On häpeällistä ja haitallista, ettei hallitus uudista yritystukia

Olen tässä pari päivää sulatellut uutista hallituksen asettaman yritystukityöryhmän tuloksettomuudesta sekä tietoja ryhmän työskentelytavoista. Tuloksettomuus ei yllättänyt, toimintatapojen räikeys ehkä sentään jonkin verran.

Miksi tuloksettomuus ei yllättänyt? Koska alusta asti oli selvää, että työryhmä asetettiin vain siksi, että näyttäisi siltä kuin tehtäisiin jotakin. Innokkaiden puheiden jälkeen oli hirveän noloa, ettei hallitus saanut leikkauksia aikaiseksi viime vuonna sen enempää puoliväliriihessä kuin syksyn budjettineuvotteluissakaan.

Sekin oli toki selvää, miksi yritystukien uudistaminen on Sipilän hallitukselle niin vaikeaa. Leikkaukset kun osuisivat Kokoomuksen ja Keskustan keskeisiin sidosryhmiin. Silti jaksoin hämmästyä, miten suuri rooli näille sidosryhmille annettiin parlamentaarisessa työryhmässä.

Siellä ne istuivat neuvottelupöydässä mukana, kaikki suurimpien edunsaajien etujärjestöt.

Hyvään lainvalmisteluun ilman muuta kuuluu intressiryhmien kuuleminen. Voi perustellusti väittää, että Suomessa on saatu yhteiskuntarauha pysymään ja eri tahot noudattamaan lakeja varsin kuuliaisesti pitkälti juuri siksi, että lainvalmistelu on osallistavaa.

On kuitenkin hyvin eri asia kuulla intressitahoja kuin päästää ne päättämään omista eduistaan. Valitettavasti tämä päätöksentekoon mukaan ottaminen näyttää Suomessa yleistyvän. Lobbarit ovat jo useita kertoja olleet mukana hallitusneuvotteluissa hallitustavoitteita sorvaamassa. Nyt etujärjestöt päästettiin parlamentaarisen työryhmän jäseniksi. Onko seuraava askel, että eduskunnan valiokuntiin tulee vakiopaikat MTK:lle ja EK:lle?

Anders Blom teki ansiokkaan työn nostaessaan väitöskirjassaan esille suomalaisen rakenteellisen korruption toimintatapoja. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että Suomessa tarvitaan yhteiskunnallisen sopimisen päivitystä.

Nyt meillä on tilanne, jossa yhteiskunnan vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät kaiken arvovaltansa estääkseen yhteiskunnan ja liike-elämän rakenteita kehittymästä ja pitääkseen aikoinaan aivan erilaisessa tilanteessa myönnetyt etuudet ikuisesti voimassa. Samaan aikaan leikataan yhteiskuntaa uudistavista ja kilpailukyvyn kannalta olennaisista asioista, kuten tutkimuksesta ja koulutuksesta. Leikataan myös yhteiskuntarauhan kannalta olennaisista asioista, kuten sosiaaliturvasta.

Liike-elämän etujärjestöt maalailevat uhkakuvia siitä, kuinka kilpailukyky on mennyttä, jos yritystukia leikataan. Tämä ei kerta kaikkiaan ole uskottavaa, kun tilastoja katsoo. Esimerkiksi yksi suurimmista yksittäisistä tuista, energiaintensiivisen teollisuuden sähköveron palautus, valuu suoraan suurten yritysten osinkoihin.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että valtion tehtävä ei ole kannatella kannattamatonta yritystoimintaa – ja vielä vähemmän sen tehtävä on syytää tukia vakavaraisille yhtiöille, joilla ei ole ongelmia saada rahoitusta. Yritysten, jos keiden, tulisi ennen kaikkea pystyä toimimaan markkinoilla terveen kilpailun pelisäännöillä.

Valtion roolina voi olla esimerkiksi auttaa uusia markkinoita alulle, tukea markkinoita uudistavaa tutkimus- ja kehitystyötä, paikata yksityisillä rahoitusmarkkinoilla ilmeneviä aukkoja tai estää haitallisten ulkoisvaikutusten syntymistä. Valtaosa suomalaisista yritystuista ei kuitenkaan noudata näitä periaatteita.

Yritystukien uudistamiselle on suuri tarve. Tuet tulevat kalliiksi ja valtaosa niistä vääristää markkinoita. Se, että hallitus ei ole uudistusta saanut aikaan, on surullista, häpeällistä ja erittäin haitallista Suomen taloudelle ja kilpailukyvylle.

Parempi sisäilma kouluihin ja päiväkoteihin

Jätin eilen valtuustoaloitteen, jonka tavoitteena on parantaa sisäilman laatua ja ehkäistä kosteusvaurioiden syntymistä Helsingin kouluissa ja päiväkodeissa. Aloitteen allekirjoitti lisäkseni 21 valtuutettua lähes jokaisesta valtuustoryhmästä.

Nyt, kun kaupungin budjettiin on varattu runsaasti rahaa sisäilmaongelmien korjaamiseen, voimme toivottavasti luopua käytännöistä, joilla tavoitellaan lyhytaikaisia säästöjä, mutta saadaan aikaan pitkäaikaisia ongelmia.

Uskon, että kaikki haluavat lasten ja heidän hoitajiensa ja opettajiensa viettävän päivänsä rakennuksissa, jotka ovat terveellisiä ja turvallisia.

 

Valtuustoaloite: Sisäilman laatua parantavat koneellisen ilmanvaihdon käytännöt kouluihin ja päiväkoteihin

Koulujen ja päiväkotien kosteus- ja sisäilmaongelmat aiheuttavat Helsingin kaupungille suuria kustannuksia. Koulujen korjausvelka on jo puoli miljardia euroa. Sisäilmaongelmat aiheuttavat monenlaisia terveysongelmia, joiden hoitaminen kasvattaa kustannuksia entisestään.

On hienoa, että kaupunki on varannut budjetissaan runsaasti rahaa sisäilmaremonttien tekoon. Valitettavasti pelkkä rakenteiden korjaaminen ei välttämättä poista kaikkia ongelmia. Yksi sisäilman laatua huomattavasti heikentävä asia on koneellisen ilmanvaihdon laitteistojen käyttötavat. Useissa koulu- ja päiväkotirakennuksissa on käytäntönä sammuttaa koneellinen ilmanvaihto arki-iltojen, viikonloppujen ja loma-aikojen ajaksi.

Koneellisen ilmanvaihdon kytkeminen pois päältä on osasyyllinen kosteusongelmien syntyyn ja huonontaa rakennusten ilmanlaatua merkittävästi. Kun ilma ei vaihdu koululuokissa ja päiväkodin huoneissa, epäpuhtaudet kasautuvat tiloihin ja tarttuvat pintoihin. Säästämällä ilmanvaihdosta luodaan vielä kalliimpi ongelma.

On myös käynyt ilmi, että joidenkin koulujen sisäilmaremonttien yhteydessä laadittuja huoltosuunnitelmia ei ole noudatettu ilmanvaihdon osalta, koska tieto ei ole kulkenut kiinteistön kunnossapidosta vastaaville.

Asiantuntijoiden mukaan rakennuksen ollessa tyhjillään koneellista ilmanvaihtoa tulee käyttää vähintään kolmasosateholla, jotta rakenteista johtuvat epäpuhtaudet ja kosteus tuulettuvat pois. Mikäli ilmanvaihtojärjestelmää ei ole mahdollista säätää portaattomasti, voidaan ilmanvaihto ajastaa käymään joka kolmannen tunnin ajaksi täydellä teholla. Tilat tulee varustaa korvausilmaventtiileillä sekä tehokkaalla lämmön talteentotolla ja tilojen välillä tulee olla siirtoilmaventtiilejä. Lisäksi ilmanvaihtojärjestelmät tulee nuohota ja suodattimet vaihtaa säännöllisesti.

Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että niissä Helsingin kaupungin koulu- ja päiväkotirakennuksissa, joissa koneellinen ilmanvaihto on käytössä, siirrytään käytäntöön, jossa koneellista ilmanvaihtoa ei suljeta kokonaan arki-iltoina, viikonloppuina ja loma-aikoina, vaan ilmanvaihto pidetään käynnissä riittävällä teholla, että ilma vaihtuu kaikissa tiloissa. Oikean mitoituksen aikaansaamiseksi ilmanvaihdosta vastaavan kunnossapitohenkilöstön tulee selvittää kiinteistön käyttäjien kanssa rakennuksen normaalit työajat, mukaan lukien iltapäiväkerhot, liikuntavuorot ja muu harrastustoiminta. Ilmanvaihtohormit nuohotaan ja suodattimet vaihdetaan säännöllisesti. On myös huolehdittava siitä, että koneellinen ilmanvaihto on mitoitettu rakennusten sisäilmaston ja ilmanvaihdon määräysten ja ohjeiden mukaan, että korvaus- ja siirtoilmaventtiilejä on riittävästi ja että rakennuksen maksimikäyttäjämäärä ei ylity. Lisäksi esitämme, että koulujen ja päiväkotien kiinteistöhuollon ohjeistuksia ja valvontaa sekä tiedonkulun käytäntöjä kiinteistöjen käyttäjien ja kunnossapidon välillä kehitetään ja tehostetaan sisäilmaongelmia aiheuttavien käytäntöjen kitkemiseksi.

 

Helpotusta kahden kodin lasten kouluvalintoihin

Helsingin kaupunginvaltuusto käsitteli tänään aloitteeni kahdessa kodissa asuvien lasten kouluvalinnan helpottamiseksi. Aloitevastauksen loppupäätelmä on positiivinen, aloitteen toteuttamista selvitetään. Valitettavasti kuitenkin viranhaltijoiden vastustus kuultaa vastauksen perusteluista läpi. Selvensin puheessani aloitteen taustoja ja kävin läpi esitettyjä huolenaiheita.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

Haluan kiittää kasvatus- ja koulutuslautakunnan jäseniä, että velvoititte viranhaltijat selvittämään aloitteeni toteuttamista.

Tässä aloitteessa on kyse siitä, että kaupunki elää asukkaidensa muuttuvien elinolosuhteiden mukana. Perheet nykypäivänä ovat monimuotoisia. On sateenkaariperheitä, adoptioperheitä, uusperheitä, yksinhuoltajaperheitä, apilaperheitä.

Viimeisimmän kouluterveyskyselyn mukaan joka viides helsinkiläinen koululainen asuu kahdessa kodissa. Osa näistä lapsista asuu toisessa kodissaan viikonloppuisin, jolloin asumisjärjestely ei vaikuta koulunkäyntiin. Mutta yhä enemmän on lapsia, joka käyvät koulua säännöllisesti kahdesta eri osoitteesta.

Näille lapsille kumpikin koti on ihan oikea koti. Kummassakin kodissa tehdään läksyjä, syödään iltapalaa, kuivatetaan kuraisia kintaita patterin päällä, röhnötetään kavereiden kanssa ja kinastellaan oman huoneen siivoamisesta.

Vuoroasumisen yleistyminen kertoo siitä, että sekä isät että äidit haluavat pitää yllä kiinteää suhdetta lapsiinsa, vaikka parisuhde lasten toisen vanhemman kanssa on päättynyt. Ruotsalaisten tutkimusten mukaan järjestely on lasten kannalta hyvä – kahdessa kodissa vuoroasuvat lapset ovat yhtä onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä kuin yhdessä kodissa asuvat, kunhan vanhempien välit ovat kunnossa.

Helsingissä koulu- ja esikoulupaikkaa valittaessa lapselle myönnetään ensisijaisesti paikka siltä oppilaaksiottoalueelta, jolla hänen virallinen osoitteensa on.

Tämä saattaa perheitä kummallisiin tilanteisiin. Lapsi ei saakaan esikoulupaikkaa tutusta päiväkodista, koska virallinen osoite on eri alueella. Lapsi joutuu kulkemaan pitkän ja hankalan koulumatkan, vaikka toisen kodin lähellä olevaan kouluun olisi helpompi kulkea molemmista kodeista. Perheen lapset joutuvat eri kouluihin, koska ovat eri alueilla kirjoilla.

Tämä ei mielestäni ole oikein eikä tätä päivää, ja siksi tein valtuustoaloitteen.

Minulta on usein kysytty, miksi vanhemmat eivät vain vaihda lapsen kirjoja toiseen kotiin kouluhakemuksen käsittelyajaksi. Näin moni käytännössä tekeekin. Minusta kuitenkaan järjestelmä ei voi perustua siihen, että kansalaiset joutuvat kikkailemaan julkisia palveluja saadakseen.

Pienituloisille vanhemmille osoitteen siirto myös tarkoittaa käytännössä lapsen asuinpaikkaan sidottujen etuisuuksien kuten asumistuen lapsikorotuksen katkaisemista. Lapseen liittyvät kulut eivät katoa mihinkään, mutta tulot pienenevät merkittävästi. Tämä ei minusta ole kohtuullista.

Moni on ollut huolissaan koulushoppailusta. Se termi ei kuitenkaan oikeastaan liity tähän asiaan. Olisi aika extremeä, jos joku ottaisi avioeron ja muuttaisi erilleen puolisostaan vain saadakseen lapsensa parempaan kouluun. Perhehän voi vain yksinkertaisesti muuttaa. Ja niin moni tekeekin.

Se ei ole koulushoppailua, että haluaa lapselleen koulupaikan kodin läheltä. Se toinenkin koti on lapsen ihan oikea koti, jossa lapsi asuu ja josta hän kulkee kouluun. Kahden kodin perheillä tulisi olla mahdollisuus valita, kumman kodin alueelta lapselle koulupaikkaa haetaan, jotta perheen ja erityisesti lapsen arki saadaan mahdollisimman sujuvaksi ja turvalliseksi.

Toimialan aloitevastauksessa todetaan, että oppilas voi pyrkiä toissijaiseen kouluun tai esiopetuspaikkaan ja tulla valituksi, mikäli siellä on tilaa. Tämä on melkoista asioiden kaunistelua, kun me tiedämme, minkälainen tilanne tässä kaupungissa on päivähoito- ja koulupaikkojen suhteen. Esimerkiksi omalla asuinalueellani koulussa on enemmän oppilaita kuin tilamitoitus sallii, ja oppilasmäärä kasvaa sadalla vuodessa. Ei siihen kouluun tulla toissijaisille paikoille, ei mitenkään.

Olennainen asia on, miten vakituinen kahdessa kodissa asuminen määritellään ja todennetaan. Lapsenhuoltolakiin esitetään muutosta, jonka mukaan vuoroasuminen merkittäisiin jatkossa väestötietojärjestelmään. Mikäli lakiuudistus menee läpi, se tarjoaa kaupungille varsin yksinkertaisen keinon todentaa asia.

Jo ennen lakiuudistusta todentamisessa voidaan hyödyntää esimerkiksi lastenvalvojan vahvistamaa tapaamissopimusta.

Asia on nyt selvitettävänä, mikä on hienoa. Nyt toivon kasvatus- ja koulutustoimialan viranhaltijoilta kykyä ja halua kehittää kaupungin palveluja vastaamaan kaupunkilaisten elämäntilanteita. On aika päivittää perheiden palvelut nykypäivään.

Mitä aktiivimallin tilalle?

Hallitus on viime viikkoina saanut ansaitusti ryöpytystä työttömyysturvan aktiivimallin vuoksi. Kritiikin kärkenä on, että työttömiä rangaistaan asioista, joihin he eivät voi itse vaikuttaa, mutta työllistymisen helpottamiseksi malli ei tarjoa oikeastaan mitään.

Työllistymisen helpottaminen ja työttömien aktivointi työelämään ovat sinänsä hyviä tavoitteita. Useimmat työttömätkin olisivat mieluummin töissä kuin työttömänä. Viime päivinä monesti esitetty kysymys kuuluukin: mitä sitten, jos ei aktiivimallia?

Tartun tässä nyt kahteen tunnettuun kannustinloukkuun: keikkatyön päivärahan maksua viivästyttävään vaikutukseen sekä yrittäjänä työllistymiseen liittyviin ongelmiin. Nämä kaksi asiaa korjaamalla autettaisiin monia jos nyt ei ihan vakituiseen, kokopäiväiseen työsuhteeseen, niin ainakin tienaamaan edes osan elannostaan omalla työllä – ja samalla ylläpitämään työhön liittyvää osaamistaan.

Kohtuullisuutta keikkatyön päivärahojen maksuun

Ensin keikkatyö. Tapasin eräässä vaalitilaisuudessa henkilön, joka esittäytyi työttömäksi tohtoriksi. Hän kertoi tehneensä satunnaisia opinnäytetyön arviointeja ja muita keikkahommia, mutta kertoi, ettei hänellä enää ollut tähän varaa.

Miksi? Koska jokainen keikkatyö keskeyttää päivärahan maksamisen. Kuluu usein kuukausia ennen kuin TE-toimisto saa kalkyloitua keikkatyöstä maksetun palkkion vaikutuksen työttömyyspäivärahaan, ja sillä välillä mitään rahaa ei tipu. Pitkittyneen työttömyyden vuoksi henkilöllä ei ollut enää säästöjä, joiden varassa sinnitellä arviointijakson ajan. Siispä hän ei enää voinut ottaa keikkoja vastaan.

Tämä epäkohta olisi suhteellisen helppo korjata. Jo keikkatyötä vastaanottaessaan työntekijällä on yleensä käsitys maksettavan palkkion suuruudesta. Palkkion vaikutus päivärahan maksuun voitaisiin laskea tämän arvion perusteella. Jos palkkio alittaa 300 euron suojaosuuden, ei päivärahan maksulle tarvitse tehdä mitään.

Jälkeenpäin toki pitäisi vielä tarkistaa lopullinen maksetun palkkion määrä – sen voisi tehdä samaan tapaan kuin esitäytetyn veroehdotuksen, verottajallahan joka tapauksessa on tiedot maksetuista palkkioista. Mahdollisten “mätkyjen” suhteen voisi soveltaa samantyyppistä periaatetta kuin verotuksessa: jos palkkio on arviota suurempi, mutta siitä aiheutuvan “mätkyn” määrä vähäinen, se jätettäisiin perimättä.

Selkeämmät kriteerit päätoimiselle yrittäjyydelle

Vaikka työttomyysturvalakiin tehdyt muutokset ovat onneksi ratkaisseet monia yrittäjien työttömyyteen liittyviä epäkohtia, ongelmia on edelleen. Niistä suurin on, että keikkatyötä tekevä saatetaan TE-toimistossa määrittää päätoimiseksi yrittäjäksi, jolloin työttömyyspäivärahan maksu lakkaa kokonaan. Määrittely tehdään melko epämääräisin perustein, ja olennaista on yrittäjänä tehty työmäärä, ei suinkaan ansaittu tulo.

Jos TE-toimisto katsoo, että yrittäjän tai “omaa työtä” tekevän työmäärä on niin suuri, ettei henkilö voi ottaa vastaan kokopäivätyötä, tämä menettää päivärahat. Työttömän oikeusturvan kannalta ongelmallista on, ettei tälle työmäärälle ole mitään selkeää määritelmää, vaan TE-toimiston virkailijat käyttävät tapauskohtaista harkintaa.

Kriteerejä pitäisikin selkiyttää. Yksi tapa hahmottaa, onko henkilö kykenevä vastaanottamaan kokopäiväistä työtä, on voimassa olevat sopimukset. Jos henkilöllä on pitkiä toimeksiantoja, joissa on pitkät irtisanomisajat, on selvää, ettei hän ole välittömästi työmarkkinoiden käytettävissä. Mutta jos työmäärä koostuu pienistä ja lyhyistä toimeksiannoista, niistä on varsin helppoa irtautua, jos sopiva kokopäivätyö osuu kohdalle.

Mitä määritelmää sitten käytetäänkin, sen tulee olla niin selkeä, että kukin voi etukäteen arvioida tekemänsä työn vaikutusta työttömyysturvaan.

Joustoa YEL-järjestelmään

Toinen ongelma on YEL-vakuutus, josta kirjoitin syksyllä pidemmästi. Nykymalli johtaa etenkin satunnaisempaa keikkatyötä tekevien alivakuuttamiseen ja toimii myös kannustinloukkuna keikkatyön tekemiselle – kukapa haluaisi ottaa kallista vakuutusta, jos ei ole mitään varmuutta työkeikkojen jatkuvuudesta.

YEL-vakuutusta pitääkin rakentaa joustavammaksi. Ei voi olla niin, että vakuutusmaksu pitää maksaa, vaikka tuloja ei ole. YEL pitää voida tilittää samaan tapaan kuin vaikkapa keikkaluontoisesti palkatun lapsenvahdin TyEL-maksu – kertaluontoisesti ja todellisen tulon määrään perustuen. Tällainen joustavampi malli helpottaisi monen keikkatyöllistymistä.

 

Toki moni työllistyisi mieluummin vakituiseen, täysipäiväiseen työhön, jolla voi elättää itsensä ihan kokonaan. Valitettavasti kuitenkin yhä useampi on tilanteessa, jossa leipä on haalittava pienistä murusista. Keikkatyöläisen elämä on ennakoimattomuudessaan usein raskasta ja tulotason heilahtelut tekevät oman talouden suunnittelusta hankalaa. Olisi kohtuullista, ettei lainsäädännöllä tehtäisi itsensä työllistämisestä enää ainakaan hankalampaa.

Ja pitäähän toki vielä mainita sekin, että jos meillä olisi toimiva perustulomalli, monet keikkatyön ja työttömyysturvan ongelmat olisivat ainakin nykyistä pienempiä.

Kirje 100-vuotiaalle

96-vuotias vaarini syntyi aikoinaan maahan, joka oli vasta kolmivuotias ja yritti toipua verisen sisällissodan jättämistä haavoista. Ennen kuin vaari ehti täysi-ikäiseksi (siihen maailmanaikaan siis 21-vuotiaaksi), maa oli jälleen sodassa. Sotaan kävi myös vaarin tie, tykistöön ja toinen toistaan tiukempiin paikkoihin, joista hän nipin napin selvisi hengissä.

Itsenäisen Suomen alkutaival oli repaleinen ja sotaisa. Mutta aivan kuten vaarinikaan pitkää elämää ei määritä vain sota, Suomen ensimmäisen vuosisadan tarina on rankan alun jälkeen ollut kaunis ja ylväs.

Minulle 100-vuotiaan Suomen tarina on ennen kaikkea äitiyspakkauksen, neuvolajärjestelmän ja kansallisen rokotusohjelman tarina. Se on kirjastolaitoksen, peruskoulun ja ilmaisen yliopisto-opetuksen tarina. Se on tarina maasta, jossa savupirtin poika on edennyt presidentiksi ja 11-lapsisen maanviljelijäperheen pojasta on tullut korkeakoulun rehtori.

Suomen ensimmäisen vuosisadan tarina on myös samaan aikaan teollistumisen ja ympäristönsuojelun tarina. Se on tarina kansasta, joka on sekä kasvattanut vaurauttaan että halunnut huolehtia jylhistä metsistään ja kirkkaista järvistään ja pitää lumen puhtaan valkoisena kaupungeissakin.

Suomen tarina on rauhan tarina. Siihen sisältyy kyllä myös yöpakkasia, noottikriisiä ja kylmän sodan kauhunhetkiä, mutta ennen kaikkea rauhanvälitystä, kehitysyhteistyötä, huippukokouksia Helsingin hengessä sekä osallistuminen Euroopan suurimpaan rauhanprojektiin, EU:hun. Se on tarina lapsista, jotka uskaltavat leikkiä ulkona.

Suomen tarina on myös tarina oikeudenmukaisuudesta ja siitä, että pidämme toisistamme huolta. Eikä vain meistä täällä, vaan ihmisistä yleensä. Se on tarina lapsista kaukana täältä, joita autoimme pääsemään kouluun ja saamaan puhdasta vettä, koska se on meistä oikein.

Nyt, eräänlaisessa taitekohdassa, on aika pysähtyä ja ajatella sitä, mikä Suomessa on arvokasta. Ja aika paljon sitäkin, mitä jälkeläisemme mahtavat miettiä, kun seuraavat 100 vuotta ovat kuluneet.

Jätimmekö heille perinnöksi maan, joka kehittyi vielä paremmaksi versioksi itsestään rauhaa, osaamista, oikeudenmukaisuutta ja ympäristöä vaalien? Vai unohdimmeko, mistä olimme tulleet?

Rakas Suomi, olet satavuotiaaksi hurjan virkeässä kunnossa. Tykkään sinusta tosi paljon. Haluan pitää sinusta huolta, jotta sinä voit pitää huolta lapsista, mummuista ja pikkulinnuista. Jotta sinun luonasi kaikilla on hyvän elämän edellytykset. Ja jotta sadankin vuoden päästä männyn kylkeä naputtaa käpytikka ja soilla kypsyvät hillat.

Hyvää syntymäpäivää Suomi!

Seksuaalisella häirinnällä on myös taloudellinen hinta

Puhe Vihreiden puoluevaltuuskunnassa 2.12.2017

Rakkaat ystävät,

Viime viikkoina on puhuttu paljon seksuaalisesta häirinnästä.

Puhun teille tänään seksuaalisen häirinnän taloudellisesta ulottuvuudesta, jota ei toistaiseksi ole keskustelussa paljon sivuttu.

Aihe tuli mieleeni, kun eilen luin Hesarista kirjoituksen, jossa todettiin, että naisia pitää kannustaa kasvuyrittäjyyteen. Heti perään luin toisen jutun, jossa kerrottiin puolustusvoimissa rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä.

Juttu on nimittäin niin, että pelkkä kannustus ei riitä, jos oikeasti haluamme edistää naisten urakehitystä ja purkaa toimialojen jyrkkää sukupuolittuneisuutta.

Tyttöjen ja naisten on raskasta raivata tietään yhteiskunnassa, jossa jo koulussa kohtaa ahdistelukulttuurin. Valitettavan moni poika ja mies kokee myös samaa, sukupuolivähemmistöistä puhumattakaan.

Moni tässäkin huoneessa on todennäköisesti

  • jättänyt osallistumatta työpaikan sidosryhmätilaisuuteen, koska on pelännyt kännisiä ahdistelijoita
  • ollut työpaikassa, jossa kaikki tietävät, kenen kanssa ei kannata joutua kahden kesken kahvihuoneeseen
  • vaihtanut työ- tai opiskelupaikkaa, koska on väsynyt vähättelyyn ja ahdisteluun

Mietitäänpä hetki, mitä kaikkea yhteiskuntamme ja kansantaloutemme menettää joka kerta, kun joku heittää hanskat tiskiin ahdistelun vuoksi.

Jokainen keskeytynyt työura ja hylätty opiskelupaikka maksaa ihan selvää rahaa. Mutta hintana on myös sen kyseisen ihmisen potentiaalin menettäminen.

Mitä tieteellisiä tutkimustuloksia, teknologisia innovaatioita tai kaupallisia läpimurtoja onkaan jäänyt tekemättä siksi, että ihmisiä on kohdeltu kuin lihanpaloja?

Siitä on paljon kansainvälisiä tutkimustuloksia, että yritykset joissa on tasapuolinen sukupuolijakauma, tekevät parempaa tulosta kuin sukupuolen suhteen yksipuoliset.

Diversiteetti ruokkii avointa keskustelua ja monipuolisempaa ajattelua. Saadaan laajempi pakki ideoita käyttöön.

Diversiteetti ei kuitenkaan toteudu suomalaisessa työelämässä ennen kuin kaikki voivat kokea työympäristönsä turvalliseksi.  

Suomi on pieni kansakunta maailman peränurkassa. Meillä ei ole paljoa muuta kuin osaamisemme ja innovointikykymme.

Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen, että osa potentiaalistamme jää hyödyntämättä sen vuoksi, että jotkut meistä eivät osaa käyttäytyä.

Johan on sotemarkkinat

Jos jotain olen politiikassa oppinut niin sen, että kun Kokoomus puhuu markkinaehtoisuudesta, kannattaa kytkeä päälle paksu hölönpölösuodatin. “Markkinaehtoisuus” kun kokoomuskielessä tarkoittaa yleensä etujen kohdistamista suurille yrityksille.

Asiantuntijajargonilla sanottuna Kokoomus väittää olevansa “pro market”, kun tosiasiassa se on “pro business”.

Niin myös soteuudistuksen yhteydessä. Johonkin unohtuivat soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet kaventaa terveys- ja hyvinvointieroja, hillitä kustannuksia, luoda saumattomia hoivaketjuja ja parantaa palvelujen saatavuutta. Sen sijaan Keskusta päätti haluta suuren määrän maakuntia ja Kokoomus keskittyi “valinnanvapauteen”, jota myös sotepalvelujen “markkinallistamiseksi” kutsutaan.

Markkinaehtoisuus sinänsä on monesti varsin kannatettava tavoite. Esimerkiksi energia-alalla olisi oikein tervetullutta, jos saataisiin purettua markkinoita vääristävät massiiviset fossiilisten polttoaineiden tukimekanismit. Silloin voisi puuttua myös niihin monia harmittaviin uusiutuvan energian tukiin.

Markkinat ovat kuitenkin ennen kaikkea hyvä renki ja huono isäntä. On monia tilanteita, joissa julkishallinnon pitää puuttua markkinoiden toimintaan negatiivisten ulkoisvaikutusten ehkäisemiseksi. On myös tilanteita, joissa julkisen vallan on tarpeen auttaa alkuun uusia yhteiskunnan tavoitteita edistäviä markkinoita.

Soteuudistuksessa ei ole kyse tarpeesta luoda uusia markkinoita. Alalla toimii jo suuri joukko etabloituneita, hyvin tuottavia yrityksiä. Toisaalta negatiivisten ulkoisvaikutusten riski on ilmeinen: sosiaalinen ja alueellinen eriarvoistuminen, terveyserojen kasvu, ongelmien kasautuminen tietyille ihmisryhmille.

Hallituksen valinnanvapausmalli ohjaa terveyspalvelujen tuotantoa voimakkaasti yksityiselle puolelle maakunnan kokoon katsomatta. Tässä piilee riski alueellisen eriarvoisuuden kasvamisesta. Suurissa kaupungeissa on houkuttavaa pyörittää palvelubisnestä, koska asiakkaita on paljon, kun taas vähäväkinen ja harvaan asuttu maakunta ei välttämättä vedä yrityksiä samaan tapaan.

Jos harvaan asutut alueet eivät vedä puoleensa yrityksiä, ei synny myöskään kilpailua palveluntarjoajien välille – eikä valinnanvaraa asiakkaille. Juuri tässä tulee esiin hallituksen mallin pro business -henki: kilpailtujen markkinoiden sijaan luodaan tilanne, jossa yksityiset toimijat voivat käytännössä sanella ehtonsa.

Asiantuntijat ovat kritisoineet valinnanvapausmallia myös siitä, että vastuut ovat epäselvät. Syntyy mahdollisuuksia pallotella kalliiksi tulevia asiakkaita palvelutuottajalta toiselle. Kuka lopulta ottaa kopin pitkäaikaissairaasta, vammaisesta tai päihdeongelmaisesta, siihen esitys ei anna selkeää vastausta.

Suuri kysymysmerkki liittyy myös tulouttamiseen. On epäselvää, millä perusteella raha liikkuu julkisesta kukkarosta yksityisille tuottajille. Jos tuloutusmalli perustuu jollakin tapaa tehtyjen toimenpiteiden määrään, se avaa jättimäiset rahahanat yksityisille palveluntuottajille, jotka ovat varsin hyviä keksimään toimenpiteitä. Jos taas tuloutusmalli perustuu enemmänkin potilaiden/asiakkaiden määrään, saatetaan luoda houkutin alihoitaa eniten hoitoa tarvitsevia. Kriteereinä voi käyttää myös tuloksia tai laatua, mutta näiden määritteleminen ei ole yksinkertaista.

Ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista sekä apua ja tukea tarvitsevista huolehtiminen on yhteiskuntamme kovaa ydintä, yksi sen tärkeimmistä tehtävistä. Jos tämän tehtävän hoitaminen voidaan organisoida siten, että soteuudistuksen alkuperäiset tavoitteet toteutuvat ja samalla yritykset saavat bisnestä, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Yhteiskunnallisen hyödyn pitää kuitenkin olla etusijalla.

Hallituksen esitys on saanut tuoreeltaan niin paljon kritiikkiä, että se tuskin selviää kolhuitta lausuntokierrokselta. Vaiheikkaassa jännitysnäytelmässä nähdään epäilemättä vielä monta näytöstä. Sillä aikaa pitkäaikaissairaat, vanhukset, vammaiset, päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, lapsiperheet ja ylipäätään kaikki, paitsi työnantajan maksamia terveyspalveluja nauttivat, ihmettelevät, kuka muistaisi heitä.