Ylpeänä töissä

Sain kutsun “Töissä 18.9. ja ylpeä siitä” -tapahtumaan Facebookissa. Toki teen töitä myös tänään ja toki koen ylpeyttä työstäni. Vierastan kuitenkin tuohon tapahtumaan sisältyvää vihjausta siitä, että tänään lakkoon ja mielenilmauksiin osallistuvat eivät olisi ylpeitä työstään.

Esimerkiksi tyttäreni päiväkodin hoitajat ja lastentarhanopettajat ovat taatusti ylpeitä työstään, jota tekevät suurella sydämellä ja ammattitaidolla. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että heillä alkaa tulla mitta täyteen, kun hallituksen leikkauskirves osuu heidän työhönsä joka puolelta – siinä kun leikataan jostakin, joka on jo valmiiksi äärimmilleen kiristetty.

Tuen varhaiskasvatuksen ammattilaisia tänään hoitamalla tytärtäni kotona, jotta he pääsevät käyttämään perustuslaillista oikeuttaan osoittaa mieltään. Laadukas, motivoituneiden ammattilaisten toteuttama päivähoito on taannut minulle mahdollisuuden tehdä töitä ja työllistää muita, ja siitä haluan tottavie pitää kiinni.

Muutenkin olen sitä mieltä, että on meidän kaikkien etu, että arkemme sujuvuuteen ja turvallisuuteen vaikuttavat ihmiset saavat tehdä työtään riittävällä palkalla ja reiluin ehdoin. Pelkällä työylpeydellä kun on paha maksaa laskuja.

Yrittäjänä minun on helppo tuntea solidaarisuutta ja myötätuntoa niitä kohtaan, joista tuntuu, että joku raja pitää olla sillä, millaisilla ehdoilla ja millaisella palkalla työtä tehdään. Ammottavat aukot yrittäjän sosiaaliturvassa eivät sillä katoa, että muiden työehtoja heikennetään.

On kuitenkin aivan selvää, että työhön liittyvä lainsäädäntö ja neuvottelumekanismit kaipaavat uudistamista. Hengästyttävään tahtiin muuttuva toimintaympäristö edellyttää kaikilta osapuolilta joustavuutta, joka ei nykyjärjestelmässä ole mahdollista. Toisaalta lain suojan ja sosiaaliturvan ulkopuolelle jää koko ajan kasvava joukko työtä tekeviä.

Yksi leikkuukirves sopii kaikille -ajattelu sopii huonosti nykypäivän monimutkaiseen työelämään, jossa kilpailukyvyn ja kustannustehokkuuden puutteet johtuvat eri aloilla aivan eri syistä.

Vientiteollisuuden kohdalla kustannuspaineita aiheuttaa kysynnän heikkeneminen, kun taas julkisessa terveydenhuollossa kysyntä vain kasvaa väestön ikääntyessä. Ravintola-alalla puolestaan työn ja palkkauksen ehdot rajoittavat mahdollisuutta tarjota palveluja. Miten ihmeessä sama lääke voisi tepsiä kaikkiin näihin ongelmiin?

Mustavalkoiset maailmanselitykset ja näennäishelpot patenttiratkaisut eivät nyt riitä, vaan kunkin alan ongelmia pitää ratkoa alan erityispiirteet huomioiden. Siitä ei toki saa aikaan yhtä näyttävää poliittista teatteria kuin “yhteiskuntasopimuksesta”, mutta sellaistahan se on, työelämä – pitkäjänteistä puurtamista.