Yrittäjä ja sen perhe

Eilen isänpäivänä silmiin osui artikkeli, jossa muuan tunnettu mies kertoi feminismistään. Jutussa kävi muun muassa ilmi, että hänen perheessään vaimo on ottanut päävastuun lapsista ja pitänyt perhevapaat, koska miehen on yrittäjänä kovin vaikea irrottaa aikaa perheelle.

Itselläni lähti juuri käyntiin kolmastoista vuosi yrittäjänä. Olen tänä aikana synnyttänyt kaksi lasta ja muutama vuosi sitten kuvioihin tuli mukaan vielä bonuslapsi. Minun on hyvin vaikea jakaa tuota käsitystä yrittäjyyden ja perheen yhdistämisen mahdottomuudesta.

En sano, että aina olisi ollut helppoa. Kahden lapsen vauvavuosiin mahtui irtisanoutuneita äitiysvapaasijaisia, firman IT-järjestelmän romahtaminen ja paljon imetyksen ja työnteon yhdistämistä kotikonttorilla. Niiltä ajoilta ei ole kovin koherentteja muistoja, mutta selvittiin kuitenkin.

Kun naiset kertovat yrittäjyydestään, tällaiset tarinat toistuvat. On imetetty vauvaa kaupan takahuoneessa. On tuotu taapero mukaan palaveriin. On tultu aina viimeisenä päiväkodille päivän päätteeksi, mutta tultu kuitenkin.

Miesten yrittäjätarinoissa sen sijaan on usein erilainen kaiku. On tehty pitkää päivää ja puoliso on hoitanut perheen. Bisnes ei olisi millään kestänyt muuten.

Tämä on aika erikoista. En millään usko, että naiset nyt vain ovat niin paljon kykenevämpiä yrittäjiä, että suoriutuvat yrittäjyyden ja perhe-elämän vaatimasta moniajosta, josta miehet eivät. Tunnen sen verran paljon tosi fiksuja ja osaavia yrittäjämiehiä. Kyllä hekin todennäköisesti selviäisivät ihan kunnialla vaipanvaihdosta puhelinpalaverin lomassa.

Todennäköisempi selitys löytyykin sukupuolirooleista. Kovin monelle äidille nyt vain ei tule edes mieleen, ettei asettaisi lapsia etusijalle. Monet miehet puolestaan on kasvatettu kuvittelemaan, että ovat korvaamattomia työelämässä, mutta eivät kotona.

Fakta on, että lasten saaminen asettaa paineita ajankäytölle. Jostain syystä nämä paineet edelleenkin useimmiten ratkotaan siten, että äidin ura väistää. Ja siitä seuraa, että kaikki naiset, oli heillä lapsia tai ei ja oli heillä suunnitelmissa hankkia lapsia tai ei, saavat “potentiaalisen vauvariskin” leiman otsaansa.

Pienten lasten isät puolestaan tekevät pisintä työpäivää ja eniten ylitöitä. Se on valtava harmi isien, lasten ja tasa-arvon kannalta.

Työelämään pitää saada aikaan muutos. Sellainen, ettei ole itsestäänselvää, että äitien urat joustavat ja isät “eivät millään voi irtautua” töistä. Perhevapaiden 6+6+6-malli olisi tärkeä askel siihen suuntaan, että normalisoidaan isien osallistuminen vastuun kantamiseen lasten ollessa pieniä.

Isien tasapuolisempi osallistuminen perhearkeen myös pakottaisi työnantajat miettimään työkulttuuria uusiksi, kun ei olisi käytettävissä sitä loputtomasti joustavaa resurssia nimeltä pienten lasten isät. Se tekisi todennäköisesti työelämästä aika paljon mielekkäämpää ihan kaikille.

Itselleni työn, perheen ja politiikan ristipaineessa eläminen on opettanut, että on aika paljon sellaista, jonka vain kuvittelee olevan kiireellistä ja tärkeää. Ja aika paljon vähemmän sellaista, joka juuri minun on pakko hoitaa. Tällaisesta oppimiskokemuksesta olisi varmasti hyötyä myös monille miehille. Ainakin tässä on kehittynyt ihan jäätävän päteväksi logistiikan hallinnassa ja priorisoinnissa.

Suosittelenkin kaikille omasta korvaamattomuudestaan vakuuttuneille vesilasitestiä: Täytä lasi vedellä. Laita sormi veteen. Ota sormi pois. Jos veteen jää kuoppa, olet oikeasti korvaamaton.

Ensimmäisen maailman ongelma

Minulla on todellinen ensimmäisen maailman ongelma: tienaan enemmän kuin päivittäiseen elämiseen kuluu, enkä enää tiedä, mihin ylimääräiset rahani käyttäisin.

Antakaa, kun selitän. Olen viimeisten viiden vuoden aikana tehnyt isoja muutoksia elintavoissani: Luovuin autosta, säästöä monta tuhatta euroa vuodessa. Siirryimme vegaaniseen ruokavalioon, perheen ruokalasku tippui vähintäänkin kymmeniä euroja kuukaudessa. Vaihdoimme ekosertifioituun sähköön, sähkölasku pieneni. Muutimme pienempään asuntoon, vuokrakulut putosivat yli tuhannella eurolla vuodessa.

Ansaitsen nyt vähemmän kuin viisi vuotta sitten, mutta minulle jää paljon enemmän rahaa säästöön. Olen aiemmin hemmotellut itseäni ja perhettäni matkustelemalla ja ostamalla vaatteita. Tänä vuonna olemme kuitenkin ilmastosyistä päättäneet, että lentokoneella suhaamisen on vähennyttävä. Alkusyksystä myös totesin, että vaatekaappini on niin täynnä, etten osta itselleni mitään uutta ainakaan tänä vuonna, ehkä pidempäänkään aikaan.

Mutta mitäs hittoa niillä rahoilla sitten tekee?

Ennen kuin hermostut täysin tällaisen etuoikeutetun kultapossun narinaan, totean, että tämä ensimmäisen maailman ongelma ei koske ainoastaan minua. Itse asiassa koko ilmastonmuutos on mitä suurimmassa määrin ensimmäisen maailman ongelma. Tai ainakin ensimmäisen maailman aiheuttama.

Nimittäin, eivät köyhät ihmiset ole saaneet aikaan nykyistä ylikulutustilannetta. Eivät Aasian saastuttavat tehtaat köyhiä varten tuota massiivisia määriä kulutustavaroita. Eivät köyhät syö pihvejä, aja katumaasturilla tai lentele golflomille. Ylikulutus on seurausta siitä, että aika monella ihmisellä on nykyään paljon löysää rahaa.

Hintaohjauksesta ilmastonmuutoksen torjuntakeinona puhutaan nykyään paljon. Hintaohjaus tarkoittaa sitä, että päästöjä aiheuttavat asiat saadaan maksamaan enemmän. Hiiliverot ja päästökauppa ovat jo ihan kahvipöytäsanastoa, ja viime aikoina eri paikoissa on yhä useammin kuullut pohdittavan myös hiilitulleja, joiden avulla voitaisiin pysäyttää ei-kestävästi tuotettujen tuotteiden virta.

Hintaohjaus onkin ihan käypä keino moneen asiaan. Esimerkiksi viime aikoina kohonnut päästökauppayksikön hinta on jo muuttanut voimaloiden ajojärjestystä Euroopassa. Erityisesti pienten katteiden liiketoiminnassa hintaohjauksella voi olla paljonkin vaikutusta.

Mutta kuluttajakäyttäytymisen suhteen olen epäileväinen. Miten korottaa hintoja niin, etteivät köyhimmät joudu ahdinkoon, mutta hintojen nousu oikeasti sattuu meihin, joilla on ylimääräistä fyrkkaa aika paljon? Ja miten estää se, että ilmastoystävällisten valintojen myötä säästyneillä rahoilla vain törsäillään lisää toisaalla?

Erilaisilla pakkokeinoilla on kannattajansa. Itsekin olen sitä mieltä, että EU:n päästökaupassa hintaa tärkeämpi elementti on se, että päästöoikeuksien määrä on rajoitettu. Sitä tosin vain on toistaiseksi rajoitettu aivan liian vähän. Voisiko siis kuluttajillekin säätää jonkinlaisen päästökaton? Voisimme vaikkapa suoraan kieltää autot, joiden päästöt ovat korkeammat kuin x hiilidioksidikiloa 100 kilometrillä. Kukaan ei nimittäin Suomessa oikeasti tarvitse autoa, joka kuluttaa hirveästi polttoainetta. Monessa Euroopan maassa suunnitellaankin parhaillaan uusien polttomoottoriautojen myyntikieltoa lähivuosikymmenillä.

Koko länsimainen elämäntapa perustuu ajatukseen, että pitää tavoitella korkeampaa statusta ja tulotasoa ja niillä korkeammilla tuloilla ostetaan sitten enemmän ja kalliimpia asioita. Palkkapäivänä palkitaan itseä Louis Vuitton -laukulla ja kiireisen työsyksyn jälkeen lennetään Thaimaahan rentoutumaan. Isompi talo, isompi auto, kalliimpi mittatilauspuku.

Todellinen ensimmäisen maailman ongelma on, miten me hyvinvoivat hyvätuloiset jatkossa suhtaudumme rahaan ja kuluttamiseen ja mitä miellämme elämänlaaduksi. Pystymmekö päästämään irti kulutuskeskeisestä elämäntavasta ja löytämään nautintomme jostakin muusta? Entä pystyvätkö päättäjät säätämään sellaisia lakeja, jotka tuuppasevat meitä riittävästi siihen suuntaan?

Omalla kohdallani olen miettinyt, että voisin merkkivaatteiden sijaan ostaa vaikkapa kotimaista nykytaidetta. Siitä olisi todennäköisesti paljon enemmän iloakin. Kotimaisiin cleantech-startupeihin olen rahojani jo laittanutkin.

Ilmastonmuutoksen torjunnan pitäisi osua meihin kultapossuihin ihan kaikkein eniten. Kuinka moni meistä on valmis äänestämään sen puolesta?

Helsingin koulujen ja päiväkotien ilmanvaihto kuntoon

Puhuin kaupunginvaltuustossa koulujen ja päiväkotien sisäilmasta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Koulujen ja päiväkotien sisäilmaongelmat ovat Helsingissä iso ongelma. Koulujen korjausvelka on puoli miljardia euroa, ja sisäilmaongelmat aiheuttavat terveysongelmia niin koulujen ja päiväkotien henkilöstölle kuin lapsillekin.

On hienoa, että tämän valtuustokauden budjetissa varattiin paljon aiempaa enemmän rahaa koulujen korjaamiseen. Nyt toivottavasti saadaan ongelmalliset rakenteet remontoitua nopeammin ja riittävässä laajuudessa.

Sisäilmaongelmat eivät kuitenkaan johdu pelkästään kosteusvaurioista tai virheellisistä rakenneratkaisuista. Rakennusten ilmanvaihdolla on myös olennainen osuutensa ongelmien aiheuttajana. Tästä syystä tein aloitteen koulujen ja päiväkotien ilmanvaihtoa koskevien käytäntöjen muuttamiseksi.

Helsingissä on käytäntönä, että koulujen ja päiväkotien koneellinen ilmanvaihto sammutetaan öisin, viikonloppuina ja loma-aikoina ja käynnistetään joitakin tunteja ennen työpäivän alkua. Ilmanvaihto sammutetaan energiansäästösyistä.

Monet asiantuntijat eivät pidä tätä käytäntöä riittävänä. Noin kaksi kolmasosaa sisäilman epäpuhtauksista johtuu rakennuksessa oleskelevista ihmisistä ja noin kolmasosa tulee rakenteista. Siis silloinkin, kun rakennus on tyhjillään, sisäilmaan päätyy muun muassa rakennus- ja sisustusmateriaaleista johtuvia epäpuhtauksia.

Jos näitä epäpuhtauksia ei tuuleteta pois, niistä voi aiheutua terveyshaittoja rakennusta käyttäville ihmisille. Kaupungin viranhaltijoiden kanta on, että se riittää, kun tuuletetaan pari tuntia ennen työpäivän alkua, mutta sekä akateemisten tutkijoiden että rakennusalan konsulttien joukosta löytyy eriäviä näkemyksiä.

Jyväskylän kaupungissa on omaksuttu erilainen käytäntö kuin Helsingissä. Siellä kaupungin tilapalvelujen hallinnoimissa rakennuksissa ilmanvaihto on käynnissä osateholla myös silloin, kun rakennuksissa ei oleskella.

Jyväskylän ohjeistus myös edellyttää, että rakennusten iltakäyttö huomioidaan. Kouluissa on koulupäivän ulkopuolella monenlaista toimintaa, kuten kerhoja ja urheiluseurojen harjoituksia. Myös tällainen käyttö edellyttää täyden tehon ilmanvaihtoa.

Onko Jyväskylän käytäntö parempi? Ainakin Jyväskylässä on saatu sisäilmaongelmat paremmin hallintaan kuin Helsingissä. Minusta Jyväskylän kokemuksista onkin syytä ottaa opiksi.

Aloitevastauksessa kerrotaan, että Helsingin sekä muiden kuuden suurimman kaupungin edustajat kokoontuvat syyskuussa pohtimaan ilmanvaihdon käyttötapoja ja että Helsinki päivittää koneellista ilmanvaihtoa koskevat ohjeistukset tämän pohdinnan tuloksena. Tämä on erittäin hyvä asia.

Saamme uuden ohjeistuksen tutustuttavaksi kaupunkiympäristölautakuntaan, mikä on sekin hyvä asia.

Nyt toivon, että jo kertyneet kokemukset kaupungeista, joissa ympärivuorokautista ilmanvaihtoa on kokeiltu, huomioidaan Helsingin uuden ohjeistuksen laadinnassa.

Energiansäästö on sinänsä tärkeää ja kannatettavaa, mutta sitä ei pidä tehdä ihmisten terveyden kustannuksella. Kun huolehditaan, että epäpuhtaudet tuulettuvat sisäilmasta riittävän hyvin ja ilmanvaihtohormit pidetään puhtaina, säästytään myös suuremmalla todennäköisyydellä kalliilta sisäilmaremonteilta.

Sisäilmaongelmat ovat Helsingissä paisuneet sellaisen mittakaavaan, että kaikki keinot pitää ottaa käyttöön.

 

Miksi puolella asteella on väliä

ilmasto ei odota Kaisa Hernberg blogiKansainvälinen ilmastotutkijoiden paneeli IPCC julkaisi tänään paljon odotetun raporttinsa ilmastonmuutoksesta. Raportti on sekä synkkää että toivoa herättävää luettavaa – olennainen viesti on, että olemme päästäneet tilanteen todella pahaksi, mutta vielä on mahdollista tarttua toimeen.

Kuten Oras Tynkkynen kirjoittaa hyvässä tiivistelmässään, yksi tärkeimmistä viesteistä raportissa on, että ilmastoa ei pidä päästää lämpenemään kahteen asteeseen saakka, vaan tavoittena tulee olla korkeintaan 1,5 astetta.

Tämä on iso juttu, sillä Pariisin ilmastosopimuksen mukaiset tavoitteet ja skenaariot tähtäävät korkeintaan kahden asteen lämpenemiseen.

Mitä väliä sillä sitten on, lämpeneekö ilmasto puoli astetta enemmän tai vähemmän? No ihan todella paljon!

IPCC:n analyysi osoittaa, että jo reilusti alle kahden asteen lämpeneminen käynnistää peruuttamattomia muutosprosesseja. Vaarassa ovat muun muassa arktinen luonto sekä pohjoiset havumetsät. Suomalaisille ei ehkä tarvitse erikseen alleviivata, että olemme kansantaloutena aika pahassa kiipelissä, jos havumetsät tuhoutuvat tai kärsivät pahoin ilmaston lämpenemisen seurauksena.

Jo kahden asteen lämpeneminen heikentää myös merkittävästi viljelyolosuhteita, etenkin maailman väkirikkaimmilla seuduilla. Jos tämän annetaan tapahtua, käynnistyy sen päiväinen kansainvaellus, että vuoden 2016 “pakolaisaalto” on siihen verrattuna pientä liplatusta vain.

Nyt raportti on julkaistu, tieto on kaikkien ulottuvilla. Mitä pitäisi tehdä?

Poliittisten päättäjien kaikilla tasoilla – globaalisti, EU:ssa, kansallisesti, kunnissa – pitää arvioida uudelleen päästövähennystavoitteet ja todennäköisesti tiukentaa niitä. Kuten tänään aamulla raportin julkistamistilaisuudessa todettiin, tarvitaan samoja politiikkatoimia kuin kahden asteen skenaariossakin, mutta nopeammin.

Kriittisenä aikarajana mainittiin vuosi 2030. Mitä enemmän päästöjä saadaan leikattua tuohon vuoteen mennessä, sitä helpompaa 1,5 asteen tavoite on saavuttaa. 2030 tulee aika pian. Nyt ei siis ole enää yhtään aikaa jäädä arpomaan.

Fossiilisten polttoaineiden sekä energiaa tuhlaavien toimintatapojen tuet pitää ajaa alas. Päästöjen hinnat pitää saada ylös, saastuttajien pitää maksaa. On tuettava vähähiilisyyteen tähtäävää tutkimus- ja kehitystoimintaa sekä investointeja. Energiantuotanto ja liikenne pitää saada päästöttömäksi. Metsien ja maankäytön hiilinieluja pitää kasvattaa. Muun muassa.

Yritysten pitää varautua tuleviin päästövähennysten tiukennuksiin, kohoaviin päästökauppahintoihin, haittaveroihin, fossiilitukien karsimiseen ja muihin vastaaviin politiikkatoimiin.

Kansainväliset rahoituslaitokset ja institutionaaliset sijoittajat ovat jo aiemmin tarkentaneet syyniä sen suhteen, minkälaisia ilmastoriskejä ja kuinka isoja hiilikuplia pörssiyhtiöiden taseista ja tilikirjoista löytyy. Tämän syynin voi odottaa tiukkenevan, ja salkunhoitajat sekä luotottajat todennäköisesti suhtautuvat entistäkin penseämmin korkean ilmastoriskin yrityksiin.

Tiukentuva sääntely luo myös monia liiketoimintamahdollisuuksia, joita moni yritys on toki jo vuosia pyrkinytkin hyödyntämään. Nyt on se kohta, jossa hitaampienkin kannattaa herätä ja miettiä vakavasti oman toimintansa – ja koko arvoketjunsa toiminnan – uudistamista ilmastoystävälliseksi.

Vaikka tärkeintä tällä hetkellä on saada aikaan systeemisiä muutoksia ja parempaa sääntelyä, myös yksittäisten kansalaisten toimilla on merkitystä. Neljä tärkeintä asiaa, joihin itse voimme jokainen vaikuttaa, ovat asuminen, liikkuminen, syöminen ja kulutus.

Miten kotisi lämpiää ja millä tavalla tuotettua sähköä ostat? Miten kuljet töihin, kouluun, harrastuksiin? Teetkö usein lomareissuja lentäen? Syötkö paljon lihaa ja eläintuotteita? Harrastatko shoppailua, tuleeko hankittua uusia vaatteita, laitteita ja muuta tavaraa enemmän kuin on tarpeen?

Näillä kaikilla valinnoilla on paljon väliä, sillä kun samoja valintoja tekevät miljoonat ja miljardit ihmiset, kerrannaisvaikutukset ovat suuret. Suomalaisten kulutusvalinnat vaikuttavat myös monien muiden maiden päästöihin, sillä suuri osa käyttämistämme tuotteista ja elintarvikkeista tulee Suomen ulkopuolelta.

Omia kulutustottumuksia ja niiden ilmastovaikutuksia voi arvioida Ilmastodieetti-laskurilla. Voit myös liittyä niiden tuhansien ihmisten joukkoon, jotka ovat jo tehneet ilmastolupauksen, eli luvanneet puolittaa omat päästönsä kymmenessä vuodessa.

Yksi tärkeimmistä tavoista vaikuttaa on äänestäminen. Siihen on mahdollisuus ensi keväänä eduskuntavaaleissa. Minkälaisia ilmastotoimia sinä edellytät valitsemaltasi ehdokkaalta ja puolueelta? Anna äänesi kuulua.

Tasa-arvoa periaatteessa ja käytännössä

Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiukkuisemmaksi tulen – etenkin tasa-arvo- ja ympäristökysymyksissä. Viimeiset pari päivää olen pihissyt voimatonta raivoa seuratessani arvotonta näytelmää ulkoministeri Soinin luottamusäänestyksen ympärillä.

Eihän se lopputulos mikään yllätys ollut. Mitä muuta voi odottaa hallitukselta, joka torppasi perhevapaauudistuksen, perui subjektiivisen päivähoito-oikeuden, leikkasi julkishallinnon pienipalkkaisten naisten tuloja ja rampautti kansalaisjärjestöjen tekemän kehitysyhteistyön.

Erittäin paljon tässä jupakassa korpeaa, että etenkin Kokoomus mielellään esittää tasa-arvon airutta. Puolueen puheenjohtaja Orpo haastii esimerkiksi Kokoomusnaisten julkaisussa tällä tapaa: “Sukupuolten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat tärkeitä asioita valtakunnallisella ja kunnallisella tasolla.”

Varmaan tilan puutteen vuoksi jutussa jäi mainitsematta, että sukupuolten tasa-arvo on tärkeä asia siinä tapauksessa, että se ei a) maksa mitään, b) suututa tärkeitä sidosryhmiä ja c) uhkaa hillotolppaa.

Selitellään asiaa miten tahansa, minulle eilisessä äänestyksessä oli ennen kaikkea kyse siitä, onko Suomen virallinen ulkopoliittinen linja naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana hallituspuolueiden mielestä tärkeä vai ei. Tuli selväksi, että ei ole.

Ulkoministerimme on osoittanut aivan häpeämätöntä halveksuntaa sekä edustamansa ministeriön linjauksia että naisten ja tyttöjen lisääntymisterveyttä ja ruumiillista itsemääräämisoikeutta kohtaan.

Ei niin kauhean kauan sitten Kokoomus ihan omatoimisesti pani ministerin vaihtoon, kun tämä valehteli lähettämistään tuhmista tekstiviesteistä. Se oli ihan fiksu veto ja tilalle saatiin samalla parempi ministeri.

Ike Kanervan sekstiviestittely kuitenkin oli tekona ihan peanuts verrattuna Soinin touhuihin. Kanerva ei sentään avoimesti kyseenalaistanut edustamaansa politiikkaa ja osoittanut avointa halveksuntaa niitä yli miljoonaa naisia kohtaan, jotka vuosittain menettävät henkensä tai vammautuvat laittomien aborttien tuloksena. Kanerva nolasi itsensä ja puolueensa, mutta ei heikentänyt Suomen ulkopoliittista uskottavuutta.

Toivon, että jatkossa jokainen nähdessään ulkoministeri Soinin kasvot muistaa, että meillä on tässä maassa puolueita, joissa tasa-arvoasiat jäävät aina Tärkeämpien Asioiden jalkoihin.

Ja kun tämän muistaa, voi sitten omalla kohdallaan miettiä, riittääkö se, että periaatteessa kannattaa tasa-arvoa, mutta käytännössä ei.

 

Olen ehdolla eduskuntaan

Olen Vihreiden ehdokkaana Helsingissä eduskuntavaaleissa 2019. Tärkein tavoitteeni niin työssä kuin politiikassakin on jo vuosia ollut ilmastonmuutoksen pysäyttäminen. Haluan kansanedustajaksi, sillä eduskunnassa päätetään monista tärkeimmistä toimista, joiden avulla voidaan välttää maailman keskilämpötilan nousu yli kriisirajan.

Ilmastopolitiikan kunnianhimoa sekä vaikuttavuutta pitää nostaa moninkertaiseksi niin Suomessa kuin EU:ssakin. Tulevalla vaalikaudella on erinomaiset mahdollisuudet molempiin, kun Suomi toimii EU:n puheenjohtajamaana syksyllä 2019. Eduskunnassa tarvitaan nyt ihmisiä, jotka ymmärtävät tilanteen vakavuuden ja tietävät, mitä pitää tehdä.

Myös tasa-arvo tarvitsee puolustajia. Tällä vaalikaudella tasa-arvo on ottanut takapakkia monella tavalla, ja tärkeitä uudistuksia kuten perhevapaauudistus on jäänyt tekemättä. Tehdyt virheet on korjattava, ja ennen kaikkea on mentävä eteenpäin, sillä yhteiskunnassa kaikki voivat lopulta paremmin, kun ihmisillä on taustastaan riippumatta mahdollisuus toteuttaa itseään.

Suomen talous voi hyvin, kun yritykset voivat hyvin. Pitkän linjan yrittäjänä haluan tukea pk-yritysten kasvua sekä parantaa ihmisten mahdollisuuksia työllistää itsensä. Tarvitsemme joustavampia mahdollisuuksia työntekoon sekä vähemmän jäykät turvaverkot. Yrityksille pitää myös luoda paremmat edellytykset tarttua ilmastonmuutoksen torjunnan luomiin bisnesmahdollisuuksiin.

Maailman pelastaminen on loistava bisnes. Nyt pitää vain mennä ja tehdä se.

Tutustu eduskuntavaaliteemoihini.
Lue lisää minusta ja taustastani.
Tule mukaan pelastamaan maailmaa ja liity tukiryhmääni.

Mitä olen oppinut yrittäjänä

Tänään vietetään yrittäjän päivää. Itselläni tulee tänä syksynä täyteen jo 12 vuotta yrittäjänä. Ensimmäiset kahdeksan kuluivat markkinointiviestintäalan pienyrityksen ruorissa, viimeksi kuluneet neljä puolestaan yhden naisen konsulttiyrityksessä. Neljä vuotta sitten ryhdyin myös sijoittamaan startup-yrityksiin.

Olen monesti sanonut, että ensimmäinen firmani oli minulle tosielämän kauppakorkeakoulu, ja hallitustyö startupeissa puolestaan tosielämän MBA-tutkinto. Olen oppinut aivan huikean määrän asioita, ja aika monet niistä kantapään kautta.

Olen oppinut joustavuutta ja ongelmanratkaisua. Pienyrittäjyys on loistava tapa oppia eroon perfektionismista, jos sellaisia taipumuksia sattuu olemaan. Asioita voi suunnitella ja budjetoida vaikka kuinka, mutta aika pian huomaa, että mutkat matkassa ovat ominaisuus, ei bugi. Kyky olla hermostumatta, kun asiat menevät taas kerran pieleen, kyky keskittyä tilanteen ratkaisemiseen ja kyky muuttaa suunnitelmia lennosta kehittyvät näissä hommissa.

Olen oppinut neuvottelutaitoja. Viisas vaarini opetti minulle, että kannattaa aina miettiä useampi vaihtoehto, kun menee neuvotteluihin, niin on vahvoilla. Harvoin sitä nimittäin ihan sellaisenaan saa sitä, mitä haluaa. Itse olen oppinut, että itselleen pitää määritellä, mihin asti ja missä asioissa on valmis joustamaan, niin ei tule myyneeksi huonoilla ehdoilla. Olen oppinut myös sen (ehkä Jari Parantaiselta), että usein kannattaa aluksi pyytää paljon enemmän kuin haluaa tai tarvitsee. Sittenpä on varaa neuvotella.

Olen oppinut, että yrittäjyyskin on vain työtä. Muistan edelleen sen euforian, kun olin juuri aloittanut ensimmäisen firmani ja kaikki tuntui niin ihanalta, etten millään saanut psyykattua itseäni tekemään järkevän mittaisia päiviä. Olin myös ihan supertarkka kaikesta, mitä firmassani tehtiin, koska olihan firma oma lapsukaiseni. Eihän siitä sitten ilman burnoutia selvitty. Vähitellen opin päästämään irti, pitämään lomat, tekemään riittävän hyvää täydellisen sijaan, ja tekemään myös muuta kuin työtä.

Olen oppinut ihan valtavasti liiketaloudesta. Pienyrittäjä on toimitusjohtaja, lakiasiainjohtaja, talousjohtaja, henkilöstöjohtaja, markkinointijohtaja, myyntijohtaja, tietohallintojohtaja ja kahvinkeittäjä kaikki yhdessä henkilössä. Kun ensimmäisen yritykseni myytyäni käväisin välillä pari vuotta palkkatöissä suurehkossa organisaatiossa, oikein hätkähdin tajutessani, miten paljon olin kahdeksassa vuodessa oppinut. Sama havainto myös startupien hallitustyöstä: jotenkaan en olisi uskonut olevani se henkilö, joka esimerkiksi nillittää poistojen kirjaustavasta tilinpäätöksessä, mutta niin vain on käynyt.

Olen oppinut johtamaan, sekä itseäni että muita. Yrittäjäurani alussa olin sellainen boss from hell – rasittava mikromanageeraaja, joka teki liikaa töitä, oli koko ajan pinna kireällä ja vaati palkatuilta työntekijöiltä samanlaista sitoutumista kuin itseltään. Minulla on onneksi ollut onni työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat vaatineet minulta pomona paljon ja opettaneet tärkeitä asioita. Sittemmin olen saanut paljon positiivista palautetta johtamistyylistäni niin alaisilta kuin erilaisten johtamieni projektiryhmien jäseniltä. Se on ollut minulle ehkä kaikkein tärkein ja arvokkain oppi uran varrella.

12 vuoden kokemuksella täytyy sanoa, että on tämä yrittäjyys aikamoinen mylly ihmiselle. Mutta vaikka välillä on ollut melkoista kyntämistä ja ketutusfaktori ylittänyt sietokyvyn, en mistään hinnasta vaihtaisi pois tätä arvokasta oppimiskokemusta. Toisinaan on hyvä pysähtyä miettimään näitä positiivisia puolia.

Toivotan loistavaa yrittäjän päivää kaikille tämän vaativan ja antoisan työn parissa pakertaville. Hatunnosto ja kippis! Olet terästä.