On aika tarttua yritystukiin, Orpo

Hallituksen keväinen puoliväliriihi tuotti pettymyksen: yritystukiin ei suurista ennakkopuheista huolimatta kajottu lainkaan. Kuulimme selityksiä siitä, että suorista tuista löytyy vähänlaisesti karsittavaa, ja verotukia on ollut tapana käsitellä syksyisin budjettiriihessä.

Ensimmäinen selitys on sinänsä ihan pätevä. Yritystukien suuri massa todella muodostuu erilaisista verotuista. Nyt sitten nähdään, miten selityksen toisen osan kanssa käy. On syksyn budjettiriihen aika, ja verotusta käydään läpi.

Toistaiseksi hallituspuolueiden suunnalta ei ole pahemmin kommentteja yritystuista tihkunut. Kansanedustaja Juhana Vartiainen otti ansiokkaasti kantaa asiaan, mutta ministerit ovat keskittyneet muihin asioihin.

Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan yrityksille myönnetään verotukia 2,7 miljardia euroa vuodessa. Viime vuonna valtion budjetti oli reilut 55 miljardia euroa, joten kyse on valtavasta summasta. Verotuet eivät näy budjetissa menopuolella, mutta ne ovat pois tulopuolelta.

VATT on tutkinut yritystukia perusteellisesti, ja lopputulema on selkeä: verotuet vääristävät kilpailua eivätkä tuota tavoiteltuja kansantaloudellisia hyötyjä. Verotuet lihottavat suurten yritysten kassaa ja heikentävät pk-yritysten asemaa markkinoilla.

Hallitukselta onkin jo pitkään ja hyvästä syystä kysytty, miksi meillä on varaa näin avokätiseen, epätasa-arvoiseen ja tehottomaksi todettuun tukijärjestelmään, mutta esimerkiksi koulutuksesta ja akateemisesta tutkimuksesta on pakko tinkiä.

Kansantalouden mittarit näyttävät nyt kasvua. Valtiovarainministeriön ylijohtaja toteaa kolumnissaan, että nyt on hyvä aika tasapainottaa taloutta. Mitäs jos sitä tasapainoa ei tällä kertaa haettaisi päiväkotilapsilta, vanhuksilta ja kehitysmaista, vaan sieltä, missä on kosolti varaa ottaa.

Tutustu Vihreiden yritystukiremonttiin

Lue blogikirjoitukseni verotukien kilpailukykyvaikutuksesta

Lue VATT:in raportti energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautuksesta

Aja hiljaa, isi

Helsingissä koulujen syyslukukausi alkaa 10.8. Omatkin kullannuppuseni rientävät taasen koulutielle silmät kirkkaina ja reput selässä keikkuen.

Yhtä varmasti kuin koulu alkaa joka syksy, käynnistyy myös liikennevalistuskampanja. Meitä aikuisia, etenkin autolla ajavia aikuisia, muistutetaan huomioimaan pienet koululaiset, jotka eivät vielä kaikki osaa havainnoida liikennettä kunnolla.

Liikennevalistuskampanjoiden maailmassa kaikki on hyvin, kunhan isi ajaa hiljaa koulun kohdalla, ja kaikki käyttävät pyöräilykypärää ja heijastinta.

En ollenkaan väheksy pyöräilykypäriä tai heijastimia. Huomaavaisuus liikenteessä on myöskin asia, josta sopiikin muistutella. Näihin painottuvat kampanjat vain sivuuttavat sen asian, että liikenteen turvallisuutta parannetaan tehokkaimmin paremmalla liikennesuunnittelulla.

Tietyt liikenteen turvallisuutta lisäävät tekijät ovat hyvin tiedossa. Nopeusrajoitusten alentaminen vähentää sekä onnettomuuksien määrää että niiden vakavuusastetta aivan selvästi. Erilliset väylät jalankulkijoille, pyöräilijöille ja autoilijoille vähentävät törmäysvaaraa.

Erilliset väylätkään eivät kuitenkaan poista sitä, että vääjäämättä nämä kolme tielläliikkujaryhmää kohtaavat toisensa – risteyksessä.

Yli puolet jalankulkijoiden ja 70 prosenttia pyöräilijöiden henkilövahingoista tapahtuu risteysalueella. Mistä se kertoo? No ennen kaikkea siitä, että meillä on tässä maassa aika helkkarin huonosti suunniteltuja risteyksiä.

Aikuisenkin on usein pyöräilijänä tai jalankulkijana vaikea hahmottaa, miten risteysalueella pitäisi kulkea, koska kulkulinjat ovat epäloogiset, ne on merkitty huonosti tai tiemerkinnät ovat kuluneet pois. Liikenteessä kulkemista vasta opettelevalle ekaluokkalaiselle päättelytehtävä ei ole ainakaan helpompi.

Erityisesti koulujen ja päiväkotien lähellä on tärkeää panostaa hyviin ja turvallisiin jalankulku- ja pyöräilyolosuhteisiin. Turvalliset liikennejärjestelyt samalla edistävät lasten päivittäistä hyötyliikuntaa.

Risteysjärjestelyjen ohella yksi tärkeä osa turvallista kouluympäristöä on, ettei lasten reitti kulje autojen pysäköintipaikan läpi. Valitettavasti nimittäin on paljon vanhempia, jotka muista piittaamatta kaasuttelevat autolla vaikka suoraan koulun tai päiväkodin oven eteen, jos siihen on mahdollisuus. Jalkakäytävälle ja pihaan pysäköimisen estäviä tolppia ja puomeja saisikin käyttää paljon nykyistä enemmän.

Myös hidastustöyssyt sekä katujen kaventaminen suojateiden kohdalla ovat hyviä keinoja tehdä liikkumista turvallisemmaksi.

Lapsetkin ovat kaupungin asukkaita, ja lapsillekin kuuluu oikeus turvalliseen liikkumiseen. Se oikeus ei voi olla pelkän autoilijoiden hyvän tahdon varassa.

Hidastetaan siis kaikin mokomin vauhtia koulujen kohdalla, mutta pidetään myös me kaikki kaupunkiympäristötoimialalla toimivat poliitikot ja virkamiehet mielessä, että aika paljon muutakin voi ja pitää tehdä.

Sisäilmapommin purkaminen edellyttää muutoksia myös budjettikäytäntöihin

Olin ennen kesälomia eduskunnan sisäilmaryhmän järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa pohdittiin, miten suunnilleen kaikkia Suomen kuntia vaivaava rakennusten sisäilmaremonttipommi saataisiin purettua.

Ongelma on pirullisen monitahoinen – syitä sisäilmaongelmien muodostumiselle löytyy niin huonosti hoidetuista urakoinneista, suunnitteluvirheistä, rakennustavoista ja -materiaaleista, huoltokäytännöistä kuin vastuun hajoamisesta liian monelle taholle. Näihin kaikkiin pitää puuttua, jotta huonokuntoiset rakennukset saadaan korjattua kunnolla eikä uusia pommeja pääse syntymään.

Edellä mainittujen lisäksi keskusteluissa nousi esille pari budjetointiin ja talouden hallintaan liittyvää käytäntöä, jotka omalta osaltaan edesauttavat huonoja päätöksiä.

Ensinnäkin investointikatto, jollainen Helsingissäkin on käytössä, ohjaa voimakkaasti tekemään “laastarilappukorjauksia” sen sijaan, että rakennuksia peruskorjattaisiin tai jopa purettaisiin ja rakennettaisiin uusia tilalle. Pitkällä aikavälillä tällainen korjauskäytäntö kuitenkin tulee herkästi kalliimmaksi kuin kerralla kuntoon laittaminen.

Toisekseen Helsingin kaupungin käyttämä kustannusperusteinen hinnoittelu aiheuttaa sen, että kun koulurakennukseen tehdään kallis remontti, koulun käyttökustannukset kasvavat. Koulukiinteistöthän ovat meillä kaupunkiympäristötoimialan hallinnoimia, ja kasvatus- ja opetustoimiala vuokraa rakennuksia käyttöönsä.

Näin on päädytty tilanteeseen, jossa kiinteistövastaavalla on houkutus tehdä mahdollisimman pikainen ja halpa fiksaus, ja koulun rehtorilla on houkutus suostua siihen.

Investointikatossa on hyviäkin puolia – se auttaa varmistamaan, ettei kaupungin rahaa virtaa suhteettoman paljon yksittäisiin hankkeisiin. Sisäilmapommin purkamisessa kuitenkin tarvitaan pitkäjännitteisempää budjetointimallia.

Kustannusperusteinen hinnoittelu puolestaan on osoittautunut lähinnä hyväksi keinoksi varmistaa, ettei kalliilla rahalla rakennetuille tai remontoiduille kohteille löydy käyttäjiä. Esimerkiksi keskustan alle louhittu huoltotunneli on vajaakäytöllä, koska keskustan liikkeet eivät halua maksaa korkeita liittymiskustannuksia. Ja niinpä keskustan jalkakäytävät ja pyörätiet ovat täynnä jakeluautoja.

Kaupungin strategiaa alkaneelle valtuustokaudelle valmistellaan alkusyksyn aikana. Alustavista keskusteluista olen saanut käsityksen, että sisäilmapommin purkamiseen löytyy vahva tahtotila kaikista puolueista. Uskon ja toivon, että tämä tahtotila heijastuu myös korjauksiin budjetoitujen määrärahojen suuruudessa sekä ennen kaikkea korjausten investointiraamissa.

Jos käytäntöjä ei muuteta, samaa sisäilmakeskustelua käydään valtuustossa, popbiisiä lainatakseni, vielä 2080-luvulla.

Saako feministi sanoa rumasti?

Osallistuin pitkään Twitter-keskusteluun, jonka aloittaja oli huolissaan feminismin imagosta. Hän arveli, että tasa-arvoaatetta olisi helpompi myydä massoille, jos yleinen mielikuva ei olisi, että kiukkuiset feministit ajavat vain naisten etua.

Aika monen feminismiä ja yhdenvertaisuutta koskevan nettikeskustelun veteraanina voin todeta, että keskustelu säilyi jopa hämmästyttävän asiallisena provosoivasta aloituksesta huolimatta. Aloittaja kuitenkin koki tulleensa jyrätyksi ja veti loppupäätelmän, että keskustelu osoitti juuri täsmälleen todeksi hänen lähtöhypoteesinsa.

Jäin pohtimaan keskusteluasetelmaa, joka omasta näkökulmastani oli suunnilleen se, että etuoikeutettuun ryhmään kuuluva opastaa vähemmän etuoikeutettuja, että heistä pidettäisiin enemmän, jos olisivat kivempia.

Tällainen diskurssi on toistunut maailman sivu – erinäisten sorrettujen ryhmien edustajille on vakuuteltu, että kunhan käyttäydytte nätisti, saatte murusia pöydästämme. Kuitenkin esimerkiksi juuri sukupuolten tasa-arvokehitys lähti etenemään vasta siinä vaiheessa, kun naiset lakkasivat olemasta kilttejä ja kivoja ja ryhtyivät vihaisiksi.

Etuoikeuksien menettäminen nimittäin tekee kipeää ja voi tuntua suorastaan sorrolta. Siksi niistä harvemmin luovutaan muuten kuin pakon edessä. On tarvittu lukemattomien kiukkuisten ihmisten verta, hikeä, kyyneleitä ja ei niin kivaa käytöstä, että tasa-arvo on saatu edes sille tasolle, jolla se nykyään on.

On perusteellinen virheanalyysi ajatella, että feminismin pyrkimyksenä on suosion saavuttaminen. Ei se ole. Tavoitteena on syrjinnän lopettaminen ja yhdenvertaisuus. Me tätä tavoitetta kohti pyrkivät tiedostamme, ettei se todennäköisesti tee meistä suosittuja. Hyvin todennäköisesti saamme vähintään hankalan ihmisen leiman. Monet joutuvat kestämään myös solvauksia, vihapostia ja uhkauksia.

Elämme edelleen maailmassa, jossa vaatii aika paljon pokkaa huomauttaa vaikkapa esihenkilölleen tai kollegalleen seksistisestä käytöksestä. Elämme edelleen maailmassa, jossa ihmisiä arvotetaan sukupuolen, ihonvärin, kulttuuritaustan tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Elämme edelleen maailmassa, jossa aivan liian moni joutuu taistelemaan oikeudestaan elää ja rakastaa sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä mukaisesti. Elämme edelleen maailmassa, jossa pojat on poikia ja tyttöjen kuuluu olla nättejä ja kilttejä.

Näiden asioiden muuttaminen vaatii ravistelua. Ja toisaalta, tässä maailmassa eläminen on aivan saakelin turhauttavaa.

Jos eläisit vaikkapa kuukauden sellaisen ihmisen nahoissa, joka kohtaa jatkuvasti seksuaalista ahdistelua, alaspäin puhumista ja vähättelyä, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit ovat vihaisia.

Jos arkipäivääsi kuuluisi kiinteänä osana se, että ylhäältä päin annetaan isällisiä neuvoja, joita et tarvitse etkä ole pyytänyt, ymmärtäisit ehkä paremmin, miksi feministit käyttävät sellaisia sanoja kuin setämies ja miesselittäminen.

Epäasiallinen kielenkäyttö on aina huono homma, ei siinä mitään. Vihapuhetta ei pidä hyväksyä kenenkään taholta. Kannattaisi kuitenkin imagoasioiden sijaan keskittää tarmonsa ennemminkin niiden epätasa-arvoisten rakenteiden purkamiseen ja pyrkiä kasvattamaan tietoisuuttaan omista etuoikeuksistaan. Silloin voisi imagon sijaan maailma muuttua paremmaksi.

Ihan vähän vaan

“Mä vain pikaisesti parkkeeraan poikittain tähän pyörätielle.”

“Mä vaan muutaman korttelin pyöräilen tässä jalkakäytävällä.”

“Mä ajan tätä 30 km/h ylinopeutta vain sen verran, että pääsen irti tästä ruuhkasta.”


“Mä suikkasen äkkiä vielä jonon perässä näistä liikennevaloista.”


“Kyllä mä tässä pilkkopimeässä mustissa vaatteissa ehdin juosta tämän nelikaistaisen kadun yli.”


“Mulla on niin kiire, että ohitan tuon edessä hituroivan pyöräilijän tästä kävelytien puolelta.”


Kummelissa oli sketsihahmo, joka veti aina röökiä tupakointi kielletty -kyltin alla. Kun hänelle huomautettiin, hän totesi joviaalisti: “Joo, mäki vedä vaan tän yhe.”


Väärässä paikassa sauhuttelu on inhottavaa ja epäsosiaalista, mutta harvemmin ihan suorilta vaarantaa kenenkään henkeä. Sen sijaan, kun tämä kummelihahmoasenne siirretään liikenteeseen, syntyy vakavia vaaranpaikkoja.


Se pyörätiellä törröttävä jakeluauton nostolava on ihan harmiton, kunnes pyöräilijä teloo siihen kaulansa. Jalkakäytävällä fillarointi on ihan jepujee, kunnes kulman takaa juoksee eteen kolmivuotias, joka ei osaa varoa. Punaisia päin ajaminen on ihan normimeininkiä, kunnes törmää suojatiellä ihmiseen. Työmaan kupeeseen sommiteltu kapea ja kuoppainen agilityrata on ihan toimiva, kunnes 20 jalankulkijaa, 5 pyöräilijää ja kolmet lastenrattaat osuvat siihen samaan aikaan.


Tieliikennelakia uudistetaan parhaillaan, ja siihen on tulossa monia hyviä parannuksia. Kummelihahmoasennetta uusi lakikaan ei kuitenkaan valitettavasti muuta, sillä ei noissa antamissani esimerkeissä mitään lakeja tai sääntöjä noudateta.


Osittain ongelmana on, ettei liikennevalvontaan riitä tarpeeksi resursseja. Poliisilla on muitakin hommia. Tähän voisi auttaa, jos pysäköinninvalvonnan ohella myös kaupunkialueiden liikennevalvonta siirrettäisiin kuntien hoidettavaksi.


Mutta kyllä ihan jokainen meistä voisi myös korjata asennettaan. Seuraavan kerran, kun tekee mieli töpöillä “ihan nopsaan vaan”, mieti hetki, onko se parin sekunnin ajansäästö todella tärkeämpää kuin oma ja muiden turvallisuus.

Suomi tarvitsee tulevaisuuteen katsovaa elinkeinopolitiikkaa

Puhe Vihreiden puoluekokouksessa 17.6.2017

Rakkaat ystävät,

Suomessa on tällä hallituskaudella puhuttu paljon kilpailukyvystä. Hallituksen puheissa se liittyy työn tuntihintaan, joka on näissä puheissa aina liian korkea. Se liittyy perinteiseen aikaan ja paikkaan sidottuun työhön. Kuukausipalkkaan. Siihen, että leimataan kellokortti.

Minulle tulee näitä puheita kuunnellessa aina sellainen olo, että minä en taida olla edes olemassa tälle hallitukselle. Kun minulla ei ole sitä kellokorttia. Ketään ei kiinnosta, teenkö minä 6 minuuttia enemmän vai vähemmän töitä viikossa, kunhan hoidan sen, minkä lupaan. Tätä se työ on nykyään aika monelle – semmoista, ettei se mahdu oikein mihinkään perinteisiin raameihin.

Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa esiteltiin hanketta, jolla pyritään saamaan kansainvälisten yritysten Pohjoismaiden-pääkonttoreita pääkaupunkiseudulle. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, mikä yrityksiä Suomeen vetää. Se on nimittäin koulutettu työvoima sekä hyvä innovaatioekosysteemi, johon kuuluu sekä akateemisia instituutioita että startup-yrityksiä. Tänne perustetaan tyypillisesti juuri tutkimus-, kehitys- ja suunnittelutoimintoja.

Tiedättekö, mikä on yksi meidän nopeimmin kasvavista vientialoista? ICT-palvelut. Tiesittekö, että ICT-palvelut työllistävät Suomessa nykyään enemmän kuin paperiteollisuus? Entä tiesittekö, että yhdestä palveluvientieurosta jää Suomeen 80–90 senttiä, kun tavaraviennissä vastaava summa on jopa alle 50 senttiä?

Ystävät, on korkea aika päivittää elinkeinopolitiikan pohjaoletukset tälle vuosituhannelle.

Meillä Vihreillä on erityisen hyvät edellytykset ymmärtää työn ja työmarkkinoiden muutosta ja tehdä tulevaisuuteen suuntaavaa elinkeinopolitiikkaa. Me emme kuulu perinteisiin eturyhmiin.

Minusta on tärkeää, että Vihreät tarjoavat tulevaisuuteen suuntaavan vaihtoehdon perinteiselle elinkeino- ja työllisyyspolitiikalle. Me voimme olla se puolue, josta pk-yrittäjät, freelancerit, startup-yrittäjät, pätkätyöläiset, osa-aikayrittäjät ja innovatiiviseen kehitystyöhon panostavat yritykset löytävät puolustajan. Me voimme olla se puolue, joka rakentaa pohjaa tulevaisuuden menestystekijöille sen sijaan, että puolustaa vanhoja rakenteita.

Turha syyttää yrittäjiä, kun YEL-järjestelmä on huono

Työeläkeyhtiö Elon toimitusjohtaja Satu Huber moitti Ylen haastattelussa yrittäjiä eläkekertymänsä laiminlyömisestä. Onkin ihan totta, että todella moni yrittäjä maksaa YEL-maksuja vain pakollisen minimimäärän, mikä tarkoittaa käytännössä minimipäivärahaa sairastuessa tai vanhempainvapaalla ja takuueläkettä sitten eläkevuosina.

On kuitenkin erikoista syytää tilanteesta yrittäjiä, kun oikea kritiikin kohde olisi YEL-järjestelmä monine valuvikoineen ja kummallisuuksineen. Nostan tässä esiin niistä muutaman keskeisimmän.

1. YEL-maksut eivät jousta

Työnantaja voi maksaa TyEL-maksut edellisen kuukauden toteutuneen palkkakertymän mukaan. TyEL-maksut siis joustavat palkkojen mukana. Kiva juttu työnantajalle – ei tarvitse yrittää vuoden alussa arvioida, kuinka paljon vaikkapa kausityöntekijöiden, ekstraajien ja tarvittaessa töihin tulevien palkkasumma mahtaa vuoden aikana olla.

Yrittäjä sen sijaan joutuu arvioimaan koko vuoden työtulonsa etukäteen, eikä vakuutusmaksu jousta mihinkään suuntaan. Toki YEL-maksuun voi hakea muutosta, mutta joustavaksi ja ketteräksi tätä prosessia ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua.

Monen yrittäjän tulot vaihtelevat suurestikin kuukaudesta toiseen, eivätkä tulot ole aina kovin hyvin ennakoitavissa – projektien aloitus saattaa esimerkiksi viivästyä monista syistä, samoin kuin niiden tuloutuminen. Kun YEL-maksu ei jousta, se mitoitetaan tällaisessa tilanteessa arvioidun alimman kuukausitulon mukaan.

Kun kerran järjestelmä eläkemaksujen joustolle on jo olemassa, on todella vaikea ymmärtää, miksi sitä ei sovelleta myös YEL-maksuihin.

2. Sairauspäiväraha on sidottu YEL-työtuloon

Yrittäjät maksavat palkastaan sairauspäivärahamaksua aivan saman verran kuin palkansaajatkin. Yrittäjien sairauspäiväraha ei kuitenkaan määräydy tämän päivärahamaksun mukaan, vaan YEL-työtulon mukaan. Ja kun se YEL-työtulo on usein määritelty alakanttiin, yrittäjä jää sitten sairastuessaan nuolemaan näppejään.

Jälleen kerran on todella vaikeaa ymmärtää, miten näin epätasa-arvoiseen menettelyyn on päädytty.

3. Mikä työttömyyskorvaus?

Erityisesti ihmettelen Huberin haastattelussa sitä, että hän nosti esiin yrittäjien työttömyyspäivärahan. Sekin toki on sidottu YEL-työtuloon, mutta silti yrittäjien kohdalla ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahasta puhuminen tuntuu lähes rienaukselta.

Ensinnäkin harva yrittäjä viitsii olla työttömyyskassan jäsenenä, koska yrittäjien kassamaksut ovat moninkertaiset palkansaajiin verrattuna. Tämä johtuu siitä, että yrittäjien ansiosidonnainen päiväraha rahoitetaan täysimääräisesti kassamaksuilla, kun taas palkansaajien päiväraha rahoitetaan 94,5-prosenttisesti kaikkien palkansaajien maksamista työttömyysvakuutusmaksuista. Miksi näin on, olisipa hauska tietää.

Yrittäjiltä ei peritä palkasta työttömyysvakuutusmaksua, mutta moni varmaan maksaisi sen ilomielin mieluummin kuin massiiviset kassamaksut.

Toinen syy, miksi yrittäjät ovat nihkeitä maksamaan työttömyyskassamaksuja, on se, että käytännössä yrittäjän on todella vaikeaa saada työttömyyspäivärahaa. Työssäoloehto on paljon pidempi kuin palkansaajilla (jälleen kerran, miksi?), ja yritys täytyy lopettaa kokonaan ennen kuin päivärahaa voi saada.

 

Kun eläkejärjestelmä on näin huono ja epätasa-arvoinen, on pikemminkin ihme, että moni yrittäjä kuitenkin viitsii maksaa täysimääräisiä YEL-maksuja. Pikku pyyntö siis Satu Huberille ja muille eläkejohtajille: käyttäkää merkittävää vaikutusvaltaanne mieluummin YEL-järjestelmän valuvikojen korjaamisen lobbaamiseen kuin yrittäjien moittimiseen.