Heikkojen auttamisesta ja kirkon ja valtion suhteesta

Äänestäjä tiedusteli, mitä ajattelen Suomen heikoimmassa asemassa olevista ja heidän auttamisestaan sekä miten suhtaudun kirkon ja valtion suhteeseen. Näin vastaan:

Heikoimmassa asemassa olevien auttaminen
Joku viisas on sanonut, että yhteiskunnan arvo mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina uskon vahvasti siihen, että kaikista on pidettävä huolta.

Ennen kaikkea on varmistettava, että kaikille pyritään antamaan yhtäläiset valmiudet huolehtia itsestään. Koulutuksessa pitää panostaa paljon nykyistä enemmän työelämätaitojen kehittämiseen – työnhaku, oman osaamisen markkinointi ja yritystalouden perusteet ovat tärkeitä kaikille, mutta harvoille niitä opetetaan. Esimerkiksi taidealoilta valmistuvista suuri osa päätyy työllistämään itsensä, mutta koulutus antaa tähän hyvin heikon pohjan.

Myös sosiaaliturvajärjestelmämme kaipaa kunnon remonttia. Liian moni työtä tekevä putoaa tällä hetkellä turvaverkkojen ulkopuolelle ja toisaalta liian moni jää työelämän ulkopuolelle siksi, että työnteko ei ole kannustinloukkujen vuoksi kannattavaa. Kun ihmisellä on halu parantaa elintasoaan työtä tekemällä, siihen pitää olla mahdollisuus ja yhteiskunnan tulee rohkaista siihen. Perustulo parantaisi monien asemaa ja lisäisi työnteon ja yrittämisen kannattavuutta.

Ongelmien ja syrjäytymisen ennaltaehkäiseminen on todella tärkeää. Parasta ennaltaehkäisyä on taata laadukkaat ja kattavat peruspalvelut kuten varhaiskasvatus, koulutus, perhepalvelut, nuorisotilat ja -ohjaus sekä terveydenhuolto (myös mielenterveyden). Näistä leikkaaminen aiheuttaa yhteiskunnalle lisää kustannuksia muun muassa syrjäytymisenä, lisääntyvinä terveys- ja mielenterveysongelmina ja perheiden pahoinvointina.

Ja kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa ei pysty täysin huolehtimaan itsestään, on voitava luottaa siihen, että yhteiskunta tukee. Se on mielestäni sivistyneen yhteiskunnan merkki.

Kirkon ja valtion suhde
Alkajaisiksi on varmaan hyvä mainita, että en itse kuulu kirkkoon. Kun synnyin, perheeni ei ollut uskonnollinen, eikä minua kastettu. En ole elämässäni kokenut tarvitsevani uskontoa.

Ymmärrän hyvin, että monilla ihmisillä on tarve kuulua uskonnollisiin yhteisöihin. Jokaisella pitää olla vapaus valita yhteisönsä – tai olla valitsematta. Minusta uskonnonvapaus on todella tärkeä perusoikeus, eikä se toteudu kunnolla, kun valtio ja kirkko ovat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa kuin Suomessa on.

Uskonnollisille yhteisöille on muun muassa ulkoistettu monenlaisia sosiaalipalveluja. Tämä on ongelmallista, sillä palveluja tarvitsevien pitäisi voida saada niitä ilman uskonnollisia lisukkeita. Uskonnonvapaus ei toteudu, jos uskonnottoman perheen ekaluokkalaiselle ainoa tarjolla oleva iltapäiväkerho on seurakunnan ylläpitämä.

Uskonnonopetuksen järjestäminen kouluissa on myös kustannuskysymys. Kun opetuksesta koko ajan säästetään (mikä sinänsä on erittäin huono asia), en näe järkeväksi sitä, että niukkoja resursseja käytetään monien eri uskontokuntien uskonnonopetuksen järjestämiseen. Kaikille yhteinen, ei-tunnustuksellinen katsomusaine olisi sekä kustannustehokasta että auttaisi yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassamme ihmisiä ymmärtämään toisiaan paremmin.