Vihreiden yrittäjien terveisiä kansanedustajille

Vihreät Yrittäjät järjestivät eilen eduskunnan Kansalaisinfossa seminaarin teemalla Vihreä yrittäminen on hyvää bisnestä.

Kansanedustaja Antero Vartia, energiatehokkuusyrittäjä Matti Lipsanen, aurinkosähköyrittäjä Janne Käpylehto ja cleantech-sijoittaja Tarja Teppo puhuivat muun muassa markkinoiden sääntelystä, kotimarkkinoiden kehittämisestä, kansainvälisen kasvun tärkeydestä, palvelubisneksen merkityksestä sekä siitä, onko Suomi todella cleantechin kärkimaa.

Oma roolini tilaisuudessa oli kertoa Vihreiden Yrittäjien terveiset kansanedustajille:

1. Ylipäätään yrittäjyyden edistämisessä alalla kuin alalla keskeisessä roolissa on sosiaaliturva. Perustulo takaisi myös yksinyrittäjille, freelancereille ja startupyrittäjille edes jonkintasoisen toimeentulon silloinkin, kun yrityksestä ei ole tuloja. 70 % suomalaisista kannattaa perustuloa, hallitus on kirjannut sen strategisiin tavoitteisiinsa, nyt on aika panna toimeksi – mutta kunnon pohjatyön kautta.

2. Samoin kaikenlaisen yrittäjyyden edistämisessä olennaisen tärkeää on vakaa sääntely-ympäristö. Tämän suhteen hallituksella on aika tavalla tekemistä. Työn kustannusten ja työehtojen osalta on tärkeää kuunnella myös yrittäjien näkemyksiä – pk-yrityksiin syntyy eniten uusia työpaikkoja, ja tätä ei kannata vaarantaa yritysten kustannuksia kasvattamalla. Cleantechin kannalta tärkeää on lakata tukemasta ympäristölle haitallista toimintaa, jotta ympäristön kannalta positiivinen toiminta voi olla markkinaehtoisesti kannattavaa. Esimerkiksi rikkidirektiivi ja polttoaineiden biovelvoite ovat tuoneet kilpailuetua suomalaisille yrityksille.

3. Rahoitus on erityisesti startupeille ja pk-yrityksille haaste. Pk-yritysten on vaikea saada pankkilainaa kohtuullisilla ehdoilla. SYKE:n tuoreen tutkimuksen mukaan tähän suurimpana syynä on ainakin cleantech-alalla lainsäädännöllinen poukkoilu – yritysten kehityshankkeiden bisnespotentiaalia on vaikea arvioida, kun lainsäädäntö menee siksakkia. Varhaisen vaiheen rahoitus painottuu Suomessa liikaa Tekesiin. Suuria yrityksiä on tärkeää kannustaa strategisiin kumppanuuksiin pienten kanssa.

Miten vientiteollisuuden kilpailukykyä oikeasti kannattaa tukea

Sipilän hallituksen tiistaina julkaisema leikkauslista on aiheuttanut laajaa kiehuntaa koko yhteiskunnan tasolla.

Omaa suhtautumistani värittää se, että olen viettänyt suurimman osan tästä viikosta cleantech-kansan kokoontumisajoissa Global Cleantech Summitissa ja erinäisissä ideariihissä keskustellen muun muassa startupeista, rahoituksesta, kasvusta, viennistä ja julkisen sektorin roolista kaikissa näissä. Hallituksen linjausten edustama maailma tuntuu olevan tästä kovin etäällä.

Oli Sipilän leikkauslistasta mitä mieltä tahansa, yhdestä asiasta tuntuu valitsevan laaja yksimielisyys: leikkaukset eivät varsinaisesti edesauta vientiteollisuuden kilpailukykyä, vaikka tämän piti vielä yhteiskuntasopimusneuvotteluissa olla pääasia.

Kohtalonkysymys – tai yksi niistä – onkin nyt, mitä vientiteollisuuden hyväksi sitten pitäisi tehdä.

1. Uusiutumista pitää tukea enemmän kuin vanhan säilyttämistä.
Sipilän hallitus on kyllä nostanut esiin hyviä globaalien kasvualojen kärkihankkeita – on cleantechia, biotaloutta ja digitalisaatiota, ja näille on varattu budjettiakin. Mutta samaan aikaan, kun hallitus antaa cleantechille ja biotaloudelle 300 miljoonaa euroa, se pitää voimassa fossiilienergian tukia yli miljardilla eurolla.

Kun katsoo tilastoja maailmanmarkkinoilta, fossiilienergia ei ole mikään tulevaisuuden kasvualue, mutta puhdas energia ja puhtaat ratkaisut kyllä ovat. Sen sijaan, että hallitus subventoi voimakkaasti esimerkiksi fossiilisten liikennepolttoaineiden käyttöä, se voisi tukea biopolttoaineita. Tämä hyödyttäisi suoraan kotimaisia toimijoita poistamalla kysyntää heikentäviä tekijöitä kotimarkkinoilta.

Hyvin toimivilla markkinoilla yrityksille syntyy paine uudistua pysyäkseen kilpailukykyisinä. Suomessa on kuitenkin valitettavasti otettu tavaksi tukea vanhaa niin runsaskätisesti, että markkinoiden luoma paine vesittyy.

Uudistumiseen liittyy suuria kustannuksia ja taloudellisia riskejä. Fiksu hallitus ohjaisi enemmän rahaa uudistumisen tukemiseen, koska teollisuuden uudistuminen synnyttää paljon kestävämpää kilpailukykyä kuin vanhan tekohengittäminen. Tietty määrä siirtymävaiheen tukea on hyvä kohdistaa siihenkin, etteivät vanhan teknologian käyttökustannukset pomppaa äkillisesti, mutta tällä hetkellä uuden ja vanhan tukemisen suhde on päälaellaan.  

2. Julkisen vallan pitää ymmärtää roolinsa ekosysteemissä.
Viennin edistämiseen löytyy sinänsä julkiselta sektorilta valtavasti motivaatiota ja toimintatarmoa. Valitettavasti suuri osa tästä toimintatarmosta kanavoituu ylhäältä alas -tyyppisiin aktiviteetteihin.

Virkamiehet käyttävät paljon aikaa ja vaivaa houkutellakseen yrityksiä uusille kohdemarkkinoille. Virkamiehet arvioivat uusien yritysten ja liiketoimintahankkeiden bisnespotentiaalia. Virkamiehet perustavat hankkeita ja kasvuohjelmia, joihin yrityksiä maanitellaan mukaan. Virkamiehet järjestävät yrityksille jos jonkinlaista seminaaria, workshoppia ja sparraussessiota.

Mistä lähtien virkamiehillä on ollut paras ymmärrys siitä, mikä on yritysten strategian kannalta paras hanke tai kohdemaa?

Olen itsekin työskennellyt osana Team Finland -verkostoa, ja minulle toiminta näyttäytyi valitettavan usein siinä valossa, että erilaisten hankkeiden päätarkoitus ei suinkaan ollut yritysten tukeminen näiden strategisiin tavoitteisiin pääsemiseksi vaan verkoston ja sen toimipisteiden olemassaolon perustelu.

Olen kuullut lukuisilta yrityksiltä pörssiyhtiöistä startupeihin tuskittelua siitä, että koko ajan on joku byroo kiskomassa mukaan uuteen hankkeeseen, johon yrityksen pitäisi sijoittaa rahaa, joka vie paljon aikaa ja josta syntyy paljon paperisotaa. Etenkään startupeilla ja pk-yrityksillä ei yksinkertaisesti ole aikaa touhuta kaikkien innokkaiden auttajien kanssa.

Vienninedistämistoiminnan täytyy lähteä yritysten tarpeista. Nykyinen hankekaruselli pitää saada pyörimään toiseen suuntaan. Yritysten tehtävä ei ole toimia virkamiesten toiminnan käyttövoimana, vaan virkamiesten täytyy aidosti palvella yrityksiä. Jos yritys tarvitsee julkisen vallan tukea vaikkapa uusien kohdemarkkinoiden kartoittamisessa, sitä yritykselle annettakoon. Sen sijaan yritysten voimallinen houkutteleminen tietylle markkina-alueelle, jos kyseinen alue ei ole yritysten strategiassa, on yksinkertaisesti hoopoa.

3. Kotimarkkinat pitää saada kuntoon
Monilla johtavilla suomalaisilla vientiyrityksillä on sama outo tilanne: parhaat referenssikohteet löytyvät muualta kuin Suomesta. Sinänsä hienoa, että yritykset ovat kyenneet tekemään kauppoja ilman kotimaisia referenssejä, mutta se on vaikea tie, jolle kaikilla ei yksinkertaisesti ole rahkeita lähteä. Kotimaasta saatava kassavirta ja referenssit ovat useimmille vientiyrityksille elintärkeä selkäranka.

On hyvä muistaa myös se, että tuotantoa pystytetään yleensä lähelle tärkeimpiä markkinoita. Jos tärkeimmät markkinat löytyvät kovin kaukaa, ei uusia tehdasinvestointeja ainakaan Suomeen tehdä.

Cleantechin ja uusiutuvan energian aloilla Suomi on investointiympäristönä nihkeä. Luvituskäytännöt ovat monimutkaiset ja vaihtelevat kunnasta toiseen. Julkisissa hankinnoissa painotetaan sellaisia kriteerejä, jotka suosivat vanhentunutta ulkomaista teknologiaa. Lainsäädäntö ja verotus eivät tue uudenlaisia liiketoimintamalleja tai yhteistyötä yritysten välillä esimerkiksi palvelutarjonnan kehittämisessä, materiaalien kierrossa tai teollisessa sijoittamisessa. Yksityistä rahaa on niukasti ja ehdot ovat kovat.

Valopilkkuja kuitenkin onneksi löytyy. Kotimarkkinoiden kehittäminen on tunnistettu hallitustasolla keskeiseksi fokusalueeksi, ja etenkin luvituksen ja julkisten hankintojen suhteen tehdään töitä. Myös yritysten aloitteesta käynnistetty Sitran ja pääkaupunkiseudun kuntien tukema Smart & Clean -hanke tuo kaivattua konkretiaa.

4. Rahoitusmallit kaipaavat täydennystä
Yksityisen rahoituksen vähyys on yksi ikuisista pullonkauloista Suomen markkinoilla. Aukkoja on yritetty paikata julkisen rahoituksen instrumenteilla ja siinä on osin onnistuttu varsin hyvin. Yritysten kanssa työskennellessä ja keskustellessa on kuitenkin noussut esiin tiettyjä puutteita:

Kohdemarkkinoilla tehtäviin hankkeiden esiselvityksiin annettava rahoitus asettaisi suomalaiset yritykset samalle viivalle keskeisten kilpailijamaiden kuten Tanskan kanssa.

Korkotukiluotto on keskeinen instrumentti kehittyvillä markkinoilla toimiville yrityksille. Sen uudelleen käyttöönotosta ja kehittämisestä on onneksi nyt kuultu hallitukselta myönteinen kanta.

Kansainväliseen projektirahoitukseen löytyy suomalaisilta yksityisiltä rahoittajilta vähänlaisesti kiinnostusta. Valtiontakaus voisi tarjota sopivan insentiivin lieventämällä yksityisten rahoittajien riskejä.

Kotimaassa sekä kuntien että yksityisten tahojen hankintojen rajoitukseen kaivataan monipuolisempia instrumentteja. Esimerkiksi ESCO-malli pienentäisi alkuinvestoinnin kynnystä ja hankinnan taloudellista riskiä energiatehokkuusinvestoinneissa ja muissa kustannustehokkuuteen tähtäävissä investoinneissa. Tässäkin kuitenkin todennäköisesti tarvittaisiin valtiota mukaan takaajaksi.

Global Cleantech Summitissa kuultiin mielenkiintoinen esitys Israelin mallista, jossa oli yhdistetty yrityskiihdyttämö ja varhaisen vaiheen rahasto. Tällaiselle olisi käyttöä Suomessakin, ja pääomaa voisi löytyä esimerkiksi EU:n rakennerahastoista ja suurilta teollisuusyrityksiltä.

Suurten teollisuusyritysten tulisi muutenkin ottaa paljon aktiivisempi rooli innovaatioekosysteemin rahoittajina. Nykyisellään Suomessa innovaatiorahoitus on aivan liiaksi valtion vastuulla, ja se omalta osaltaan laiskistaa innovointia ja uudistumista. Tämä on kuitenkin aihe ihan omalle blogikirjoitukselle.

5. Kehitysyhteistyöhön pitää panostaa
Mediauutisoinnin ja somekeskustelujen perusteella kehitysyhteistyö mielletään Suomessa yleisesti jonkinlaiseksi köyhäinavuksi, jota kritisoidaan sillä perusteella, että onhan meillä kotimaassakin apua tarvitsevia.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä monen muun hyvän asian lisäksi kehitysyhteistyö on myös avannut suomalaisyrityksille ovia maailmanmarkkinoille. Esimerkiksi Vietnamissa on toteutettu onnistuneita vesihuoltohankkeita suomalaisen teknologian turvin. “Suomalainen vesi” on Vietnamissa niin tunnettu käsite, että se on jopa rekisteröity tavaramerkiksi.

Kehittyvissä maissa tarvitaan lukutaitoa, hyttysverkkoja ja perhesuunnittelua, mutta myös puhdasta vettä, maata ja ilmaa. Voimakas kaupungistuminen ja teollistuminen aiheuttavat laajoja negatiivisia ympäristövaikutuksia, joita juuri meidän suomalaisten osaamisella voidaan ehkäistä ja lieventää. Parhaimmillaan voisimme ehkäistä uusien ekokatastrofien toteutumista, parantaa ihmisten elinoloja, luoda paikallisia työpaikkoja ja yritystoimintaa sekä edesauttaa suomalaisten yritysten kansainvälistä kasvua.

On harmillista, että keskustelu kehitysyhteistyöstä on nyt kärjistynyt vastakkainasetteluksi, jossa kehitysyhteistyön puolestapuhujatkin kritisoivat kehitysliiketoimintaan allokoituja lisäpanostuksia. Köyhimmiltä ei pidä viedä leipää suusta, siitä olen samaa mieltä, mutta hyvin kohdennettu kehitysliiketoimintakin voi saada paljon positiivista aikaan.

Kaikkien näiden toimien lisäksi kaipaan nykyhallitukselta paljon nykyistä strategisempaa otetta. Toistaiseksi olemme nähneet paljon pistemäistä rahojen allokointia, osaoptimointia ja viilauksia sinne ja tänne. Säästäminen vain säästämisen vuoksi saa aikaan kurjistumista. Ilman kunnon visiota, strategiaa ja päämäärää saadaan yleensä aikaan päämäärätöntä puuhastelua. Siihen meillä suomalaisilla ei nyt todellakaan ole varaa. Tarvitsemme kasvusuunnan ja sen mukaan suunniteltuja toimia.

Taka-askel Suomen energiamarkkinoille?

Pitkään jatkuneessa Fennovoima-näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne, kun kalkkiviivoilla kotimaisen omistuksen kiintiö täyttyi Fortumin, Outokummun ja SRV:n voimin.

Yhtiöiden motiiveja osallistua hankkeeseen on ruodittu muun muassa Hanna Säntin mainiossa kolumnissa. SRV:n ja Outokummunkin kohdalla liiketoiminnallinen hyöty on melko selkeä, mutta Fortum kertoi pörssitiedotteessaan varsin suorasukaisesti, että eihän tämä nyt ihan strategian mukaan mennyt. Myös rahoitusmarkkinat ovat suhtautuneet käänteeseen penseästi (Ks. esim. Inderesin ja Seligsonin kommentit).

Vaikka työ- ja elinkeinoministeriö kiistää painostaneensa valtionyhtiöitä, rivien välistä on tulkittavissa, että “suhteissa on oltu” melko painokkaaseen sävyyn. Nyt pitäisikin ymmärtää, miksi tämä hanke on koettu valtionhallinnossa näin tärkeäksi.

Ydinvoimasta puhutaan usein tehokkaimpana tapana päästä hiilestä eroon energiantuotannossa. Mutta kun Suomen lukuja tarkastellaan, käy ilmi, että hiilen osuus sähköntuotannosta on jo varsin alhainen (12,5 %), ja sitä käytetään pääosin sähkön ja lämmön yhteistuotannossa (CHP). Pelkän sähkön tuottaminen hiilellä ei ole enää kannattavaa, kun Pohjoismaiden markkinoilla on tarjolla runsaasti matalammilla rajakustannuksilla tuotettua sähköä.

Hiileen perustuvaa CHP-tuotantoa puolestaan on merkittävässä mittakaavassa ainoastaan pääkaupunkiseudulla sekä parissa muussa kaupunkikeskuksessa. Tämän tuotannon korvaajaksi Fennovoimasta ei ole. Hanhikiveltä ei kannata vetää kaukolämpöjohtoja Helsinkiin. Loviisasta ehkä, mutta mikäli pääministerin tämänpäiväiseen lausuntoon on uskominen, Fennovoiman jälkeen ei uusia ydinmyllyjä ole luvassa.

Huolenaiheena onkin nyt se, viekö Fennovoiman eteneminen resursseja uusiutuvan energian hankkeilta. Ainakin tähän asti Suomessa uusiutuvan energian eteneminen on jumittanut, kun pääpuolueiden ja elinkeinoelämän järjestöjen kiinnostus on kohdistunut varsin yksipuolisesti ydinvoimaan.

Perinteisesti energian tuottaminen onkin ollut kannattavinta juuri suurissa yksiköissä, ja Suomen teollisuuden energiaintensiivinen rakenne on sekin puoltanut suurten yksiköiden rakentamista. Viime vuosina energiamarkkinoiden toimintalogiikassa on kuitenkin moni asia muuttunut, ja nykyisin kannattavinta on satsata tuotantomuotoon, jonka saa nopeasti käyttöön ja jonka rajakustannukset ovat mahdollisimman alhaiset.

Poliittisen tuen puutteesta huolimatta Suomessakin eri toimijat ovat alkaneet kiihtyvällä tahdilla satsata uusiutuviin – sekä tuotantokapasiteettiin että erilaisiin pilottihankkeisiin. Uusiutuvan energiateknologian halpeneminen on avannut mahdollisuuksia uusille toimijoille perinteisten energiayhtiöiden ulkopuolelta. Esimerkiksi S-ryhmä on panostanut tuulivoimaan yhteistyössä alun perin öljy-yhtiönä aloittaneen St1:n kanssa.

Myös Fortumilla on runsaasti uusiutuvan energian hankkeita, muun muassa aaltovoiman ja geotermisen energian saroilla. Tällä hetkellä näyttääkin aivan mahdolliselta, että pääkaupunkiseudulla kivihiili korvautuu lämmöntuotannossa useilla eri tuotantomuodoilla, kuten geotermisella energialla, lämpöpumpuilla ja datakeskusten hukkalämmöllä, ja tässä yhtälössä on Fortumillakin hyvät näkymät.

Fennovoimaan liittyen on tärkeää muistaa myös tämä: kukaan ei vielä tiedä, milloin Hanhikiveltä saadaan ensimmäiset kilowattitunnit, jos hanke joskus etenee maaliin asti. Olkiluoto kolmosen esimerkki on osoittanut, että ydinvoimasta ei ole nopeaksi ratkaisuksi, olipa tavoitteena sitten edullisuus, vähäpäästöisyys,perusvoiman tuotanto tai kotimaisuus. Nopeita ratkaisuja kuitenkin tarvitaan, Suomessakin.

Uusiutuvan energian markkinoilla siis tapahtuu joka tapauksessa, mutta nyt on kiinnostavinta nähdä, minkälaisia hallituksen energiapoliittiset painotukset ovat käytännössä. Toteutuvatko hallitusohjelman linjaukset cleantechista, biotaloudesta ja uusiutuvasta energiasta, vai kuitataanko kehityshankkeet Fennovoimalla hoidetuiksi? Jos hallitus satsaisi uusiutuviin ja energiatehokkuuteen puolellakin siitä tarmosta, jota Fennovoiman ajamiseen on käytetty, saataisiin jo paljon aikaan.

EK ja ilmastonmuutos

“Only a fool trips on what is behind him.” Vain typerys kompastuu siihen, mitä on hänen takanaan.

Tällainen viisaus osui silmiini eilen Facebookissa. Se kiteyttää hyvin ajatukset, joita mielessäni on pyörinyt, kun olen seurannut suomalaisen teollisuuden etujärjestöjen viime vuosien kamppailua itsensä kanssa.

Julkisuudessa on kukkinut vuosikymmeniä vanha retoriikka ympäristölainsäädännön ja haittaverojen turmiollisuudesta sekä fossiilisten polttoaineiden käytön hintaa alentavien tukiaisten välttämättömyydestä. Taustalla on kuitenkin käyty koko ajan voimistuvaa keskustelua siitä, kumpi oikeastaan on Suomen teollisuuden ja kansantalouden kasvun ja kilpailukyvyn kannalta tärkeämpää – teollisessa kansanperinteessä pitäytyminen vai valtavien globaalien ilmastobisnesmarkkinoiden valloittaminen.

Tätä taustaa vasten oli riemullista lukea EK:n eilinen tiedote, jossa kerrottiin muun muassa tällaisia: Suomessa on yli 3000 yritystä, jotka tarjoavat ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Yli 20 prosenttia kotimaisista yrityksistä kertoo ilmastonmuutoksen vaikuttavan toimintaansa. Yrityksistä 11 prosenttia arvioi ilmastonmuutoksen tuovan merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia. Vain kuusi prosenttia yrityksistä koki, että ilmastonmuutoksen hillintä aiheuttaa uhkia heidän yritystoiminnalleen.

Kyllä, luit oikein. EK kertoo, että Suomessa on lähes tuplamäärä yrityksiä, joille ilmastonmuutoksen torjunta on merkittävä liiketoimintamahdollisuus, kuin niitä, jotka kokevat sen uhkana.

Koska olen ikuinen optimisti, toivon, että tämä tutkimustulos on alkusysäys EK:n ja sen jäsenjärjestöjen uudelle alulle. Kyselin jo keväällä blogissani, koska nähdään Etelärannan vihreä vallankumous. Toivottavasti se aika on nyt. Ainakin numerot puhuvat sen puolesta.

Teollisuuden kilpailukyky on viennistä elävälle Suomelle kohtalonkysymys. Toisin, kuin etujärjestöjen perinteikäs retoriikka antaa ymmärtää, loputtomiin ei kilpailukykyä voi etsiä halvemmista kustannuksista. On pystyttävä tarjoamaan maailmanmarkkinoille jotakin tärkeää, houkuttavaa ja erityistä. Kalliitkin tuotteet menevät kaupaksi, jos ne osuvat oikeaan markkinarakoon – katsokaa vaikkapa Teslaa, Louis Vuittonia tai Koneen hissejä.

Suomen Vuittonit ja Teslat löytyvät todennäköisimmin energiatehokkaampia teollisuusprosesseja mahdollistavista laitteista ja ohjelmistoista, vettä säästävistä järjestelmistä tai uusiutuvan energian teknologiasta – tosin yhä enemmän on myös tuotteita, jotka tekevät ekologisemmasta elämäntavasta kuluttajille helpompaa ja hauskempaa.

Eilisessä tiedotteessa on jo hyviä aineksia. Siinä muun muassa kerrotaan, että useat yritykset korostavat kansainvälisten ilmastosopimusten ja -lainsäädännön merkitystä liiketoimintansa suuntaajana.

Koska EK on liike-elämän etujärjestö, toki myös verohelpotukset mainitaan. Ja siinäpä onkin nyt Etelärannan tulikoe. Ryhtyykö EK tutkimustulosten inspiroimana ajamaan ilmastoystävällistä verouudistusta? Aloittaa voisi vaikkapa siirtämällä verohelpotuksia fossiilisten polttoaineiden tukemisesta ympäristöystävällisiin polttoaineisiin, kuten biokaasuun.

Myös teollisuuden sähköveron huojennuksen voisi ottaa kriittiseen tarkasteluun. Sähkön hintahan on historiallisen alhainen, joten onko huojennus todella enää sellaisenaan perusteltu? Ainakin sen voisi sitoa tiukemmin ympäristöystävällisten sähköntuotantomuotojen käyttöön.

Toistan nyt hieman itseäni, mutta kertaushan on opintojen äiti: Matti Alahuhta, I’m looking at you!

Kolme signaalia, jotka ennustavat energiamarkkinoiden murrosta

Viimeisen viikon aikana on eri suunnilta kantautunut kolme signaalia, jotka enteilevät isoja murroksia energiamarkkinoille:

  1. Tesla aikoo vallata kuluttajamarkkinat kotiakuilla
  2. Suomessa veromuutos on lisännyt aurinkosähkön suosiota
  3. Puola lähtee panostamaan voimakkaasti aurinkosähköön

Teslan Powerwallista on jo kirjoitettu valtava määrä analyyseja, joista kiinnostavia ovat muun muassa Forbes-lehden pohdinta siitä, miten Teslan uutuustuote vaikuttaa ydinvoiman asemaan sekä Roope Mokan kirjoitus Powerwallin vaikutuksista energiamarkkinoiden bisnesmalleihin.

Yksi merkittävistä asioista Tesla-uutisessa on, että se osoittaa jälleen, miten teknologiavalmistajat uskovat energian kuluttajamarkkinoiden kehittymiseen ja toimivat aktiivisesti markkinoiden muokkaajina.

Kuluttajille suunnattuja energiantuotantovälineitä on ollut markkinoilla jo pitkään, mutta Teslan varastointiratkaisu täydentää valikoimaa olennaisella tavalla. Jatkossa kuluttajille on yhä kannattavampaa toimia yhä enemmän – tai jopa kokonaan – irrallaan sähköverkosta.

Suomea koskeva uutinen puolestaan kertoo siitä, että uusiutuvan energian pientuotanto kiinnostaa suomalaiskuluttajia ihan tosissaan. Pieni muutos verotuskäytäntöihin, ja paneeleja on alkanut ilmestyä talojen katoille ihan uuteen tahtiin.

Kiinnostus pientuotantoon kertoo ainakin kahdesta asiasta: 1) suomalaiset haluavat ekologisemmin tuotettua sähköä kuin mitä markkinoilla on tarjolla, ja 2) suomalaiset ovat tyytymättömiä energiayhtiöiden toimintamalleihin.

Lämmityksen osaltahan kehitys oli varsin rajua, kun lämpöpumput tulivat markkinoille – yhtäkkiä kaukolämpöyhtiöiden tympeään monopolitoimintaan kyllästyneille sekä öljyä ekologisempaa lämmitysmuotoa etsiville kuluttajille oli tarjolla täysin varteenotettava vaihtoehto. Nykyisin lämpöpumput tuottavat Suomessa jo yhden Loviisan ydinreaktorin verran energiaa.

Uutinen Puolan markkinoilta oli ainakin itselleni suorastaan hätkähdyttävä. Puola on perinteisesti ollut Euroopan ilmastoänkyrä, joka on puolustanut hiilikaivosteollisuuttaan henkeen ja vereen. Kun tällainen maa käynnistää mittavan ohjelman aurinkosähkön edistämiseksi, voidaan puhua todellisesta läpimurrosta.

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee Suomen energiapolitiikan ja energiamarkkinoiden kannalta?

Ensinnäkin kuluttajien kiinnostus on syytä ottaa tosissaan. Suomen energiajärjestelmä perustuu keskitettyyn omistamiseen ja suuriin yksiköihin, ja energiayhtiöiden ansaintamalleissa verkolla rahastamisella on merkittävä osa. Kun kuluttajat ottavat ohjat omiin käsiinsä ja ulkoistavat itsensä sähköverkosta sankoin joukoin, nykymallinen järjestelmä kriisiytyy.

Toisekseen Suomessa on viimeistään nyt pystyttävä irtautumaan ajattelusta, jonka mukaan uusiutuva energia on jotakin hippien hommaa, johon ei järkevästi toimivan yhteiskunnan tarvitse ottaa kantaa. Jos Puolan esimerkki ei herätä meitä toimimaan, jäämme auttamatta junasta, joka kiihdyttää jo vauhtiaan.

Nyt voimme vielä olla aktiivisesti muokkaamassa uusiutuvan energian markkinoita ja tukemassa kotimaisten innovaatioiden kehitystä sekä liiketoiminnan kasvua. Jos omaksumme perässähiihtäjän roolin, menetämme bisnesmahdollisuuksia ja joudumme tyytymään siihen, mitä muut tarjoavat.

Hallitusneuvottelujen kynnyksellä katseet tulee kääntää vahvasti energiapolitiikkaan. Tarvitsemme verotusta ja kannustinmekanismeja, jotka auttavat suomalaisia kuluttajia, teollisuutta ja energiayhtiöitä hallitusti omaksumaan hajautettuja, asiakaskeskeisiä toimintamalleja. Ne tulevat joka tapauksessa, ja on parempi olla muutoksen ajurina kuin jäädä sen jalkoihin.

Energiayhtiöitä on ohjattava uudistamaan palvelu- ja ansaintamallejaan. Tämä ei liene mahdoton tehtävä, koska alan oma etujärjestö Energiateollisuus ry on jo nostanut kissan pöydälle muun muassa kaukolämpöalan strategiassaan. Energiateollisuus visioi asiakaskeskeisiä palvelumalleja, joissa lämmön myynnin sijaan myydään esimerkiksi haluttua sisälämpötilaa. Tätä kohti tulee pyrkiä myös politiikan keinoin.

Se, mitä Suomen ei missään tapauksessa kannata tehdä, on omaksua Euroopan energiaänkyrän roolia – nyt, kun se paikka on Puolalta vapautumassa.

2044 kertaa kiitos!

Kiitokset kaikille teille ihanille ihmisille tuesta ja luottamuksesta! Eduskuntavaaleissa yli 2000 ihmistä kirjoitti äänestyslappuun minun numeroni. Se on aikamoinen määrä. Apua, tukea ja tsemppausta tuli myös muissa vaalipiireissä asuvilta.

Olimme kaikki mukana rakentamassa huikeaa vihreää vaalivoittoa, ja siitä saavutuksesta ei voi olla kuin iloinen ja tyytyväinen.

Työni cleantechin ja yrittäjyyden parissa jatkuu nyt päivätyön kautta, mutta ei politiikkakaan tähän jää. Tähän blogiin kirjoitan jatkossakin, tosin harvempaan tahtiin. Ajatuksiani myynnistä, johtamisesta, työelämästä ja ruuanlaitosta voit seurata Uusi mukavuusalue– ja Kokatessa roiskuu -blogeista.

Kilpailukyky, sopiva selitys kaikelle

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on muutamia käteviä fraaseja, joilla voi perustella lähes mitä tahansa. Yksi niistä on kilpailukyky.

Välillä puhutaan kansantalouden kilpailukyvystä, välillä vientiteollisuuden ja välillä yritysten. Kansainvälisissä mittauksissa Suomen kilpailukykyä ylistetään, mutta elinkeinoelämän edustajat pitävät näitä mittauksia hölynpölynä. Vientiteollisuus vaatii, ettei “uusia kustannusrasitteita aseteta”, jotta kilpailukyky säilyisi.

Miten käsitys kilpailukyvystä voi olla näin ristiriitainen?

Wikipedia määrittelee termin näin: “Kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden, kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa.”

Taloussanomien Taloussanakirja puolestaan erottelee toisistaan hintakilpailukyvyn ja reaalisen kilpailukyvyn.

“Hintakilpailukyvyllä tarkoitetaan kustannustekijöistä lähtevää kilpailukykyä. Jos tuotannon kustannukset nousevat tuottavuuskehitystä nopeammin, hintakilpailukyky heikkenee.”

“Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan markkinointiin ja yrityksen yleiseen tietotaitoon liittyvää kilpailukykykyä, mikä lopulta mahdollistaa jalostusarvon nostamisen, korkeamman myyntihinnan ja paremmat palkat.”

Kun suomalainen teollisuus puhuu kilpailukyvystä, useimmiten aiheena on juuri hintakilpailukyky. Työ- ja elinkeinoministeriön teettämässä puutuoteteollisuutta käsittelevässä tutkimuksessa analysoidaan mielenkiintoisesti sitä, miten puutuoteteollisuudessa keskityttiin pitkään kehittämään tehokkuutta, mutta tuotteiden jalostusarvon kasvattaminen tai arvoketjun hallinta jäivät sivuraiteelle.

Kun tuotteilla on matala jalostusarvo, ja loppuasiakkaaseen ei ole kontaktia, jää vähän muita vaihtoehtoja kuin kilpailla hinnalla. Tästä on pohjimmiltaan kyse, kun teollisuuden edustajat penäävät palkkojen ja verojen alentamista kilpailukyvyn nimissä.

Suomen vahvuus maailmanmarkkinoilla ei kuitenkaan ole halpa tuotannollinen työvoima. Sen sijaan meillä on edulliset ja korkeasti koulutetut asiantuntijat. On paradoksaalista, että teollisuutta suorastaan kannustetaan matalan jalostusarvon halpatuotantoon kaikenlaisilla tukimekanismeilla, vaikka suomalaisten yritysten kilpailukykytekijöiden pitäisi olla ihan muualla kuin hinnassa.

Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Ville-Pekka Sorsa totesi Helsingin Sanomien jutussa: “…vaikka kykyä näyttäisi olevan, kilpailuun ei kuitenkaan lähdetä. Suomi on kuin kilpajuoksija, joka tekee tosi paljon pr-työtä ja harjoittelee valtavasti, mutta siinä vaiheessa kun kisa alkaa, ei mennä edes radalle.”

Hyvä esimerkki Sorsan mainitsemasta toiminnasta on cleantech, jonka parissa itse työskentelen. Mahdollisuuksia olisi: 2.000 miljardin euron maailmanmarkkinat, Suomessakin 26 miljardin euron bisnes. Eri arvioiden mukaan 30-50.000 uuden työpaikan potentiaali muutamassa vuodessa. Kyse on korkean jalostusarvon tuotteista ja palveluista.

Pr-työtä cleantechin ympärillä tehdään Suomessa oikein ahkerasti, mutta kun olisi aika tukea keskeistä kasvualaa politiikan keinoin, tulee seinä vastaan. Tukia myönnetään mieluummin vanhakantaiselle teollisuudelle, jotta nämä yritykset saisivat kuluttaa energiaa ja saastuttaa vähän halvemmalla – ja kilpailla hinnalla.

Voisi tehdä toisinkin – esimerkiksi myöntää teollisuudelle tukea energiatehokkuuden, päästövähennysten ja uusiutuvan energian investointeihin. Sillä tavoin tuettaisiin cleantechin kasvua, mutta myös perinteisen teollisuuden reaalisen kilpailukyvyn kehittymistä. Ettei tarvitsisi pelkällä hinnalla kisata.

Suomi ei ole halpatuotantomaa. Sen sijaan meillä on kaikki edellytykset olla innovoinnin ja teollisen edelläkävijyyden supermaa. Mitäs jos alettaisiin panostaa siihen?

Äijätalous

Yleensä, kun feminismi ja talous mainitaan samassa yhteydessä, puheenaiheena ovat naisen ja miehen euro, perhevapaiden jakaminen ja lasikatot. Tärkeitä aiheita kaikki. Välillä aihetta on hyvä tarkastella myös makrotasolla, talouden rakenteiden näkökulmasta.

Kun Suomen elinkeinorakennetta katsoo, Suomi on todellinen äijätalous. Kansantaloutemme kovaa ydintä ovat raskas teollisuus ja hevosta isommat laitteet. Merimiesten lakko uhkaa jäädyttää koko viennin, koska meiltä viedään laivoilla isoja ja painavia asioita. Kun puhutaan talouskasvusta, puhutaan oikeastaan raskaan teollisuuden kasvusta.

Kun kirjoitin pari viikkoa sitten pörssiyhtiöiden naiskiintiöistä, minulle sanottiin, että eihän teknologiayritysten hallitukseen voi ottaa muita kuin teknologiaosaajia. Suomessa pörssiyhtiö on yhtä kuin teknologiayhtiö. Jos nainen haluaa edetä yritysmaailmassa, hänen pitää olla diplomi-insinööri. Tasa-arvo-ongelmiin tarjotaan ratkaisuksi, että naisia pitää houkutella enemmän teknologiaopintojen pariin. Tämän kaiken taustalla olevaa arvoasetelmaa ei kyseenalaisteta.

Minusta talouden voimakas keskittyminen yhteen asiaan kertoo ajattelun yksipuolisuudesta ja heikosta riskienhallinnasta. Äijätaloutemme on kovin haavoittuvainen – menetetään yksi risteilijätilaus, ja kokonaisen kaupungin talous on vaakalaudalla.

Asia, jota Suomessa ei oikein osata, on arjen kaupallistaminen. Meillä tykätään isosta ja mahtipontisesta. Telakat, jäänmurtajat, paperikoneet, sellutehtaat ja isot voimalaitokset ovat sitä jotain. Ja jos designista puhutaan, se on jotakin, jota ostetaan hienosta putiikista Espan varrelta. Vaikkapa länsinaapurissamme on keksitty, että myös design voi olla jotakin, johon jokaisella perusreiskalla on varaa. Olette ehkä kuulleet sellaisista pienistä ja eksklusiivisista niche-brändeistä kuin Ikea ja H&M.

Kun uusi yrittäjä menee Suomessa TE-toimistoon tai uusyrityskeskukseen ja kertoo aikovansa perustaa kauneushoitolan, kahvilan tai luomukaupan, saako hän opastusta siinä, miten liikeideasta voi kasvattaa menestyvän kasvuyrityksen, jolla valloitetaan ensin Suomi ja sitten naapurimaat? Saako hän Tekesiltä rahaa? Vai kehotetaanko häntä välttämään kaikkia mahdollisia riskejä eikä ainakaan perustamaan osakeyhtiötä? (Tarvitseeko mainita: Starbucks, Vidal Sassoon, Whole Foods)

Opetetaanko humanistisissa tai kasvatustieteellisissä tiedekunnissa yrittäjyyden perusasioita, tuotteistamista tai palvelukonseptien rakentamista? Entä sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakouluissa? Kuvataideakatemiassa?

Meidän koko yhteiskuntamme näyttää rakentuvan sille ajatukselle, että menestyä voi vain jos on kiinnostunut teollisuuden prosesseista, ja kaikki muu on piperrystä. Toisinkin voisi olla. Kauppatieteiden tohtori Mika Pantzar totesi Iltalehdessä, että voisihan sitä elvyttää myös vaikkapa satsaamalla kotimaiseen tv-draamaan 10 miljoonaa euroa. Siinä muuten työllistyisi aika moni ihminen yhdellä kertaa.

Myös omalla lempitoimialallani cleantechissa on paljon mahdollisuuksia arjen kaupallistamiselle. Maailma toki tarvitsee kipeästi suomalaista vedenpuhdistus- ja energiateknologiaa, mutta yhtä lailla esimerkiksi suurkaupunkien liikenneruuhkissa kärvistelevät ihmiset tarvitsevat parempia ratkaisuja päivittäiseen liikkumiseensa, ostosten tekoon ja kierrätykseen.

Demos Helsinki peräänkuuluttaakin tuoreessa, Etlan kanssa julkaisemassaan raportissa suomalaista kuluttaja-cleantechia. Kuluttajille suunnatuille älysovelluksille on globaalit markkinat, ja niiden skaalaaminen kansainvälisesti on todella paljon helpompaa kuin fyysisten laitteiden. Vai onko kukaan koskaan kuullut konepajayrityksestä, joka muutamassa vuodessa kasvoi pikkufirmasta puolentoista miljardin liikevaihtoon, kuten peliyritys Supercell?

Suomessa on poikkeuksellisen sukupuolittuneet työmarkkinat, ja arjen pyörittäminen on delegoitu pitkälti naisten vastuulle. Jotta tulot, varallisuus ja uramahdollisuudet jakautuisivat tasaisemmin, tarvitaan muun muassa tässä jutussa aiemmin mainittuja perhevapaiden ja niistä aiheutuvien kustannusten tasaisempaa jakamista sekä enemmän naisia teknologian pariin ja enemmän miehiä hoiva-aloille.

Lisäksi tarvitaan kuitenkin elinkeinoelämän rakenteiden ja niitä ylläpitävien mekanismien kriittistä tarkastelua. Jos vain “miesten puoli” taloudesta ja yhteiskunnasta nähdään kasvun kannalta merkityksellisenä, menetämme paljon. Myös arjesta, kulttuurista, viihtymisestä, opetuksesta ja hoivasta löytyy kasvun mahdollisuuksia. Ei tarvitse katsoa kuin länsirajan taakse.

 

Toriumista ja sähköautoista

Sain postia äänestäjältä, joka halusi kuulla mielipiteeni kahdesta asiasta:

1. Toriumin käyttö ydinvoimaloiden polttoaineena – Vihreät vastustavat (aivan syystä) nykyisenlaisia uraanikäyttöisiä ydinvoimaloita, mutta mitä mieltä olet toriumista?

Seuraan mielenkiinnolla kaikkien uusien päästöttömien energiamuotojen kehitystä. Toriumilla on polttoaineena uraaniin verrattuna merkittäviä etuja: Sen käytöstä syntyy sivutuotteena ydinaseisiin kelpaavaa plutoniumia paljon vähemmän kuin uraanista. Se ei säteile luonnossa, joten kaivostoiminnan riskit ovat pienemmät. Radioaktiivista jätettä syntyy vähemmän ja se on lyhytikäisempää. Lisäksi voimaloiden huoltaminen on helpompaa ja käyttöturvallisuus suurempi. Toriumia myös esiintyy luonnossa enemmän kuin uraania.

Toriumia ei voi kuitenkaan käyttää polttoaineena nykyisissä ydinvoimaloissa, joten sen laajempi käyttöönotto vaatisi mittavia investointeja. Toriumteknologia ei myöskään ole valmista tuotantokäyttöön vielä moneen vuoteen, joten siitä ei ole ratkaisuksi lyhyen aikavälin päästövähennystarpeeseen. (Lähteet: Wikipedia, Gaia, Soininvaara.fi)

Päästöttömyyden ohella energian tuotantotapojen valinnassa painavat myös muut asiat, kuten vaikutukset työllisyyteen ja talouskasvuun. Suomessa kannattaa suosia kotimaista teknologiaa, koska se edesauttaa yritystemme kasvua ja kansainvälistymistä ja työllistää paitsi teollisuutta, myös muun muassa suunnittelutoimistoja ja asennuspalveluyrityksiä.

Monialainen professorityöryhmä on laskenut, että kotimaiseen uusiutuvan energian teknologiaan ja energiaresursseihin panostamalla on mahdollista luoda 30.000 uutta työpaikkaa Suomeen muutamassa vuodessa. Samalla myös vaihtotase paranee, sillä nykyisin tuomme fossiilisia polttoaineita 8,5 miljardilla eurolla vuodessa.

US Geological Surveyn mukaan merkittävimmät toriumesiintymät ovat muualla kuin Suomessa, joten toriumvoiman kaupallinen käyttö edellyttäisi Suomessa sekä teknologian että polttoaineen tuontia.

On myös hyvä huomioida, että matalan rajakustannuksen uusiutuvan energian kapasiteetin lisääntyminen pohjoismaisen sähköpörssin alueella tulee jatkossa pitämään sähkön markkinahinnan alhaisena. Toriumvoimalan kaltainen suurinvestointi ei välttämättä ole taloudellisesti kannattava enää siinä vaiheessa, kun teknologia olisi kypsä markkinoille.

En siis jäisi odottelemaan toriumvoiman kaupallistumista, vaan panostaisin heti seuraavalla hallituskaudella merkittävästi kotimaiseen uusiutuvaan energiaan. Aloittaa voisi vaikkapa Helsingistä, jossa tehdään merkittäviä energiainvestointipäätöksiä vielä tänä vuonna.

 

2. Sähköautoilun edistäminen – miten mielestäsi tulisi tukea ja edistää sähkö- tai kaasuautoilua bensiinikäyttöisten autojen korvaajina?

Vihreiden vaaliohjelmassa on yhtenä teesinä “nollapäästöautoille nollavero”, joka on minusta hyvä lähtökohta. Autoveroa voisi porrastaa paljon nykyistä jyrkemmin autojen päästöjen mukaan. Se on ympäristön kannalta hyvä kannustin, mutta myös auttaa pienituloisia, jotka tyypillisesti ajavat pienemmillä autoilla.

Nykyisin, kun sähköntuotannosta vielä Suomessakin suuri osa tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla, sähköautojen ympäristöystävällinen mielikuva perustuu osittain “sähkö tulee töpselistä” -ajatteluun. Sähköautojen kehittämistä kannattaa kuitenkin tukea, sillä mitä suuremmaksi liiketoiminnaksi sähköautojen valmistus kasvaa, sitä suuremmat taloudelliset kannusteet on kehittää entistä tehokkaampia akkuja.

Akkuteknologian kehitys on tärkeää paitsi liikenteen, myös uusiutuvan energiantuotannon kannalta. Mitä pikemmin löytyy toimiva ja taloudellisesti järkevä tapa varastoida sähköä, sitä helpompaa on lisätä energiantuotannossa aurinko- ja tuulivoiman osuutta.

Biokaasuautojen käyttöön voisi lisäksi kannustaa poistamalla tai ainakin merkittävästi alentamalla biokaasun valmisteveroa. Liikennebiokaasu.fi-sivuston mukaan biokaasun käyttö polttoaineena voi alentaa auton kasvihuonekaasupäästöjä yli 95 prosenttia, joten sen käyttöä kannattaisi edistää.

Biokaasun tuotanto luo myös uusia liiketoimintamahdollisuuksia maatalousyrittäjille, joten sen edistäminen on sikälikin kannattavaa.

Jotta sähkö- ja kaasuautot yleistyisivät, tarvitaan myös riittävän kattava tankkaus- ja latausverkosto. Tankkaus-/latausverkoston sekä biokaasun tuotantokapasiteetin rakentamiseen voisi harkita investointitukea. Se loisi samalla markkinoita monille kotimaisille teknologiatoimittajille.

Pelastetaanko hiili vai maailma?

Olin todella pettynyt, kun luin eilen uutisen, että Suomen hallitus on päättänyt vastustaa päästökaupan tiukennusten aikaistamista.

Olin pettynyt ympäristön puolesta – on vastuutonta toimia ikään kuin ilmastonmuutoksen torjuminen olisi muka vapaaehtoinen valinta. En halua joutua selittämään lapsenlapsilleni, että meillä olisi ollut mahdollisuus hoitaa tämä homma kotiin, mutta päätettiin mieluummin laittaa sormet korviin ja huutaa “laalaalaa”.

Lisäksi olin pettynyt suomalaisen teollisuuden puolesta. Meillä on tässä maassa laskutavasta riippuen satoja tai jopa tuhansia yrityksiä – startupeista suurimpiin pörssiyhtiöihin – jotka ovat ymmärtäneet, että nykypäivän bisneksessä pärjää, kun keskittyy ratkaisemaan ongelmia, ei aiheuttamaan niitä.

Ilmastonmuutos on nykypäivän polttavimpia ongelmia, ja sen torjuminen on globaalisti 2.000 miljardin euron bisnes. Suomessakin cleantech-ala on yksi maamme merkittävimmistä vienti- ja kasvualoista – 26 miljardia euroa liikevaihtoa, vuoden 2012 taantuman keskellä 15 % kasvua, yli puolet liikevaihdosta viennistä, 50.000 työpaikkaa.

Tämä modernin maailman ongelmien ratkaisemiseen keskittyvä ala voisi olla tuplasti suurempi muutamassa vuodessa, jos vain poliittiset päättäjämme pelaisivat korttinsa oikein.

Päästökaupan suhteen homman olisi voinut hoitaa niinkin, että olisimme puoltaneet tiukennusten aikaistamista ja tarjonneet raskaalle teollisuudelle tukea energiatehokkuus- ja päästövähennysinvestointeihin. Cleantech-teollisuus olisi saanut kilpailuetua ja raskasta teollisuutta autettu kehittymään kilpailukykyisemmäksi.

Mutta ei. Jälleen kerran nähtiin, että ilmastoa pelastetaan ja cleantechia tuetaan vain juhlapuheissa ja seminaareissa, mutta kun päätöksenteon aika tulee, hallitus on hiilen puolella.

Bisnesihmisen logiikka ei mitenkään taivu ymmärtämään, miten Suomi aikoo pysyä kansainvälisen kilpailun kelkassa panostamalla paukkunsa vanhojen rakenteiden pönkittämiseen ja ongelmien ratkaisun vaikeuttamiseen.

Tämän tyyppisiä päätöksiä perustellaan aina “teollisuuden edulla”, mutta oikeasti teollisuus pärjää vain, jos se pystyy muuttumaan maailman mukana ja tarjoamaan ratkaisuja nykyisiin ja tuleviin ongelmiin.

Meillä olisi runsaasti teollisuutta, joka täyttää menestyksen edellytykset. Miksi emme keskity tukemaan näiden yritysten kasvua ja toisaalta auttamaan muita yrityksiä mukaan kehityksen kelkkaan?

Muokkaus:

Tämä sama teksti julkaistiin myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla. Palstan kommenteissa kyseltiin varsin oikeutetusti lähteiden perään. Tässä luettelemieni lukujen lähteet.

– Cleantech-liikevaihto ja alan näkymät Suomessa: http://www.slideshare.net/cleantechfinland/cleantech-industry-in-finland-2014

– Cleantechin kasvu- ja työllistämispotentiaali: http://www.tem.fi/files/39783/TEM_valtioneuvoston_strategia_cleantechliiketoiminnan_edistamisesta_06052014.pdf

– Uusiutuvan energian työllistämispotentiaali ja talousvaikutukset: https://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=2&cad=rja&uact=8&ved=0CCUQFjAB&url=https%3A%2F%2Fjyx.jyu.fi%2Fdspace%2Fhandle%2F123456789%2F43024&ei=WeoKVYCEL8T4yQPP5IHACw&usg=AFQjCNFxixKys_yhgmSmR0nlqcTcSPvN-g&sig2=_nuzALaRS2SVnCRDaJR5SA&bvm=bv.88528373,d.bGQ

– Cleantechin maailmanmarkkinat: http://cleantechnica.com/2012/09/17/global-cleantech-market-expected-to-expand-to-e4-trillion-by-2020s-germany-to-capitalize/

– Suomalaisten cleantech-yritysten esittelyjä: http://www.cleantechfinland.com/content/problem-solving-our-nature