Perhe ja työ – tuo ihana yhdistelmä

Tänään se taas tapahtui, pelätty soitto päiväkodista kesken työpäivän: “Lapsesi ripuloi, hakisitko hänet kotiin.” Eipä siinä sitten muuta kuin päivän palaverien peruminen ja bussiin lasta noutamaan.

Lapsiperheen elämä on jakuvaa tasapainottelua. Niinä päivinä, kun kaikki ovat nukkuneet hyvin, kaikki ovat terveitä, ja asiat hoituvat suunnitellusti, sitä jaksaa aika hyvin. On energiaa vaikka leipoa yhdessä tai mennä leikkipuistoon illalla. Onneksi on niitäkin päiviä.

Eniten stressiä työn ja perheen yhdistäminen aiheuttaa niinä hetkinä, kun perhe tumpsahtaa keskelle työpäivää tai toisin päin. Lapsi sairastuu keskellä viikkoa. (Tai vielä pahempaa – jokainen perheenjäsen sairastuu vuorollaan kolmen viikon aikana.) Työmatka sotkee perheen rutiinit. Kokous alkaa niin aikaisin aamulla, ettei siihen mitenkään ehdi ajoissa, jos meinaa ehtiä viedä lapset hoitoon.

Nykypäivän perheet ovat aika tiukille viritettyjä. Vaikka ei edes olisi kunnianhimoista harrastusaikataulua kuljetusjärjestelyineen, elämä on jatkuvaa säätämistä. On työt, koulut, päivähoidot, leikkitreffit, järjestötoiminta – mitä nyt kenelläkin.

Arjen saaminen sujuvaksi vaatii jatkuvaa neuvottelua ja paljon kompromisseja. Kun tästä korttitalosta nykäisee yhden kortin pois, koko setti pitää rakentaa uudestaan.

Sairaiden lasten hoito on asia, joka koskettaa kaikkia lapsiperheellisiä työssäkäyviä. Harvassa ovat ne onnelliset, joille työnantaja maksaa hoitopalvelun. Muiden pitää yrittää sumplia, sillä mitään pomminvarmasti saatavilla olevaa julkista vaihtoehtoa ei ole, ja monen lapsen isovanhemmat asuvat kaukana tai ovat itsekin vielä töissä.

Hoitopäivät tulevat työnantajille kalliiksi – joko pitää palkata sijainen tai sitten työt jäävät tekemättä tai niiden valmistuminen lykkääntyy. Olisiko yhteiskunnan kannalta kustannustehokkaampaa tukea sairaiden lasten hoitopalveluja siten, että pienilläkin työnantajilla olisi varaa tarjota niitä henkilöstölleen? Hoivayritykset kasvaisivat ja voisivat palkata lisää väkeä, ja muiden yritysten tuottavuus paranisi poissaolojen vähentyessä.

Nykyisessä säästöintoilussa tuskin ainakaan palaamme siihen malliin, joka toimi omassa lapsuudessani: kun lapsi sairastui, kunnan kodinhoitaja tuli apuun.

Sairaiden lasten hoitoon liittyy myös varsinainen lainsäädännön kukkanen: vanhempi ei voi saada palkallista vapaata sairaan lapsen hoitamiseen, jos toinen vanhempi on päivällä kotona – edes siinä tapauksessa, jos tuo toinen vanhempi on vuorotyössä ja paiskinut hommia koko yön. Pahempi homma kaikille perheellisille sairaanhoitajille, rekkakuskeille, poliiseille, tehdastyöntekijöille ja 24 h -markettien myyjille.

Toinen tärkeä kysymys on, miten voisimme politiikan keinoin kannustaa työnantajia perheystävällisiin käytäntöihin. Jo melko vanhassa tutkimuksessa havaittiin, että alle kolmevuotiaiden lasten isät tekevät pisintä työpäivää. Aikaiset ja myöhäiset palaverit, yön yli kestävät strategiatyöpajat, kotona tehtävät ylityöt ja jatkuva reissaaminen eivät nekään ainakaan helpota lapsiperheiden arkea. Tuloksena on stressaantuneita, väsyneitä, tuottavuudeltaan alentuneita työntekijöitä.

Oma lukunsa on myös se, että Suomessa osa-aikatyö on todella harvinaista. Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna miehistä vain joka kymmenes ja naisistakin joka viides oli osa-aikaisessa työsuhteessa. Suomessa joko ollaan kokopäivätyössä tai ei ollenkaan. Kuitenkin monelle pienen lapsen vanhemmalle osa-aikatyö voisi tarjota helpotusta arkeen. Ja toisaalta: pienille työnantajille osa-aikatyö on hieman vähemmän riskialtis tapa kasvattaa yrityksen työvoimaa.

Kun olin vielä palkkatyössä, vanha kunnon työaikajousto oli arkeni pelastaja. Kun piti viedä tai hakea lapsia, pystyin tekemään hieman lyhyempää päivää, ja muina aikoina taasen oli mahdollisuus kiriä saldoa takaisin. Johtajana pystyin myös päättämään aikatauluistani sen verran vapaasti, että älyttömiin aikoihin pidettyjä kokouksia osui kohdalle harvoin.

Myös mahdollisuus tehdä etätöitä on perheellisen pelastus. Esimerkiksi sairaan lapsen hoitohärdelliä helpottaa kummasti, jos voi kotona hoitaa rästihommia ja pitää etäpalavereja työnantajan maksamalla läppärillä ja nettiyhteydellä. (Itsekin parhaillaan naputtelen tätä tekstiä tv:n lastenohjelmat taustaäänenä.)

Avainsanana näissä kaikissa on joustavuus. Työelämän joustoista puhutaan usein negatiiviseen sävyyn työntekijän oikeuksia heikentävinä. Mutta myös työnantajien kannattaa joustaa tavoilla, jotka helpottavat työntekijöiden selviytymistä arjessa – oli perhettä tai ei. Kansainvälisissä tutkimuksissakin se on todettu: hyvinvoiva työntekijä on tuottavampi työntekijä.

Mitä mieltä sinä olet?

Mitkä ovat sinun perheesi tapoja selvitä arjen härdellistä?

Miten sinun työpaikallasi tuetaan työntekijöitä erilaisissa elämäntilanteissa?

Mitä asioita mielestäsi pitäisi yhteiskunnan tasolla muuttaa tai parantaa, jotta perheen ja työn yhdistäminen sujuisi joustavammin?