Minkälainen on menestyvä yritys?

Olen viime päivinä työstänyt yrittäjyysaiheista artikkelia tulevaan pamflettiin. Lähdeaineistoja penkoessani törmäsin Tehy-lehden artikkeliin, joka sai pohtimaan, mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme menestyneistä yrityksistä.

Jutussa Tehyn yrittäjäjaoston puheenjohtaja Tapio Väätäinen kertoo, että yritysmaailman viesti hoiva-alan yrittäjille on aina tällainen: Muuta toiminimi osakeyhtiöksi, kasvata yritystä ja myy se sitten isolle firmalle.

“Tällöin unohtuu mielestäni se tärkein, miksi suurin osa meistä on ryhtynyt ammatinharjoittajiksi – eli tyytyväinen asiakas ja oma työnilo. Numerot alkavat helposti nousta tärkeämmäksi kuin asiakkaan kohtaaminen”, Väätäinen toteaa jutussa.

Voimakasta kasvua pidetään helposti synonyymina yrityksen menestykselle. Kun asiaa katsotaan puhtaasti rahoittajan näkökulmasta, kasvu onkin välttämättömyys – jos yritys ei kasva, rahoittajalta jäävät voitot saamatta. Erityisesti riskisijoittajien on saatava vähintään yksi tai kaksi kymmenestä sijoituskohteesta skaalautumaan niin räyhäkkäästi, että saaduilla voitoilla kuitataan vähemmän onnistuneiden sijoitusten tappiot.

Mutta mitä skaalautuvuus käytännössä tarkoittaa? Yleensä se tarkoittaa sitä, että yrityksen on mahdollista saavuttaa maksimaalinen kasvu ja liikevoitto minimaalisilla henkilöresursseilla. Esimerkiksi yksi Suomen huikeimmista menestystarinoista Supercell teki 2014 puolentoista miljardin euron liikevaihdon alle 150 työntekijällä. Vertailun vuoksi: S-ryhmä teki samana vuonna reilun seitsemän miljardin euron liikevaihdon hieman yli 8000 työntekijän voimin. Siis neljä- ja puolikertainen liikevaihto 53-kertaisella henkilöstömäärällä.

Huikea kasvu on hieno juttu ennen kaikkea yrityksen omistajien kannalta, ja hyvässä tapauksessa tuo yhteiskunnalle sekä verotuloja että muuta hyvää. Näin onkin Supercellin tapauksessa käynyt – perustajat ovat paitsi maksaneet veronsa kiltisti, myös lahjoittaneet suuria summia hyväntekeväisyyteen ja rahoittaneet uusia yrityksiä. Työllisyysvaikutukset ovat kuitenkin jääneet pk-yrityksen tasolle.

No, entäpä yrityksen myyminen isolle firmalle? Yrityksen perustajan näkökulmastahan se on varsin messevä saavutus – kaikki firman kehittämiseen satsatut rahat ja työtunnit korvataan kerralla korkojen kanssa.

Kansantalouden kannalta vaikutus ei välttämättä ole niin positiivinen. Suomessa tendenssinä on ollut myydä kasvuyritykset kansainvälisille ostajille varsin varhaisessa vaiheessa. Tästä on seurannut muun muassa se, että meillä on hyvin vähän keskisuuria kotimaisia yrityksiä. Ja kun keskisuuret puuttuvat, ei synny myöskään uusia suuryrityksiä.

Kun pieni kotimainen kasvuyritys myydään suurelle kansainväliselle ostajalle, parhaassa tapauksessa yritys saa lisää resursseja toimintansa kehittämiseen samalla, kun ostaja valtaa uuden markkina-alueen. Usein kuitenkin käy niin, että kun päätösvalta siirtyy Suomesta muualle, myös toiminnan kehittämisen fokus siirtyy muualle. Ostaja saattaa olla kiinnostunut vain ostettavan yrityksen teknologiasta, tai kenties motiivina on kilpailijan saaminen pois markkinoilta.

En nyt tässä suinkaan yritä sanoa, ettei kasvaviin teknologiayrityksiin kannata hassata paukkuja. Se olisi älyllisesti epärehellistä, kun itsekin teen enkelisijoituksia kasvaviin teknologiayrityksiin. Supercellin kaltaisia kasvuraketteja tarvitaan, ja niitä saisi olla paljon nykyistä enemmän, koska ne tuovat Suomeen jotakin, jota meillä on liian vähän – pääomaa.

Mutta menestyksen mittaaminen ainoastaan kasvun ja kansainvälisten yritysostojen kautta on vaarallisen yksipuolista.

Pääomien lisäksi Suomessa tarvitaan lisää työpaikkoja. Eniten työllistävät yritykset eivät yleensä löydy kasvavien teknologiayritysten joukosta vaan palvelualoilta.

Palveluyrityksetkään eivät välttämättä ole pieniä ja paikallisia. Maailmalla on runsaasti esimerkkejä globaaleista palvelubrändeistä – niin matalapalkka-aloilla (McDonald’s, Starbucks, Lidl) kuin koulutetun työvoiman ja korkeiden palkkojen aloilla (McKinsey, PricewaterhouseCoopers, CGI). Suomestakin toki löytyy muun muassa kansainvälisesti toimivia insinööritoimistoja, mutta eivät ne valtavirtaa ole.

On hyvä muistaa sekin, ettei pelkästään suuri ole aina kaunista. Yhteiskunnan kannalta on arvokasta myös se, että yksittäiset ihmiset työllistävät itse itsensä. Näin tekevät muun muassa Tehy-lehden artikkelissa kuvatut hoiva-alan yrittäjät. Aina ei tavoitteena tarvitse olla kasvu, vaan yksinyrittäjälle menestyksen mittareita voivat olla vaikkapa palvelun laatu, toiminnan tehokkuus ja asiakasuskollisuus.

Toistaiseksi Suomessa satsataan yhteiskunnan tasolla uusien, työllistävien palvelukonseptien kehittämiseen todella vähän paukkuja. Jopa hoiva-alan kohdalla kehittämispanostusten kohteena on useammin teknologia kuin palvelu. Mutta mitä jos teknologian sijaan hoiva-alan suomalainen “killer app” olisikin verkostomaisesti toimiva, freelancertyövoimaan perustuva palvelukonsepti? Harmaantuvassa Euroopassa sellaiselle voisi olla aikamoiset markkinat.

Menestyksen määritelmä on olennainen, koska se ohjaa, minkälaista lopputulosta pidetään tavoiteltavana ja minkälaista toimintaa tuetaan. Mitä kaikkea voisimmekaan saada aikaan, jos yritysten menestystä alettaisiin arvioida nykyistä laaja-alaisemmin?