien tuoksinassa nimittäin saattaa käydä niinkin, ettei sähköverkkobisnes enää lyö leiville.

Viime aikoina olen kuullut monia sellaisiakin spekulaatioita, että sähköverkkojen ylläpitämisestä saattaa lähitulevaisuudessa tulla jopa kokonaan julkisin varoin toteutettavaa hommaa.

Mutta kenties verkkoyhtiöissä on nimenomaan oivallettu tämä asia, ja nyt nähdyt hinnankorotukset ovat yritys rahastaa vielä kun voi, Carumpaa tulevaisuutta odotellessa.